Kustantaja: Siltala, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 276
Mistä sain kirjan: oma ostos
Antti Heikkisen Pihkatappi on savolaiskoltiaisen kasvukertomus ja samalla pienoinen sukutarina. Se sijoittuu savolaiseen pikkukylään, vaikka ponnistelee sieltä pois, sillä niin vaan käy pienen Jussi-pojan, että sukutilan haltuunotto ei kiinnosta yhtään, vaan oma kutsumus löytyy teatterista ja kirjoittamisesta. Irtiotto ei suju kivuitta.
Heikkisen sanailu on parhaimmillaan savolaismurteen viäntelyssä. Esimerkkinä käyköön Jussin isän evästyspuhe, kun poika on lähdössä ensi kertaa kylälle perjantai-illan viettoon: - - Mutta ee pie toisten tarjooksiin tarttua sen tähen, jotta ee vuan toiset alakas raakkana pittee tai pelekurina. Jos joku vaikka viinaryyppyä tarjoo, niin sanot vuan reelusti, että ottakee työ mut minä en maha nuista välittee. - - (S. 139.)
Sanomattakin on selvää, että Jussi-poika on Antti Heikkinen itse. Missä määrin näin on, on tietysti kirjalijan oma salaisuus. Teksti on hyvin rehellisen ja aidon tuntuisesti Jussin elämäkerta, ja Jussin perhe on vahvasti läsnä tarinoillaan. Yhteisö, jossa Jussi kasvaa, on tiivis ja tuttu. Sitä kuvataan lämmöllä, vaikka ristiriitojakaan ei vältetä.
Pienen pojan kasvua on mainiota seurata. Jussi on pikkuvanha ja toimelias persoona, joka kasvaa aikuisten keskellä äidittömänä, mutta turvassa. Isä on rakkain ihminen, ja täyttää paikkansa raameja myöten. Tarinat äidistä ja isästä käyvät tunteisiin. Antti Heikkisellä on todellakin tarinankertomisen taito hyppysissään, ja hän osaa luoda henkilöistään luuta ja nahkaa.
Jussi kuitenkin kasvaa ja minua, keksi-ikäistä naisenpuolikasta, eivät enää nuoren miehen avuttomat rakkaussuhteet hirmuisesti kiinnostakaan. Ne on luettu niin moneen kertaan, eikä niissä sinänsä ole mitään uutta, vaikka ne tietysti jokaiselle pojalle ovatkin ainutlaatuisia. Aikuistuvan Jussin kokemukset on myös kerrottu hiukkasen liian rehvakkaaseen tyyliin, jotta ne pääsisivät koskettamaan kovin syvältä.
Sen sijaan pettymys, jonka isä kokee, kun ainut poika ei haluakaan jatkaa sukutilalla, tuntuu luissa ja ytimissä, samoin kuin pojan tuntema syyllisyys asiasta. Tällaisia kipeitä valintoja tehdään edelleenkin maaseudulla. Kirja osoittaa, kuinka syvällä talonpoikaisjuuret tässä maassa vielä ovat: Maa häntä kiitti joka vuosi ennen lumentuloa hyvästä hoidosta, hymyili kynnösviiluillaan ja kehräsi kumikengän pohjan alla rusahtavalla jäisellä puintisängellään. Se riitti, sen suurempaa kiitosta ei saattanut mies maailmassa saada. (S. 245.)
Pihkatappia oli mukava lukea. Siinä maistuvat ruisleipä ja voi, mieheksi kasvamisen polttoaineet.
Pihkatapista on olemassa innostuneita arvioita, mm. Amman lukuhetkessä, jossa Amma on kirjoittanut arvionsa käyttäen aetoo savvoo. Innostunut on myös Sara, joka oli kuvannut myös ruisleivän kirjan oheen (en muistanut tätä ollenkaan omaa kuvaani suunnitellessani - näinköhän se alitajunta toimii). Lisäksi kirja on luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Kirjakko ruispellossa -blogissa, Lumiomenassa, Sallan lukupäiväkirjassa, Kannesta kanteen - ja Kirjan pauloissa -blogeissa.
Kuittaan Pihkatapilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja (oma murteeni on keskipohjalaismurretta, jossa tosin on melko paljon savolaisvaikutteita).
Pihkatappi oli tosi mainio kirja.
VastaaPoistaHyvä mieli tästä jäi. :)
Poista