Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, 2018
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 291
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tommi Kinnusen Pintti on lukemisen harrastajan aarre ja ilo. Se on ilman muuta tämän kirjasyksyn odotetuimpia teoksia ja täytti minun odotukseni täydellisesti, ellei jopa yli.

Pintti tarkoittaa lasijätettä, jota syntyy, kun lasia valmistetaan tehtaalla. Epäonnistuneet lasit rikotaan ja käytetään uuden lasin aineksena, mutta jätettä syntyy niin paljon, että entisaikaa sitä myös kipattiin ympäristöön. Romaanin nimenä Pintti on iskevä ja symbolinen. Vaikka kirja kertoo vain kolmesta päivästä, kolmen eri ihmisen elämästä, se kertoo myös kiertokulusta, jossa jokainen ihminen täyttää oman paikkansa ja on rakentamassa työllään ja elämällään jotain jatkuvaa. Montako kertaa ihminen menee rikki elämänsä aikana? Montako kertaa on muovattava itsensä uudelleen niistä aineksista, joita on jäänyt jäljelle?

Pintti kertoo lasitehtaan arjesta ja keskittyy siellä kolmen sisaruksen, Tyynelän Jussin, Helmin ja Railin elämään. Jussi on sisaruksista vanhin. Hän kärsii epilepsiasta ja aistii koko maailman herkemmin kuin kukaan muu. Häntä pidetään heikkolahjaisena ja työyhteisön taakkana, mutta aina löytyy myös niitä, jotka pitävät hänestä huolta. Jussilla on paikkansa.

Helmi on tavallinen tyttö ja nainen, johon kukaan ei erityisemmin kiinnitä huomiota, paitsi Reko, joka piirtää Helmin ihoon lasimaljoja. Siihen ne myös jäävät ja saavat Helmin myöhemmin huutamaan tuskasta.

Raili piutpaut välittää tehdasyhteisön normeista, mutta niin vaan hänkin palaa reissuiltaan kotikuntaan. Hän on sielultaan vapaa, mutta paljon haavoittuvaisempi kuin kova ulkokuori paljastaa.

Kaiken henkilökohtaisen taustalla tehdas elää elämäänsä. Se on ilman muuta teoksen neljäs päähenkilö, jonka luonteenlaatu syntyy yhteisön tekemästä työstä, jossa jokaisella on tarkasti määrätty paikkansa.

Työ, sen jokainen vaihe - lasiesineen syntymisen ihme - on kirjoitettu tähän romaaniin. Se on kiehtovaa: lukija ei voi kuin ihailla ihmisen kekseliäisyyttä ja käsillä tekemisen taitoa. Lasitehtaan elämä tulee jokaista suomalaista lähelle: kodeista löytyy kymmeniä vuosia vanhoja kotimaisia juomalaseja, lasipurkkeja ja -maljoja, ja vaikkei seinillä roikkuisi taulun taulua, niin kirjahyllystä todennäköisesti löytyy taidelasia, joko maljakoita tai vähintäänkin lasilintuja. Mielestäni oman kotini kaunein (käyttö)esine on  Kaj Franckin suunnittelema Iittalan Kartio-kaadin. Lasissa on perinnettä.

Joissain arvioissa Pintti on saanut kritiikkiä siitä, että työn kuvaaminen varastaa romaanista liian suuren osan. Minun mielestäni juuri työnkuvaus tekee Pintistä hienon romaanin, ihan puhdasverisen työläisromaanin. Vierailin kesällä Werlan pahvitehtaalla Jaalassa, ja minulla on tuoreessa muistissa se käsityö ja ammattilaisuus, jota siellä harjoitettiin. Opas kertoi havainnollisesti jokaisen pahvinteon työvaiheen, ja tehtaan kuluneet lankkulattiat puhuivat omaa kieltään niistä askelista, joita työntekijät ovat siellä astelleet. Lankkulattiat ja tehdassalien tiiliseinät, koneet, uunit - ne kaikki kertovat tarinoita ihmisistä, jos niitä osaa kuunnella. Ja Tommi Kinnunen osaa.

Ei ole kovin kauan siitä, kun suomalaista hyvinvointia rakennettiin tehtaissa, joissa kaikille tuntui riittävän töitä. Mitä niistä on nykypäivän Suomessa jäljellä? Ainakin tehtaissa tienatuilla rahoilla koulutetut lapset ja heidän lapsensa, suomalaisen suunnittelun ja työn laatu sekä työn arvostamisen perinne, johon tuhannet jussit ja helmit ovat tehneet osansa.

Tommi Kinnunen on armoitettu henkilöuvaaja, joka saa romaanihenkilöt hengittämään samaa ilmaa lukijan kanssa. Hän kirjoittaa kirjoihinsa yhteistä, koettua ja elettyä historiaa, joka tuntuu tutulta ja lohduttavalta yhtä aikaa - olkoonkin se täynnä suruja ja murheitakin. Kun lukee Kinnusen tekstiä, oppii ymmärtämään ja sietämään itseään paremmin.


Pintti on luettu jo näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirja hyllyssä.