Kustantaja: Kirja
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Maria Jotunin (1880-1943) klassikkonäytelmä Miehen kylkiluu on sulostuttanut suomen kirjallisuutta jo vuodesta 1914. Yli satavuotiaaksi näytelmän tunnistaa siinä käytetystä kielestä, mutta aiheeltaan ja käsittelytavaltaan näytelmää voi väittää jopa moderniksi. Romanttinen rakkaus saa näytelmässä kylmää kyytiä, ja Jotuni leikittelee valtasuhteilla, joita "rakkauden" alle kätkeytyy.
Miehen kylkiluu näytelmän nimenä nostaa naiset päähenkilöiksi, ja heistä ehdottomasti määrätietoisimmaksi päällepäsmäriksi nousee apteekkarin emännöitsijä Amalia Oljander, joka saa asian kuin asian sujumaan oman tahtonsa mukaan. Amalia puhuu avioliitosta naimakauppoina, ja sellaista hän järjestelee itselleen ja siinä sivussa veljelleenkin.
Kuuntelin Tampereella Työväenkirjallisuuden päivillä 7.9.2019 Lea Rojolan loistavan esitelmän Jotunin naisista. Rojola kertoi, kuinka Jotunin naishahmot ovat avioliitoissaan usein melkoisia vehkeilijöitä. Vehkeilyä tarvittiin, koska miehet tienasivat perheen tulot ja naisten piti pyytää talousrahat miehiltä. Jos sattui pihinpuoleinen tai juopotteleva mies, niin omiin tarpeisiin ei vaimoille riittänyt juuri mitään.
Naisten himotuin nautintoaine oli kahvi, jota ei suinkaan juotu yksin, vaan hyvien ystävien seurassa. Kahvitauko merkitsi siis sosiaalista seurusteluhetkeä ja hengähdystaukoa kaiken raatamisen keskellä. Vaimoilla ei joskus ollut muuta keinoa, kun varastaa talousrahoista omat kahvirahansa, ja niinpä he kehittivätkin varastelun taidon äärimmilleen, ja ulospäin nöyrästi käyttäytyvä vaimo saattoikin todellisuudessa pitää vallan ohjaimia käsissään huijaamalla pihiä miestään.
Myös Miehen kylkiluussa käsitellään kahviasiaa. Amalian veli, suutari Topias Kinkkunen, kun on sitä mieltä, että hänen vaimonketaleensa aikoo kuolla, koska hän ei muka ole antanut tarpeeksi kahvirahaa eukolleen. Topias ei pihiydessään hanki lääkäriäkään vaimolle, joka saattaa vielä toeta: Vaan jos se siitä elämään kuontuu, niin se ähittelmään, jotta tulipas ukolle hätä. Ei ehei ei sitä tohtoriin toki. (S. 15.)
Näytelmän henkilöistä kukaan ei ole pyhimys, ja kaikki ihmissuhteet näyttäytyvät enemmän tai vähemmän hyötysuhteina. Romanttiselle rakkaudelle päästään naureskelemaan apteekkarin ja hänen vaimonsa monimutkaisten mustasukkaisuusriitojen kautta ja samaan aikaan, kun apteekkaripariskunta pohti tunteidensa lujuutta, Amalia ottaa rakkaussanaston sujuvasti käyttöön apteekkarin rengin, Tuomas Lukassonin kanssa. Lukassonilla on mennä sanat ja ajatukset vallan solmuun, kun Amalia häntä jututtelee. Samaan aikaan kun Lukassonin on tullut lirkuteltua myö tohtorin emännöitsijälle, Miinalle, kaikenlaisia lemmenlurituksia.
Tuomas Lukasson on näytelmän hupaisin ja eniten myötätuntoa herättävä hahmo, vaikka onkin melkoinen ketku mieheksi. Hän on vilpitön tossukka, joka yrittää pelata korttinsa itselleen mahdollisimman edullisesti, eikä hän näe omassa toiminnassaan mitään kyseenalaista: Luojaanipas syytän, jos itseäni syytän - - (s. 227).
Miehen kylkiluu on farssi, jonka pinnan alla myrskyävät sukupuolten väliset valtasuhteet ja romanttisen rakkauden armoton kritiikki. Jotunin kirjoittavaa hersyvää dialogia, joka
esittää ihmiset perin naurettavassa valossa. Hahmot on tietenkin viety äärimmilleen, mutta heihin on jätetty aimo annos meitä kaikkia. Kuvatessaan palvelusväen suhdekiemuroita Jotuni kirjoitti itsensä humorististen kansankuvaajien ketjuun. Hän taitaakin olla siinä ketjussa ainoita naisia Minna Canthin ohella. Miehen kylkiluu sisältää parodian parodiassa, kun apteekkaripariskunnan rakkaussuhde tuntuu olevan silkkaa rakkauden parodiaa, jota puolestaan työläisväestön rakkaussuhteet parodioivat...
Tampereen Teatterikesässä esitettiin tänä vuonna Mikko Roihan ohjaama versio Miehen kylkiluusta. Se oli toteutettu yhteisprojektina useamman teatterin kanssa. Roihan ja hänen työryhmänsä tulkinta oli riemukas ja terävä, ja sen innoittaman tartuin näytelmään uudestaan 25 vuoden jälkeen. Sopivasti anarkistinen esitys, jossa vanha suomen kieli pääsi loistamaan, herätti painetun sanankin uudestaan eloon.
Omistamani painos on kirjahyllyni aarteita, jostain divarista aikanaan ostettu. Se on ilmeisesti ensipainos, ja sen on joskus omistanut Hilja von Schrowe, joka on kirjoittanut nimensä kirjan kanteen. Googlettamalla löysin hänen kuvansakin. Luin kirjaa, taisin juoda muutaman kupin kahvia (ihan omilla rahoilla ostettua) ja ajattelin Hiljaa. Välillä minua nauratti ääneen - naurattikohan Hiljaakin 100 vuotta sitten?
Miehen kylkiluu on luettu ainakin Ja kaikkea muuta -blogissa. Osallistun teoksella myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!