lauantai 23. elokuuta 2014

Anni Kytömäki: Kultarinta























Anni Kytömäki: Kultarinta, 2014
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 644
Mistä sain kirjan: oma ostos

Annan kylmän kivuta hihansuista kohti sydäntä. Nojaan männynrunkoon, jonka sisällä elämä tuikuttaa. Puu on kova. Vaarojen laella mäntyjen lustot ovat hiuksenohuita, niukkoja todisteita hädin tuskin läpäistyistä vuosista. (S. 192.)

Anni Kytömäen Kultarinta oli minulle kesän vaikuttavin kirja. Luin sen kesäkuussa, kun luonto oli vihreimmillään ja linnut huusivat yötä päivää. Luin sen mökillä, kun joutsenet lensivät järvenselällä ja töräyttelivät haikeasti ja kun kylmän alkukesän hyiset aallot jyrisivät rantaan. Ensimmäisen 150 sivun jälkeen surin sitä, että kirjaa oli jäljellä enää 500 sivua. Aloin säästellä sitä. Kirjan verkkainen, mutta tasaisen vetävä ja selkeä kerronta teki kunniaa ajalle. Olisin halunnut kirjan jatkuvan ikuisesti, koska sen kautta luonto tuli ympärille, linnut ja kasvit saivat nimiä, ympäröivästä metsästä tuli puita.

Kultarinta on isän ja tyttären tarina. On Erik, jota ulkopuoliset voimat, kuten vahva isä ja taistelija rakastettu, ohjaavat. Metsästä tulee hänelle pakopaikka, joka tasoittaa ympäristön odotukset ja rakkauden mahdottomuuden ja antaa miehen olla herkkä ja haavoittuva oma itsensä. On Malla, väärässä paikassa ja kuitenkin varmana omasta vaistostaan. Hänkin pakenee metsään. Historia määrää julmasti isän ja tyttären kohtalon, mutta metsä ei jätä heitä, eikä katoa heistä. Kultarinnan tarina, tarina isän ja tyttären tarinoitten ympärillä, on taiten kerrottu ja pakahduttavan hieno. Kun metsä on karhu ja karhu on metsä, ollaan muinaissuomalaisen uskon ja kansanperinteen alkujuurilla:  - Tyttö ja kontionpoika hautasivat taljan kylän suurimman männyn juurelle, kuten tapa oli. Kallon he ripustivat männyn latvaan. Sieltä kontio näkisi taivaan ja vedet ja pystyisi kapuamaan tähtiin, joiden luota hän oli kotoisin. (S. 343.)

Olin keväällä Tampereen kirjamessuilla, jossa toimittaja Matti Kuusela haastatteli Anni Kytömäkeä. Kuusela liikuttui melkein sanattomaksi kertoessaan kirjasta ja sen luontokuvauksesta. Ihmettelin silloin, miten mies voi olla noin syvästi vaikuttunut. En ihmettele enää. Toimittaja sijoitti kirjan suomalaisen kirjallisuuden perinteeseen, kirjaksi, jota ei vielä ollut kirjoitettu, mutta jollaista oli odotettu. Olen täysin samaa mieltä, sillä kirja solahtaa kirjallisuudenhistoriaan omalle paikalleen.

Kytömäen luontokuvaus on vertaansa vailla nykykirjallisuudessa, mutta samalla se on hyvin tuttua. Luontokuvaustahan on pidetty suomalaisen kirjallisuuden erityispiirteenä. Nykykirjallisuudessa se on kuitenkin siirtynyt taustalle, sillä romaanit sijoittuvat kaupunkiin ja yhä useammin jopa ulkomaille. Tämä kertoo tietenkin kaupungistumisesta ja kansainvälistymisestä, mutta entäs ne suomalaisten juuret? Eikö niistä irtoa enää mitään kerrottavaa? Kytömäki osoittaa, että kyllä irtoaa. Kirjan jokainen sivu sisältää viittauksia luontoon, huomaa kasvin tai eläimen, kuulee linnut, aistii vuodenajat kaikin tavoin. On elähdyttävää ja onnellistavaa lukea tällaista, nykyaikaista, mutta luontoa kunnioittavaa kirjaa vuonna 2014. Jos ihmiset lukisivat tämän kirjan, luonto tulisi lähemmäksi ja sen suojelu tulisi sydämen asiaksi.

Olen blogiaikanani paikkaillut klassikkoaukkojani ja kotimaisista klassikoista tulee heti mieleen monta teosta, jotka sijoittuvat Kultarinnan kanssa samalle jatkumolle. Joel Lehtosen Putkinotkossa asutaan luonnon keskellä - luonto tunkeutuu siellä tupaan asti, koska talon hirsien uusiminen on pahasti kesken, aurinko ja kuu paistavat sisälle ja kettu  makoilee pankolla. Muttisen omenatarhankin luonto nielaisee sisäänsä. Kultarinnassa on paljon huomioita siitä, kuinka luonto valtaa tilansa takaisin ja hävittää asumisen jäljet. Tove Janssonin Kesäkirjassa on Kultarinnan kaltainen ote luontoon. Siinäkin nimetään puut ja eläimet. Eletään saaressa säiden armoilla, kuunnellaan ja katsellaan alleja. Kultarinnan alku puolestaan muistutti minua Benedict Zilliacuksen Kertomuksesta kadonneesta saaresta. Herkkävireisesti kerrotut ihmissuhteet ja nuoren miehen kasvutarina sekä luontohavainnot yhdistävät kirjoja. Jotain hyvin rauhoittavaa on molempien kirjojen kerronnassa.

Messuilla kirjailija kertoi kirjansa syntyprosessista. Hänen oli ensin pitänyt kirjoittaa satu sadunkirjoituskurssille. Sadun piti olla seitsemänsivuinen, mutta siitä tulikin 644-sivuinen. Tarinoita ja historiaa kirjailija oli kuullut isoäidiltään, isän ja tyttären metsässä liikkumisen esikuvana oli kirjailijan veljen ja tämän tyttären metsäretket. Sadunhohtoa Kultarintaan on jäänyt aimo annos, ja sekin vain lisää kirjan lumoa. Lopulta ihmistäkään ei voi erottaa luonnosta, siellä on hänenkin paikkansa. 

Kultarinta oli lukupiirikirja, joka oli kaikkien lukupiiriläisten mieleen. Kirjan tarinaa ja kieltä kehuttiin. Historiasta syntyi paljon keskustelua ja kirjan juonenkäänteitä kiiteltiin. Kirja oli pitänyt otteessaan. Yhden piiriläisen mielestä kirjan olisi kuitenkin voinut jakaa kahteen osaan, isän tarinaan ja tyttären tarinaan, mutta muille kirja oli sopiva juuri näin. Esikoiskirjaksi kirja on ihmeellisen valmis. Se on lukunautinto kannesta kanteen - ja sellaista lukupiiriläinen osaa arvostaa. Myös blogeissa Kultarinnasta on pääosin lumouduttu. Arvioista on lista Poplaarissa, johon Pekka on niitä kerännyt, sillä hän sattuu olemaan kirjailijan ylpeä veli.

Kirjalla oli tällainenkin vaikutus: Vein lapset metsään. Ensin etsimme joutsenen pesää, mutta kun sitä ei rantaruovikosta löytynyt, kävi niin kuin meille käy. Mukavuudenhaluisin kääntyi 10 minuutin päästä takaisin mökille, seuraava jaksoi tutkia muutaman käävän ja sammalen, sinnikkäimmän kanssa tiirailtiin töyhtötiaisia ja kuunneltiin pajulintuja. Suurimmat luontoelämykset lapsilleni järjesti kuitenkin isäni, joka vei lapset verkoille ja jonka kanssa he näkivät joutsenperheen ja löysivät kurjen pesän. Loppukesän lapset sukeltelivat pikkukalojen perässä. Vaikka uutiset kertovat luonnon saastumisesta ja maapallon tulevaisuus näyttää erittäin huonolta, vielä ei ole liian myöhäistä. Näin ainakin haluan ajatella. Vielä ollaan tilanteessa, jossa luontoa ei tarvitse etsiä, mutta se pitäisi kyllä kiireesti huomata - ihmisen pitää avata aistinsa.

21 kommenttia:

  1. Voi Elina, miten kaunis teksti, jonka tunnelmaan hienosti otettu valokuva johdattaa. Kirjoitat, että Kytömäen luontokuvaus on vertaansa vailla. Niin on myös tämä sinun kirjoituksesi Kultarinnasta. Luonto ihmisessä ja ihminen luonnossa, kavereina karhu. Bravo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Omppu! Kirja oli hieno kokemus. Kultarinta muistuttaa luontoyhteydestä ja karhu-mytologia on varmaankin meissä sisällä... Jos karhu tulisi oikeasti vastaan, varmaan säikähtäisin kuoliaaksi, eli ehkä mytologiasta kannattaa muistaa tuo kunnioitus ennemminkin.

      Poista
  2. Jo metsästyslaki takaa riistalinnuillekin pesintärauhan. Lintujen pesät olisi syytä jättää rauhaan. Katsominen ei ole pahasta, mutta joutsen on aggressiivinen reviirin puolustaja. Myös kurjet on syytä jättää rauhaam.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiikaroinnista olikin kyse. En ikinä uskaltaisi pesälle pesintäaikaan, enkä haluaisi häiritäkään. Kurjen pesä oli jo hylätty ja oli löytynyt vahingossa. Lakia ei rikottu.

      Poista
  3. Ihana kirjoitus. Kirjoitat aina hyvin, mutta etenkin silloin, kun kirja on mennyt sydämeesi. Kultarinta tosiaan avaa silmät tarkkailemaan luontoa uudella tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maria! Tämä kirja meni sydämeen syvälle. Lukuaika ja rakas lukupaikka vaikuttivat asiaan, mutta kirja on aarre.

      Poista
  4. Kiitos Elina. Bloggauksesi toi kirjan mukavasti mieleen. Tässä kirjassa luonto on todella hienosti esillä. Toinen vastaava tämän vuoden kirja on Venla Hiidensalon Karhunpesä, jossa luonnolla on tärkeä merkitys.
    http://kirjasahkokayra.blogspot.fi/2014/05/karhunpesa.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, Mai! Karhu-teema on kiehtova, joten käynpä heti kurkkaamassa arviosi. Luontoa ei voi kuvata liikaa!

      Poista
  5. Loppupohdinnasta pisteet, jotain olisi pian tehtävä.

    Erikin tapaiset haihattelijat haluavat tehdä hyvää, mutta aikaansaavat vain kärsimystä ja onnettomuutta itselle ja muille, monesti ihminen haluaa ratkaista ekologisen ongelman ja pahentaa sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain olisi pian tehtävä, ja jotain voi jokainen tehdäkin: joukkoliikenne tai pyöräily oman autoilun sijaan, kierrättäminen... Vaikka olo on epätoivoinen, ei auta jäädä tuleen makaamaan. Olisi tärkeää herätellä myös lapset huomaamaan luonnon arvo.

      Erik onnistui mielestäni luonnonsuojelussa, mutta haihatteli oman elämänsä hallinnassa ja ihmissuhteissaan. Silti hän keräsi sympatiani, pidin hänestä hahmona kovastikin.

      Poista
    2. Minusta Erik ei onnistunut edes luonnonsuojelussa. Hänhän alkuun tappoi eläimiä ja täytti niitä. Oman perinnöksi saadun metsän hän toki suojeli (mikä prosessi oli minusta epäuskottava), mutta kaikki isän jäljet jäi hoitamatta. Se, että jättää asiat puolitiehen, vaihtoehto on monesti huonompi, kuin ei tee mitään. Minusta kävelemällä pitkospuita pisin ongelmia ei myöskään ratkaista.

      Poista
    3. Eikös Erik himmaillut hakkuita toimittamalla metsäkatselmuksia ja ilmoittamalla isälleen, ettei metsiin pidä kajota. Aika paljon yritystä yhden miehen osalta, uskottavaa tai ei.

      Poista
    4. Kyllä minustakin Erik parhaansa yritti. Metsänsuojelu sujui paremmin kuin perhe-elämä.

      Poista
  6. Hieno teksti, Elina! Ehkäpä minäkin annan sen perusteella kirjalle uuden mahdollisuuden. En nimittäin päässyt alkua pidemmälle. Jokin siinä alussa tökki tosi pahasti, mutta uskon, että oli vain väärä hetki. Minun olisi pitänyt myös lukea kirja todella nopeasti, koska kirjaston kirjasta oli koko ajan varauksia ja uusiminen sen takia mahdotonta. Yritän uudelleen sitten, kun tiedän, että voin lukea kirjan ihan rauhassa.

    Meidän lapset muuten rakastavat metsää ja metsäretkeilyä (kunhan on eväät mukana :D). Liian harvoin vain tulee lähdettyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen uutta yritystä! Liika kiire saattaa pilata tämän kirjan. Tämä on kuitenkin metsäretkeilijän unelmakirja, kunhan alkuun pääsee.

      Retkillä pitäisi käydä useammin. Harvoin lapset ovat retkeillessä valittaneet mistään, mutta toki eväät on se tärkein juttu.

      Poista
  7. <3
    Ei tähän muuta osaa - eikä tarvitsekaan - sanoa. :)

    (Paitsi sn, että papat ovat mahtavia! Meilläkin se on juuri pappa, joka osaa keksiä ne jännimmät ja mieleenpainuvimmat luontojutut.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Papalta sujuu retkeily kuin ohimennen. Eikä siitä tehdä sen isompaa numeroa.

      Ja kirja on kaikin puolin hyvä. Niin hyvä.

      Poista
  8. Kuinka hyvin kirjoitatkaan tästä!

    Olen jotenkin arkaillut tarttua tähän kirjaan, odotukseni ovat niin suuret...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaisa Reetta!

      Tartu rohkeasti vaan! Minuakin pelotti kovasti, sillä kehuja oli tullut paljon ja lisäksi tunnen Pekan ja tapasin kirjailijankin messuilla. Pelotti, että jos en pidäkään kirjasta. Oli turha pelko, koska kirja puhui puolestaan. Se on hieno.

      Poista
    2. Elina kiitos! Luin kirjan loppuun syksyisessä metsässä. Ympärillä oleva pimeys vielä tehosti kirjan vaikuttavuutta. Oli jännä lukea niin syvällä luonnossa olevaa tekstiä ja silti juoni kulki jouhevasti eteenpäin.
      Erikhän oli aikansa ihminen ja siksi metsästi eläimiä näytteeksi. Eikös kyläpöllönenkin ollut pitkään Suomen linnustossa vain ammuttuna ja täytettynä?

      Poista
    3. Kiitos kommentista, Riitta! Tämä kirja on varmasti vaikuttava vuodenajasta toiseen. Hienoa, että se on nyt Finlandia-ehdokkaanakin.

      Poista

Kiitos kommentista!