Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa, 2001
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Katariina Vuorisen esikoisrunokokoelma Edith suuteli minua unessa on ilmestynyt vuonna 2001 ja oli silloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Luin teoksen silloin ja muistan pitäneeni siitä. Nyt tartuin siihen uudestaan Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä.

Oli helppo ymmärtää, mihin teoksessa aikanaan ihastuin. Vuorisen kielikuvat ovat väkeviä ja uusia, ja ne aukeavat moneen suuntaan. Niistä muodostuu paikoin myös kompastuskiviä: Joihinkin runoihin ei pääse käsiksi,  koska niitä ei tavoita - kielikuvat säntäävät taivaan tuuliin. Olo on kuin unessa, ja toisaalta myös unistahan runoudessa on kyse: - - yöllä käytetyt ihmiset palaavat (s. 45). Niistä saa ja pitääkin ammentaa, mutta kuinka paljon tulkintaa voi jättää lukijalle, joka ei ehkä jaksa hypätä uneen vaan kaipaa maata jalkojensa alle. Toisaalta: pitääkö väkevä kielikuva sitoa johonkin - eikö se riitä runoudessa sellaisenaan?

Runokokoelman nimi Edith suuteli minua unessa on loistava. Se johdattaa ajatukset heti Edith Södergraniin, jonka runous on modernisuudessaan ja ehdottomuudessaan kirkkainta, mitä suomalaisessa runoudessa on ehkä koskaan nähty. Södergranin eroottiset ja elämänjanoiset kielikuvat kelpaava esikuvaksi nykyrunoudellekin, ja niitä kannattaa tavoitella, sillä mistä muusta kannattaa runo kirjoittaa kuin elämän poltteesta. Edithin suudelma on varmasti kiihkeä.

Vuorisen runokokoelman kansikin viittaa eroottisuuteen ja koska runojen minä on selvästikin nuori nainen, ei rakkaussuhteilta vältytä. Niitä etsitään ja hamutaan opiskelijaelämän keskellä. Jotain yhteistä kaivataan, miksei vaikka Mika Waltaria, kuten runossa Fine:

olit lukenut Mikan isot kirjat ja minä pienet
messiaan, keskiajan ja maan josta kotieläimet
syntyvät uudelleen
 - - 
tulisi mies taloon joka päivä. (S.16.)


Intertekstuaalisuus käy Vuoriselta näppärästi. Runot istuvat myös tiiviisti suomalaisen runouden erääseen perinteeseen: vuodenajat vaihtuvat ja niiden myötä vaihtuvat mielialat syksyn ja talven odotuksesta kevään uuteen aikaan. (Kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisikaan ilman selkeitä vuodenaikoja!):

Hissikuilusta syöksyn vaarallisimpaan 
pimeään, huhtikuun hajuun; 
muta imeytyy ihon rakoihin, 
kauan sitten kadotettuja vitamiineja saa suoraan
tärykalvojen läpi, mattotelineeseen köytetään. (S. 44.)


Opiskelijaelämän vuosirytmi tentteineen muistuu myös mieleen, sillä runoilija kirjoittaa välillä kuin runollista päiväkirjaa. Tässä palataan joululomalta:

Mäkiviikko nyt hypätty
kylät käyty

maananataina lääkäriin, Espanjaan
unohtuneiden sanojen keskelle, kotiin
pölypalloon kuin aavekaupungin viimaan
 - -                                                             (S. 30.)


Vuoriselta on ilmestynyt runoteoksia harvakseltaan, noin viiden vuoden välein, mutta hän on mukana useissa antologioissa. Olen iloinen, että löysin Vuorisen runokokoelman uudestaan ja upposin siihen. Nautin tällaisesta:
- -
kirjoittaa myrskyä pidättävän kuusikon, 
auringonkukat jotka valahtavat syliin
 - - (s. 60.)




Edith suuteli minua unessa on luettu ainakin Onko kaunosielusta kyborgiksi? -blogissa, jossa epäillään näiden runojen kirjoittajan elämän olevan kovin tyhjää. Anders Vacklin on arvioinut teoksen Kiiltomadossa.