Kim Thúy: Ru

Kim Thúy: Ru, 2019
Alkuteos: Ru, 2009
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 144
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Km Thúyn romaani Ru on pienoinen tapaus ja nimenomaan pienoinen, sillä sitä ei ole koolla pilattu. Sivuja on vain 144, ja niissäkin on usein vain vajaan sivun verran tekstiä. Omien sanojensa mukaan Thúy suosittelee teostaan kaikille, koska sen lukemiseen kuluu vain puolitoista tuntia. Nyt kirjan luettuani voin todeta, että muitakin hyviä syitä sen lukemiseen on.

Kirjailija oli Helsinki Lit -tapahtumassa puhumassa kirjastaan pari viikkoa sitten. Hän kertoi, että lyhyet kappaleet alkoivat muotoutua, kun hän joutui työmatkoillaan odottamaan liikennevaloissa ja meinasi ruuhkavuosien aikana nukahtaa tuolloin rattiin. Niinpä hän rupesi käyttämään odotusaikaansa kirjoittamiseen

Thúyn esiintyminen oli kovin eläväistä ja hauskaa, vaikka hänen kirjansa ei mikään naurupommi olekaan. Kirja on omaelämäkerrallinen, eikä kirjailijan elämästä ole totisesti dramatiikkaa puuttunut! Kim Thúy on nimittäin Vietnamin venepakolaisia, ja joutui 10-vuotiaana pakomatkalle Siaminlahden yli, ensin pakolaisleirille Malesiaan ja sitten uuteen kotimaahansa Kanadaan.

Kanadassa vastaanotto on ylitsevuotavan ystävällinen, ja kontrasti kotimaan uhkaavaan tunnelmaan ja pakolaisleririn surkeuteen on melkoinen. Thúylle ja hänen perheelleen Kanadasta tulee uusi koti, paratiisi maan päällä. Kanadalaisessa koulussa tyttö oppii muun muassa sen, että historian opiskelu on ylellisyyttä: Muistan yläasteelta oppilaita, jotka vastustivat pakollisia historiantunteja. Olimme nuoria, emmekä tienneet, että historianopetus oli etuoikeus, johon vain rauhan aikaa elävillä mailla on varaa. Muualla ihmisillä on täysi työ arjesta selviytymisessa, eikä kukaan ehdi käyttää aikaa yhteisen historian kirjaoitaamiseen.  (S. 45.)

Kirjan nimi Ru takoittaa ranskan kielessä virtaamista ja vietnamin kielessä kehtolaulua. Teoksen nimeksi se sopii erinomaisesti, koska sen kaksoismerkitys avartaa kirjan tulkintaa paljon pintaa syvemmälle. Pakolaisen ja maahanmuttajan identiteetti, kahden kielen ja kahden kotimaan välissä kasvaminen on tehnyt päähenkilöstä juurettoman. Sukulaisten kohtaloissa näkyy historian virtaaminen, kun kuljetaan yläluokan vietnamislaisperheen arjesta ensin sotaan ja köyhyyteen Vietnamissa, sitten surkeisiin olosuhteisiin pakolaisleirille ja sieltä rakentamaan länsimaista hyvinvointia Kanadassa. Ihminen katoaa historiaan, ja siksi tarvitaan tarinoita heidän kohtaloistaan.

Surulliset tapahtumat ovat välähdyksiä, joita perhe kantaa muistissaan, vaikka uusi kieli ja uudet mahdollisuudet turvaavat elämää. Päähenkilö piilottelee veneen ruumassa, kohtaa pakolaisleirin löyhkän ja kiintyy kanadalaisiin auttajiin. Vanhemmat alkavat uudessa kotiamaassa rakentaa lapsilleen vaurautta, ja he joutuvat aloittamaan tyhjästä. Muistot, tavat, vietnamin kieli, ruoka - kaikki aiemmin eletty on sulautettava johonkin uuteen, on pakko oppia elämään  uudessa kotimaassa, on pakko sopeutua.

Run lukeminen on näennäisen helppoa. Teksti on sujuvaa ja lyhyet kappaleet tuntuvat lentävän. Silti lukija ei pääse helpolla. Fragmentaarinen tyyli kätkee syövereihinä järkyttäviä havaintoja maailmasya. Silti Rusta huokuu rauhaa, joka on tehty rujon menneisyyden kanssa. Siinä mielessä se on valtavan viisas teos. On kirjailijan taituruutta saada elämän hyväksymisen tunne välittymään lukijalle, ja tässä tapauksessa voi myös kiittää suomentaja Sanna-Reetta Meilahden työtä.

Kirjailija ei säästä lukijaa kauheuksilta, mutta hän ei jää mässäilemään niillä. Vihjailu toimii tehokkaasti, koska se antaa lukijalle tilaa, enkä tiedä, onko mitään tärkeämpää kuin muistuttaa ihmisiä sodan hirveyksistä ja niistä kohtaloista, joihin se ihmiset heittää, Tämäkin ote Thúyn tekstistä voisi olla kuvaus jatkosodan ajasta Suomessa: Usein unohdetaan kaikki nuo naiset, jotka kannattelivat selässään Vietnamia samaan aikaan kun heidän miehensä ja poikansa kantoivat aseita. Naisten oemassaolo unohtuu, koska olkihattunsa alta he eivät katselleet taivasta. He vain odottivat näkevänsä auringon laskevan taivaanrantaan, että he voisivat simahtaa pikemminkin kuin nukahtaa. Jos naiset olisivat antaneet unen tulla kaikessa rauhassa, heillä olisi ollut aikaa kuvitella poikansa tuhansiksi riekaleiksi silpoutuneena tai aviomiehensä ruumiin kellumassa joella kuin laivanhylky. (S. 45 - 46.)



Katso myös nämä blogiarviot: Kirjaluotsi, Lukijatar, Kirjan pauloissa, Anun ihmeelliset matkat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Mari A:n kirjablogi, Kirjahilla, Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Oksan hyllyltä.