Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian MacEwan: Pähkinänkuori, 2017
Alkuteos: Nutshell, 2016
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Jonathan Gray
Sivuja: 200
Mistä sain kirjan: oma ostos


Ian McEwanin uutuus on aina tapaus. Kun tarttuu tämän brittikirjailijan teokseen, voi olla varma siitä, että laatu on hyvää ja aina saa pohdittavaa. Niin käy Pähkinänkuorenkin kanssa.

Etukäteen en ollut järin innoissani kirjan asetelmasta, jossa kertojana on syntymätön lapsi äitinsä kohdussa. Eikö tämä kuulosta sadulta? Voiko kohdusta käsin syntyä vakavasti otettavaa kerrontaa? Voihan sieltä. Vaikka ei tämä oikeastaan ole vakavaa kuin pinnan alla.

McEwanin innoittajana on ollut Shakespearen Hamlet, maailman tunnetuin näytelmä, jossa pohditaan koston oikeutusta ja olemassaolon tarkoitusta ylipäänsä. Ei mitään kevyitä teemoja, mutta teemoja, joiden kanssa myös syntymättömät vauvat joutuvat ennemmin tai myöhemmin painimaan. Tämä vauva jo ennemmin.

Pähkinänkuoren henkilöasetelma on uskollinen Hamletille: on poika (tosin vielä syntymätön) ja on petollinen äiti ja petollinen setä, on isän murha. Kuuluisan monologin mukaisesti tämänkin teoksen Hamlet näkee kuolemassa vapautuksen maailman pahuudesta, vaikka ei siis ole vielä syntynytkään.

Pähkinänkuori on erikoinen keitos salajuonen punontaa, rappiota, älykästä pohdintaa ja pientä jännitystäkin. Vauva kertoo, että on saanut ajatuksensa ja tietonsa maailmasta kuuntelemalla äitinsä kanssa podcasteja. Tietoa on kertynyt paljon, ehkäpä liikaakin, ja poika huomaa pian, että äidillä ja sedällä on jotain tekeillä.

Ympäristöstä huokuu rappio. Odottava äiti asuu lontoolaisessa, rapistuneessa arvorakennuksessa, joka on isän omistuksessa. Vanhempien suhde on katkolla, koska äiti on rakastunut isän veljeen ja isä on suhteen ja rikastumisen tiellä. Äiti kasvattaa mahaa, jättää roskat lojumaan lattialle ja keskittyy viininjuontiin ja pettämiseen. Isä runoilee ja rakastaa äitiä. Äiti on tietysti syntisen kaunis.

Tähän rappion tilaan Ian McEwan istuttaa mainiota, vaikka synkkää huumoria. Vauva pohtii maailman menoa ja ihmisten julmuutta ja hänellä on pikkuvanhoja ajatuksia aiheesta kuin aiheesta. Hänellä on omat suosikkiviininsä ja hän osoittautuu muun muassa perinteisen runouden ystäväksi: Yleensä nykyrunous jättää minut kylmäksi. Se on liian minäkeskeistä, muihin ihmisiin suhtaudutaan liian yliolkaisesti, säkeet ovat liian lyhyitä ja niissä on liikaa valitusta. Sen sijaan John Keats ja Wilfred Owen ovat lämpöisiä  kuin veljen syleily. (S. 22.)

Vauvan ajatuksenjuoksu on selkeää seurattavaa ja hänen suullaan Ian McEwan lausuilee erinäisiä totuuksia maailman nykytilasta. Vauvasta kehittyykin ihastuttava maailmanparantaja, vaikka hän ajoittain innostuukin liioittelemaan ja viljelemään mustaa huumoria: Tiedetään. Sarkasmi ei sovi syntymättömille. (S. 151.)

Pähkinänkuori ei noussut suosikki-McEwanikseni, vaikka epäilyttävä alkuasetelma toimii. Sovitus ja Lauantai ovat sen luokan kirjoja, ettei niitä ehkä ylitä kirjailija itsekään. Mutta kyllä tämä on loisteliasta kirjallisuutta. Uutuudessaan McEwan selvästikin irrottelee ja leikittelee, ryöpyttää ja saarnaakin. Kaikki on puettu sujuvaan ja varmaan tyyliin, joka Juhani Lindholmin suomennoksessa välittyy lukijalle vakuuttavasti.

Loppua kohti meno vaan kiihtyy ja kaikki päättyy - ei kuolemaan, vaan tietysti syntymään. Kerronta säilyttää tyylinsä loppuun asti ja Pähkinänkuoresta paljastuu lukunautinto.


Pähkinänkuori on luettu jo useissa blogeissa. Linkitän tässä Kulttuuri kukoistaa -blogiin, jossa on kattava lista muistakin blogeista. Lisäksi kirja on luettu ainakin blogeissa Kirja hyllyssä, Yöpöydällä ja Kirjanurkkaus. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, mutta se sopisi erinomaisesti myös kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.