Kustantaja: Ntamo
Kansi: Marko von Konov
Sivuja: 100
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Linnut säpsähtävät,
mutta hengästyvät heti. Ne tipahtavat
ja liukenevat nimettömäksi suruksi, sumuksi
aamun pinnalle. (S. 34.)
Maria Matinmikon Valkoinen on Tanssiva karhu -palkinnon saaja vuodelta 2012, ja kirjoitan siitä osana Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlintaa. Ylen runopalkinto perustettiin aikoinaan täyttämään aukkoa, joka kirjalliselle kentälle jäi, kun runot jätettiin Finlandia-palkinnon ulkopuolelle.
Kirjabloggaajat ovat mukana juhlavuodessa sillä tavoin, että kilpailun voittajista ilmestyy bloggauksia tasaisin välein, kunnes 3.7. julistetaan kilpailun tämänvuotinen voittaja. Aikaisemmin julkaisin uudelleen arviointini vuoden 2016 voittajasta, Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän -teoksesta.
Matinmikko oli minulle tuntematon runoilija, ennen kuin lupauduin runojuhlintaan mukaan. Suomalaisen nykyrunouden uudet nimet ovat aina houkuttelevia. Runous elää ja voi hyvin, ja ne kokoelmat, joihin olen viime vuosina tutustunut, ovat olleet poikkeuksetta kiinnostavia. Mikä tässä ajassa suosii nimenomaan runoutta? Ehkä valeuutisten keskellä runous pitää yllä jonkinlaista yhteyttä totuuteen, johonklin yhteiseen ihmisyyteen.
Matinmikon tekstissä yhteys toimii kuvina. Näin vahvasti visuaalista runoutta en muista lukeneeni koskaan. Kuvat vaihtuvat mielessäni, jokainen runo suorastaan säteilee ja vaatii katsomaan. Pisimmät proosarunot piirtävät videotaidetta, liikkuvaa kuvaa mieleeni. Kaiken taustalla tai edessä näkyy valkoisuus, johon kuva sulautuu ja katoaa kuin sumuun. Sumua näissä runoissa on paljon, ja se on kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaakin.
Visuaalisuus on myös ongelma. Ongelma se on siinä mielessä, että kun kuva vaihtuu, edellinen kuva häviää mielestä. On hyvä, että Matinmikon teos on jaettu kolmeen osaan ja nimetty: Hevonen, Maisema ja Hiljaisuus. Näiden sanojen ympärille ankkuroituvat vahvimmat kuvat.
Kuvien hajoaminen on unenomaista ja välillä raakaa, väkivaltaista. Ihminen tuntuu repivän rajojaan: Yhtäkkiä hänen lihaksensa, luunsa, hiuksensa, hampaansa ja reikänsä näyttävät olevan mielivaltaisessa järjestyksessä! Missä asennossa hän kävelisi tai rakastelisi? (S. 13) Ihminen jää arvoitukseksi, ääriviivattomaksi massaksi luuta, lihasta ja aisteja. Ihminen ei aina sovi kuvaan, vaan rikkoo sen, häiritsee, lopulta sulautuu maisemaan: Hänen ihonsa läpi puristuu hiekkaa. Nopeasti hänestä on jäljellä pieni sileä dyyni. Hiekka häviää tuuleen. (S. 19.)
Absurdit mielleyhtymät, maiseman kokoaminen ja kadottaminen käy sanoilla ihailtavan tarkasti. Matinmikolla on kyky latoa päälauseista sellaiseen järjestykseen, että seuraava siirtää katseen jo muualle. Ja lopulta näkee vain valkoista, johon itsekin katoaa. Runon puhuja on taitava opas katseelle, joka pysähtyy juuri siihen, johon opas haluaa. Aavikkomaisemat, kamelit ja muulit sekoittuvat vaikeuksitta talveen ja lumeen.
Savanni, aavikko, meri, myrsky. Kuolema, veri. Matinmikon runokuvasto ei todellakaan ole pientä ja sievää, vaan isoja asioita. Välillä löydän runoista lorcamaisia kuvia ja tunnelmia:
Sotilaiden itku kantautuu kaikkialle.
Yö tummuu, sokea härkä.
Puhki tummuvat takit ja pensaiden ruusut. (S. 33)
Jos istuisin kirsikkapuun hentojen, valkoisten kukkien alla ja siemailisin teetä kukallisesta, hauraasta posliinimukista pikkurilli viehkesti kaarella, en ehkä haluaisi lukea näitä runoja tai edes tietää näistä. Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin (s. 41), runon puhuja selittää. Valkoisuudesta ja sumusta täytyy päästä esiin, tuntemaan ja kokemaan. Valkoisuudesta sanat ja runot huutavat näkemään jotain uutta, ne haastavat elämään. Edith Södergranin sisar, sitä Maria Matinmikko on vimmassaan ja ehdottomuudessaan. Kirjoittaminen on välttämätöntä: Kirjoitan, koska en ole hevonen (s. 79).
Runouden merkitys tiivistyy näihin sanoihin: Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi (s. 51). Entäs ihminen, joka ei kirjoita - ajatteleeko hän ollenkaan? Sanojen voima on Valkoisessa kiistaton. Sanat ovat ruumis, ne ovat ajattelu, ne ovat koko ihminen.
Valkoinen on luettu myös blogissa Kosminen K. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen teos sopii kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!