Runon ja kirjailijoiden yö - kirjabloggaaja Tampereen Tapahtumien yössä 7.8.2014

 Mitä tekee kirjabloggaaja, kun kaupunki vilisee toinen toistaan hurjempia Tapahtumien yön hulinoita? Valitsee tietysti menomestakseen Tampereen pääkirjaston, Metson.
















Metsossa oli 7.8.2014 luvassa Runon yö ja blogitapaaminen. Bloggaaja-kollega Saran kanssa olimme ainoat paikalle innostuneet bloggaajat, mutta tunnelma oli korkealla. Runon yön pääkohteena oli runoilija-legenda Kirsi Kunnaksen kuuleminen.

Kirsi Kunnaksen esiintymistä odotellessamme kuvasin kaunista Metsoa. En ole aiemmin ymmärtänyt verrata pääaulan kattoa Pantheoniin, mutta onhan tässä selvä viittaus antiikin Roomaan:

Kirsi Kunnaksella oli mukanaan yksi ainut kirja, Tiitiäisen satupuu (ilm.1956). Hän kertoi, että nykyisin häntä ei haittaa, vaikka hänet määritellään lastenrunoilijaksi. Joskus hän yritti lukea yleisölle myös aikuisten runojaan, mutta enää tittelillä ei ole väliä.

Luulenpa, että Suomesta on vaikea löytää arvostetumpaa lastenrunoilijaa kuin Kirsi Kunnas ja veikkaan, että kaikki suomalaiset tuntevat hänen runojaan ja osaavat niitä ulkoa. Tiitiäisen satupuu lienee tunnetuin suomalainen lastenrunokirja, ja se on modernisuudessaan huima sanaseikkailu edelleenkin.

Nyt Kirsi Kunnas aikoi siis lukea pelkästään lastenrunojaan ja kertoa niiden taustoja. Jippii! Ja jos joku on joskus kuullut Kirsi Kunnaksen lukevan runojaan, tietää, että hän ei vain lue niitä, vaan esittää ne hyvin elävästi. Niinpä kun taiteilija aloitti Vanha vesirotta -runolla, Jaakko Vaakon saattoi nähdä silmiensä edessä. Kunnas kertoi, että vanhan vesirotan esikuvana on hänen miehensä Jaakko Syrjä.

Seuraavaksi runoilija kertoi tarinan Tiitiäisen satupuun syntyajoilta. Hän kuvaili, kuinka oli ollut innoissaan uusista säkeistään, jotka oli juuri keksinyt: Olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea (TS, 6). Riimistään riemuissaan hän oli esitellyt sen runoilija Tuomas Anhavalle, joka oli lausunut siitä nihkeän kommentin. Eipä aikaakaan, niin sanailu sai Kunnakselta jatkoa Haitulan laulu nimisenä runona:


Veisaisinpas virsiä
        jos muistuttaisin Kirsiä.
       Jos muistuttaisin Tuomasta
lakkaisin lauluja luomasta. (TS, 43.)


Kirjailija paljasti, että Tiitiäisen satupuussa seikkaileva Haitula on hänen alter egonsa. Pieni ja toimelias Haitula keinuu napilla ja asuu korvasienessä sekä löytää taikurin hatun.

Haitulan hattu -runossa on päättymätön tarina siitä, kuinka taikurin hatusta löytyy kaniini ja jokaisen kaniinin hatusta löytyy taas kaniini:

     - - ja arvatkaas
 loppuuko koskaan runo tää?
Viimeistä kania et edes nää! (TS, 43.)

Kunnas kertoi viehättyneensä ikuisen jatkumon ajatuksesta hississä, jossa saattoi nähdä peilissä oman peilikuvansa peilikuvan loputtomiin. Runoilija kertoi, että Tiitiäisen satupuun useat runot sisältävät jatkumon idean. Runoon Jansmakko Erikois, kirjailija on piilottanut päättymättömän piin luvun. Haitulin korvasienessä on koloja, kolonkoloja sekä sata kolonkolonkoloa (TS. 8). Ja sitten ovat ne perunat, jotka kiehuvat ikuisesti siellä kattilassa:
 - -kolkata täytyy kolkkaa, kolkata kolkkaa - -
voi tätä hoppua hoppua hoppua
Ei tule loppua. (S. 21.)

Kirjailija esitti kaikki nämä ikuisuuksiin jatkuvat runonsa, joista ehdoton suosikkini on juuri Kattila ja perunat. Sen hän kertoi kuvaavan perheenäidille tavallisinta ääntä, perunoiden kiehumista. Ajatus ikuisesta perunoiden keittämisestä on jotenkin niin lähellä kotiäitivuosieni tunnelmia, että runo tuli niin sanotusti kohti. Oli mainiota kuulla runoilijan lukevan runoa samanlaisella kiireisellä höyryllä, kuin itsekin teen, kun luen sitä yhä uudestaan lapsilleni. Tietysti mielessäni kävi sekin, että kirjailija on keittänyt perunoita omille lapsilleen, Martti ja Pantse Syrjälle... Ja vaikka minustakin tuntuu, että perunoiden keittämiselle ei loppua näy, niin joskus kai lapset sitten keittävät omat perunansa (tai edes nuudelinsa).

Esiintymisensä jälkeen Kirsi Kunnas kirjoitti muistikirjaani terveiset lapsilleni, ja olen tavattoman iloinen siitä, että kotona sekä lapset että mies osasivat arvostaa terveisiä. Meillä koko perhe kuuluu Kunnaksen ihailijoihin. Kattila ja perunat -runoa on hoettu sen verran kiivaaseen tahtiin.

Runon yöstä matka jatkui Hämeenkatua pitkin busseille päin, mutta pitihän sitä tietysti Suomalaisessa kirjakaupassa poiketa. Siellä tapasimme näin iloisia kirjailijoita:

Tommi Kinnunen ja Leena Lehtolainen olivat jo esiintyneet, mutta omistuskirjoitusten jakamisen lomassa he ehtivät vähän rupatella kirjabloggaajien kanssa ja poseerata hilpeästi. Kirjakaupassa oli hirvittävän kuuma ja paljon väkeä, joten ei kai siinä voinut enää kuin nauraa työolosuhteille. Olin jo maaliskuussa ostanut Kinnusen loistavan esikoiskirjan, Neljäntienristeys, mutta nyt ostin sitten uusimman Lehtolaisen kirjan, Kuusi kertomusta Sadusta, johon sain omistuskirjoituksen.

Pian kirjakaupassa esiintyi myös Paula Havaste, joka kertoi  uusimmasta kirjastaan, Tuulen vihat. En ole aikaisemmin lukenut Havasteelta muita teoksia, kuin hänen kirjoittamansa Henkka koulussa -kuvakirjan, mutta hänen kertomansa perusteella kiinnostuin tästä uutuudesta niin paljon, että taidan hankkia sen luettavaksi.



Ennen iltaloman loppumista ehdimme kuunnella vielä Tuomas Kyröä, jonka sanailu on hauskaa myös livenä - ei pelkästään kirjoitettuna. Hän kertoi uutuudestaan Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja, ja tottahan tästäkin tarinoinnista tuli sellainen olo, että pakko tähänkin on tarttua. Kyrö kertoi, että hänen ehtymätön lähteensä Mielensäpahoittajille ovat olleet suomalaisen paikallislehdistön yleisönosastokirjoitukset, joista hän on oppinut, miten kaikenlaisista asioista voikaan mielensä pahoittaa.

Ja sitten kohti uusia kirjaseikkailuja!