Henry James: Naisen muotokuva

Henry James: Naisen muotokuva, 5. painos, 1980 (suomeksi I kerran 1955)
Alkuteos: A Portrait of a Lady, 1881
Suomentaja: J. A. Hollo
Kustantajan: WSOY
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 612
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Henry Jamesin Naisen muotokuva on maannut kirjahyllyssäni varmaan parikymmentä vuotta. Muistan hankkineeni sen divarista, vaikka olin kuullut sen olevan tylsä. Klassikon maine kuitenkin ohitti tylsistymisen uhan. Nyt kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja totesin, että saan sillä kuitattua Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 5. osan - siis jos saisin sen luettua. Ja sainhan minä! Lieneekö ollut ennakkoasenteen ansiota, että suorastaan ahmaisin kirjan. Se oli nimittäin niin paljon parempi kuin olin odottanut, että suorastaan kaipasin lukuhetkiä, jolloin pääsisin sitä jatkamaan.

Kirjan päähenkilö on ihana Isabel Archer, amerikkalainen kaunotar - mielenkiintoinen, älykäs, kaunis, ylpeä ja ainutkertainen (eräänlainen Wonder Woman). Isabel saapuu Englantiin ja lumoaa persoonallisuudellaan kaikki ihmiset ympärillään. Niin myös lukijan.

Tapahtumat alkavat Englannin maaseudulta, Thamesin varrelta, noin 40 mailin päässä Lontoosta. Siellä amerikkalainen pankkiiri Daniel Touchett viettää vanhuudenpäiviään Edward VI:n aikaisessa kartanossaan. On päivän teehetki, jonka pankkiiri jakaa poikansa Ralph Touchettin ja naapurinsa, lordi Warburtonin kanssa. Tähän perinjuurin englantilaiseen maisemaan astuu Isabel, joka hurmaa saman tien sekä vanhan pankkiirin että tämän pojan ja kunnianarvoisan lordin.

Henry James (1843 - 1916) oli syntyisin amerikkalainen, mutta muutti myöhemmin Iso-Britanniaan ja eli kahden kansalaisuuden elämää. Vanhan pankkiirin luonteen ja menestyksen kautta kirjassa pohditaan amerikkalaisuuden ja brittiläisyyden eroja, ja samalla otetaan kaikki irti brittiläisen yläluokan elintapojen ja tarkkojen käyttäytymissääntöjen kuvauksesta: onko soveliasta tulla vierailulle kutsumatta; voivatko nuori mies ja nuori nainen tavata kahden kesken, jne. Nämä seurustelun monimutkaisuudet toivat mieleeni Jane Austenin romaanit, joissa "soveliaista käyttäytymistavoista" isketään kunnon tarinaa. Ah, miten niistä nautinkaan!

Isabel Archer on niin lumoava olento, että hänellä riittää kosijoita. Eikä mitä tahansa kosijoita, vaan arvovaltaisia, rikkaita ja rehtejä kosijoita. Sellaisia "eurojackpoteja", joita jokainen tyttö odottaa ovelleen. Lordi Warburton on mennyttä miestä heti ensi tapaamisella, ja Amerikasta saapuu myös kosija, Isabelin vanha tuttu, Caspar Goodwood. Siinä missä lordi Warburton edustaa parhaita brittiläisiä luonteenpiirteitä, tehtailija Goodwood edustaa amerikkalaisuuden parhaita puolia. Melko stereotyyppisiä, omia kansalaisuuksiaan edustavia miljardörejähän nämä herrat periaatteessa ovat, mutta Henry Jamesilla on taito upottaa lukija pieniinkin nyansseihin sellaisella psykologisella otteella, että henkilöt voi nähdä edessään.

Sivut kääntyilevät ja lukijaa polttelee: Kumman aiot ottaa, Isabel: Tyttö oli älykäs ja epäitsekäs, hieno, vapaa luonne, mutta mitä hän aikoi itsestään tehdä? Tämä oli harvinainen kysymys, koska useimmat naiset eivät tehneet itsestään mitään, odottivat vain, enemmän tai vähemmän siroissa passiivisissa asennoissa, että kohtaisivat miehen, joka antaisi heidän elämälleen jonkin tarkoituksen. Isabelin omalaatuisuutena oli, että näyttäisi siltä kuin hänellä olisi omia aikomuksia. (S. 67.)

Mitä ihmettä, Isabel, mitä aikomuksia sinulla muka voisi olla? Olisi rikkautta ja rakkautta tarjolla yli omien tarpeiden, mutta Isabel haluaa matkustaa ja oppia ymmärtämään maailmaa ja itseään. Hän ei halua valmiisiin rooleihin. Unelmiensa toteuttamiseen hän tarvitsisi rahaa, ja sitä hän myös saa. Onko rahan myötä saavutettu vapaus lopulta Isabelille siunaus vai kirous?

Itsenäisen Isabelin elämässä liikkuu kaksi henkilöä, joista kumpikaan ei ole kosija, mutta he vaikuttavat kohtalonomaisesti hänen elämäänsä. Toisen tarkoitusperät ovat pyyteettömät ja hyvät, toisen tarkoitusperät puolestaan itsekkäät ja petolliset. Nämä ihmiset vaikuttavat Isabelin aikomuksiin, vaikka Isabel luulee tekevänsä omia valintoja. Jamesin romaani tuntuukin kysyvän, onko kukaan ihminen vapaa, varsinkaan kukaan 1800-luvun lopun nainen. Voiko kukaan lopulta täysin totetuttaa itseään? Kuinka paljon ihmisen kohtalo riippuu kuitenkin muista ihmisistä ja kuinka paljon ihminen on myös luonteensa - tässä tapauksessa ylpeytensä ja jaloutensa - vanki?

En halua paljastaa, kenet Isabel valitsee, mutta sen voin paljastaa, että Isabelista tulee kuin tuleekin hetkeksi eräänlainen 1800-luvun kosmopoliitti, joka kokee myös Pariisin ja Rooman itselleen läheisiksi ja kiehtoviksi kaupungeiksi. Lukijana nautin Jamesin tavasta kuvata 1800-luvun Eurooppaa, erityisesti Englantia ja Italiaa. Tosin tämä kuvaushan on yläluokan elämän kuvausta, esimerkiksi ajoittain Firenzessä asuvalla rouva Touchettilla oli käytettävänään keskiaikainen palazzo (s. 203), mutta ainakin minulle se juuri onkin kiinnostavaa.

Naisen muotokuvassa ei seurata pelkästään Isabelin elämää, ei maalata pelkästään yhden naisen muotokuvaa. Lukijalle tulevat läheisiksi myös Isabelin serkku Ralph Touchett ja Isabelin ystävättäret madame Merle ja Henrietta Stackpole. Erityisesti Ralph Touchett kasvaa lukijan silmissä suureksi ja rakkaaksi persoonaksi. Jossain vaiheessa aloin verrata Jamesin klassikkoa Leo Tolstoin Anna Kareninaan, jossa myös seurataan monen ihmisen elämää, ei pelkästään Anna Kareninan ja kreivi Vronskin suhdetta. Useista henkilökuvista syntyy maisema- ja ajankuvaa.

Naisen muotokuva on kerronnaltaan tarkkaa, eivätkä juonenkäänteet todellakaan vyöry päälle. Siitä huolimatta se on koukuttavaa luettavaa, ja loppua kohti sen tunnelma tihenee melkeinpä hurjaksi. Pidin myös Jamesin tavasta puhutella lukijaa kesken kaiken. Kertojan kommenteissa piilee aimo annos sarkasmia: Vaikka voi näyttää siltä kuin sankarittaremme vilpittömyys sellaisena kuin olen sitä luonnostellut kuvatessani hänen suhdettaan madame Merleen, tähän moitteettomaan naiseen, joutuisi hiukan huonoon valoon, minun on tunnustettava ettei Isabel ollut kertonut hänelle mitään lordi Warburtonista enempää kuin Caspar Goodwoodistakaan (s. 208).

Isabel Archer on mielenkiintoinen sankaritar. Oman aikansa naisten joukossa hän on poikkeuksellinen, ja juuri siitä syystä erinomainen romaanin aihe. Avioliittokuvauksena romaani on puistattava ja silmiä avaava, suorastaan moderni. James osoittaa Isabelin tarinalla, että vaimon osa on vangin osa. Sellaista asiaa kuin vapaus, ei 1800-luvun naisella ole (onko vieläkään), vaikka hänellä olisi kaikki puitteet sitä varten olemassa: rahaa, luonnetta ja kykyä.

Naisen muotokuva enteilee naisen aseman muutosta, ja James on pöyhinyt aihetta perusteellisesti. Vaikka teoksen kerronta on paikoin polveilevaa ja vilisee pitkiä virkkeitä, suosittelen sitä luettavaksi. J. A. Hollon suomennos on epäilemättä tavoittanut kirjan hengen, joka on aidon klassikon henki: syvästi inhmillinen ja ajaton.



Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 5. Klassikkohaasteeseen, jota isännöi tänään Tekstiluolan Tuomas. Klassikkohaaste on jo perinne. Se alkoi Kirjan vuonna 2015 ja jatkuu puolivuosittaisena tempauksena. Tänä kesänä mukaan on ilmoittautunut 42 kirjablogia. Aiemmin olen lukenut haasteeseen J. R. R. Tolkienin Hobittin, Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin, Voltairen Candiden ja Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden.

Naisen muotokuvan on lukenut ainakin Suketus blogissa Eniten minua kiinnostaa tie. Hänkin oli ihastunut nimenomaan kirjan henkilökuvaukseen, jonka myötä hahmoista tulee monimutkaisia, ristiriitaisia ja uskottavia. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan: 34. Kirja kertoo ajasta jota en ole elänyt.