John Irving: Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta, 2013
Alkuteos: In One Person, 2012
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 604
Mistä sain kirjan: oma hankinta, kirjakerhon kuukauden kirja

John Irvingin Minä olen monta on ollut minulle kevään odotetuin kirja, sillä Irving on suosikkikirjailijani. Tämä hänen uutuutensa myös näyttää hyvältä, sillä Timo Mänttärin värikäs ja selkeä kansikuva suorastaan kutsuu tarttumaan kirjaan. Lisäksi se tuntuu käteen hyvältä, kunnon tiiliskiveltä. Ennen kuin tartuin siihen vakaalla otteella, yritin kuitenkin asettaa odotukset kohdalleen. Minulle Irvingin neljä suurta ovat Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit (joka oli ensimmäinen Irvingini), Ystäväni Owen Meany (ehkä minulle se paras, jos on pakko valita näistä neljästä yksi) ja Oman elämänsä sankari. Tätä listaa on vaikea, ellei mahdoton, ylittää. Tuoreimmassa muistissani on Oman elämänsä sankari, jonka luin vasta viime syksynä. Se oli odottanut herkkuna kirjahyllyssä sopivaa lukunautiskelun hetkeä, eikä ollut pettymys. Mutta nyt siis käsissäni oli uunituore Irving - aijai, aivan mahanpohjaa vihlaisi.

Minä olen monta kertoo William (Billy) Abbottin, uusenglantilaisen kirjailijan elämäntarinan. Hän on itse noin 70-vuotiaana minäkertojana kirjassa. Elämäntarinan tekee erikoiseksi se, että Billy Abbott on biseksuaali ja hänellä on taakkanaan ihastuminen vääriin ihmisiin. Abbottin lapsuuden perhe harrastaa teatteria ja on täynnä erikoisia persoonia, muun muassa isoisä, joka näyttelee taidokkaasti naista harrastajateatterin näytelmissä ja isäpuoli, joka ohjaa koulussa Shakespearen näytelmiä melko rai(la)kkailla näkemyksillä. Abbottin äiti on harrastajateatterin kuiskaaja, eikä saa puhuttua mistään asiasta kunnolla ääneen poikansa kanssa. Abbottin elämää varjostaa salaperäinen isä, josta kerrotaan vain muutamia tarinoita, mutta tärkeimmät jätetään kertomatta. Seksuaalisuuteen herääminen on Billy-paralle aikamoinen järkytys, koska hän huomaa ihastuvansa kirjastonhoitaja neiti Frostiin, isäpuoleensa Richard Abbottiin sekä koulutoveriinsa, painijapoika Jacques Kittredgeen. Eivätkä ihastumiset tästä paljon selkeämmiksi muutu koko hänen elämänsä aikana.

Minä olen monta -teosta on verrattu paljon Garpin maailmaan, mutta minulle  Irvingin aikaisemmasta tuotannosta tuli eniten mieleen Oman elämänsä sankari, sillä tämäkin on selvästi yhteiskunnallinen teos. Irving ottaa vahvasti kantaa homoliittojen laillistamisen puolesta Yhdysvalloissa. Jollakin tapaa tätä voisi pitää jopa tendenssikirjallisuutena. Oman elämänsä sankari -teoksen yhteiskunnallinen sanoma oli aborttien laillistaminen Yhdysvalloissa. Olen aivan varma, että hänen teoksillaan on vaikutusta asenteisiin ja lakisäädöksiin. Irving on suvaitsevaisuuden asialla. (Jotenkin tulee vanha kunnon Minna Canth mieleen.)

Irvingin tapa haastaa (amerikkalainen) yhteiskunta ja pinttyneet ennakkoluulot on riemukasta. Kun lukija nauraa kirjan tragikoomisille tilanteille ja kiintyy sympaattiseen päähenkilöön - sillä sellainen tämä Billy Abbott totta totisesti on, kuten kaikki Irvingin kirjojen päähenkilöt - hän samalla joutuu venyttämään ajatusmallejaan. Näin hyvä kirjallisuus toimii aina ja kaikkialla. Minä olen monta marssittaa lukijan silmien eteen kaikki mahdolliset seksuaaliset ryhmät: homot, lesbot, biseksuaalit, transseksuaalit ja transvestiitit, jopa muutaman heteronkin, joiden sukupuoli kyseenalaistetaan vähintään teatterin näyttämöllä. Ja mitä heistä tulee Irvingin kerronnassa? Meitä, ihmisiä, jotka todellakin ihastumme vääriin ihmisiin vähän väliä.

Minä olen monta -teoksen viittaukset kirjallisuuteen ovat herkullisia. Kirjan alussa päähenkilö tarvitsee annoksensa Charles Dickensiä, jotta hänen haaveensa kirjailijanurasta syttyy. Henkilöiden oivallukset omasta elämästään ja kanssaihmisistään saavat kirjoista uusia ja ratkiriemukkaita ulottuvuuksia. Baldwinin Huone Pariisissa aiheuttaa yhden kirjan merkittävimmistä kohtauksista. Flaubertin Rouva Bovarysta tulee merkityksellinen romaani sekä päähenkilölle että hänen isälleen: pojalle kirja symboloi vääriä rakkauksia, joihin hän on tuomittu (pojan silloinen  rakastettu vihaa kirjaa) ja isälle kirja tuo eteen hänen elämänsä ainoan ja oikean rakkauden (isän rakastettu rakastaa kirjaa). Tällaista kirjallisuudella leikittelyä kaipaisin suomalaiseen kirjallisuuteenkin. Se tuntuu käyvän Irvingiltä kuin vahingossa, kaiken tarinaniskennän ohessa. Eikä yhtään haittaa, vaikka lukija ei olisi klassikoita lukenut, sillä teokset esitellään kuin ohimennen osana kerrontaa. Suomalaisessa kirjallisuudessa tällainen kirjallisuudella leikittely tuomittaisiin ehkä snobbailuksi.

Näytelmäkirjallisuus nousee kuin yhdeksi päähenkilöksi kirjassa. Shakespearen näytelmät (Myrsky, Macbeth, Romeo ja Julia, Kuningas Lear ja Loppiaisaatto), Tennessee Williamsin Kivinen enkeli ja Henrik Ibsenin näytelmät (Villisora, Hedda Gabler ja Nukkekoti) myllerretään perin pohjin. Näytelmät ja niiden tekeminen, vaihtuvat roolinmiehitykset, sitaatit ja pohdinnat näytelmähenkilöiden luonteista ovat nautinnollista luettavaa. Roolijaot rinnastuvat hienosti seksuaalisiin rooleihin: näytelmissä naiset esittävät miehiä, miehet naisia, persoonat heittäytyvät rooleihinsa, muuttavat roolejaan, esittävät ne hyvin tai huonosti. Miksi seksuaalisen identiteetin pitäisi olla vain yhdenlaista?: Richard Abbott kertoi minulle ja Myrskyn näyttelijöille, että Arielin sukupuoli oli "monimuotoinen - enemmän ulkokohtainen kuin orgaaninen". Tuo jälkimmäinen määritelmä johti Richardin vetämään sen johtopäätöksen, että minun näyttelemäni henkilön sukupuoli oli "vaihtuvainen" ja minä olin entistä enemmän ymmällä oman (ja Arielin) seksuaalisen suuntautumisen suhteen.

Koska tarina alkaa 1950-luvulta ja sitä seurataan aivan viime vuosiin, kirjassa syntyy seksuaalisen vapautumisen historian kuvaus. Seksuaalisesta normista poikkeaminen on ollut paheksuttavaa, pelottavaa ja ahdistavaa 1950-luvulla. Vähitellen suvaitsevaisuus on lisääntynyt, mutta asenteet ovat lujassa edelleen. Eurooppa näyttäytyy seksuaalisen suvaitsevaisuuden edelläkävijänä (mutta suomalaista lukijaa lähinnä hävettää tässä kohtaa). Kirjan synkin vaihe on ilman muuta 1980-luvulla alkanut aidsin aikakausi. Siinä kuvataan paitsi aidsia sairastavien myös heidän omaistensa ja ystäviensä tuskaa hyvin koskettavasti. Irving osaa sekä naurattaa että itkettää perusteellisesti. Kirjan viimeinen sivu sai minut vielä kerran kyyneliin, ja siinä tiivistyy suvaitsevaisuuden vaatimus (ehkä itkin vähän myös tarinan päättymistä ylipäätään, koska oli haikeaa laskea kirja käsistään): "Poikakulta, älä lyö minuun leimaa - älä luokittele minua ennen kuin opit tuntemaan minut!"

Rakastin tätä kirjaa. Luin sitä nautiskellen, noin sata sivua päivässä, jotta sain rauhassa "kuunnella" tarinaa. Sillä tarinankerrontaa tämä on parhaimmillan, kuten kaikki Irvingin kirjat ovat. On hienoa seurata kerronnan rönsyilyä edestakaisin, ja sitten syöksyä taas johonkin henkilöiden elämän ihmeelliseen mutkaan ja yhteensattumaan. Rakastan Irvingin sulkuja ja ajatusviivoja. Toisto tuo turvallisuutta, varmistaa ja alleviivaa, mutta kuuluu myös puheeseen - siis lisää tarinankerronnan tuntua. Verkkainen lukutahtini hyötyi toistosta. Lisäksi jatkuvat viittaukset kirjallisuuteen osoittavat, että maailma on täynnä tarinoita, joista tämä on taas yksi, joka voidaan kertoa niin monella tapaa, koska "minäkin on niin monta".

Nyt voisin sanoa, että Irvingillä on viisi suurta romaania, sillä tämä nousi kuin nousikin neljän suuren tasolle minun kirjahyllyssäni. Teos on jo luettu useissa blogeissa. Se on jakanut mielipiteitä, sillä vaikka kirjasta on pidetty, joillekin rönsyilyä tai toistoa on ollut liikaa, kuten Leena Lumille ja blgogisteille Lukuisassa, Lumiomenassa ja Eniten minua kiinnostaa tiessä. Toiset ovat ihastuneet teokseen lähes varauksettomasti, esimerkiksi blogeissa La petite lectrice  ja Kirjojen keskellä, kuten minäkin