maanantai 17. elokuuta 2020

Tiitu Takalo: Memento mori

Tiitu Takalo: Memento mori, 2020

Kustantaja: WSOY

Kansi: Tiitu Takalo

Sivuja: 228

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tiitu Takalon Memento mori on omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, joka kertoo tekijänsä sairastumisesta aivoverenvuotoon ja toipumisesta siitä. Teos on rehellinen ja aito kertomus tapahtumista, jotka mullistavat tutun ja turvallisen arjen. Kirjan nimi, Memento mori, on latinaa ja  tarkoittaa "muista kuolevasi" tai "muista kuolevaisuutesi".  Aivoverenvuoto on järkyttävä muistutus kuolevaisuudesta, ja usein se on myös kuolemaksi. 

Tapahtumat alkavat 4. joulukuuta 2015, jolloin Tiitu on yksin kotona työstämässä taideteostaan. Hän menee nukkumaan, mutta herää kovaan päänsärkyyn, joka äityy niin pahaksi, että hänen miehensä joutuu soittamaan paikalle ambulanssin. Taysin ensiavussa selviää, että Tiitulla on aivoverenvuoto ja edessä on leikkaus. Tiitu selviää vaarallisesta sairauskohtauksesta hengissä. 

                                

Lukijasta saattaa tuntuakin, että kun aivoverenvuoto todetaan jo alkusivuilla, ja potilas selviää siitä hengissä, tarinan voisi lopettaa. Eikös dramaattisin tapahtuma ollutkin jo siinä? Selviäminenhän on valtava ilo - ja se siitä.

Mutta päähenkilö miettiikin: Tämä oli alku. Sairauskertomukseni alku. Ei, vaan toipumiskertomukseni. En vain vielä tiennyt sitä silloin. (S. 32.) 

Edessä on pitkä tarina, joka koostuu kokemuksista Taysin teho-osastolla, sitten vuodeosastolla ja lopulta kotona. Tarvitaan myös toinen leikkaus. Tiitu tuntee helpotusta, mutta myös pelkoja, ja vaipuu selittämättömään lamaannukseen. Toipumiseen kuluu vuosi, eikä sekään oikeastaan riitä, mutta kaikkien kauhukuvien jälkeen Tiitu voi todeta: Minä en kuollut 4. joulukuuta 2015. Minä olen elossa. Olen elossa. (S. 227.)

Tämän sarjakuvateoksen yhteydessä en voi mitenkään välttää omakohtaista samastumista kirjan tarinaan. Sain sydäninfarktin 1.9.2017, ja kuten huomaatte, traumaattinen päivämäärä on muistissani, aivan kuten Memento morinkin päähenkilöllä, Tiitulla: Sairastuminen on elämässäni kuin merkkipaalu. Muutoskohta. Uuden elämän alku... ja vanhan loppu. (S. 223.) Miten elää henkilökohtaisen memento morinsa kanssa loppuelämänsä? Sairauskohtaus nimittäin muistuu mieleen päivittäin, memento mori on läsnä koko ajan, ja jos nyt ei aivan joka hetki, niin sitkeämmin kuin terveillä - tai itsensä terveiksi kokevilla - ihmisillä.

Sitä luulisi, että ihminen on onnensa kukkuloilla, kun säilyy hengissä vakavasta sairaskohtauksesta, johon useimmat kohtauksen saajat kuolevat. Mutta asia ei menekään niin. Ihminen syöksyy keskelle pelkoja, epätietoisuutta, jossittelua ja kauhua. Asiaa ei auta se, että sairaalahenkilökunta näkee hengissä säilymisen suurena onnenpotkuna, kun taas potilas itse on edelleen kauhuissaan kaikesta, minkä on kokenut. Samaa pätee ystäviin, jotka toteavat: "Mutta nythän kaikki on hyvin." Mikään ei ole hyvin, eikä ainakaan entisellään, vaikka henki pihiseekin. 

Tiitu Takalo vaipuu kohtauksen jälkeen kummalliseen lamaannukseen, eikä pitkä sairaslomakaan tunnu tuovan helpotusta asiaan. Töihin on vaikea tarttua, selittämätön alakulo ja itseinho alkavat hallita elämää. Hän saa lääkäriltä masennusdiagnoosin ja lähetteen päihde- ja mielenterveyspolille, vaikka periaatteessa tuntee olevansa onnellinen, työt vain eivät suju. Lähetteessä ei ole mainintaa aivoverenvuodosta, vaikka se on lamaannuksen syy. 

Jään miettimään, miten vähän traumasta toipumisesta oikeasti tiedetään. Takalo alkoi vältellä kohtauksesta kertomista ystävilleen, koska hän ei kestänyt voivottelua ja myötätuntoa. Onneksi hän on jossain vaiheessa saanut työkykynsä takaisin ja piirtänyt ja kirjoittanut kokemuksensa sarjakuvaksi, Memento moriksi. Olen varma, että moni vakavan sairaskohtauksen uhri saisi apua tästä teoksesta.  Toinen teos, jonka toivoisin sekä hoitohenkilökunnan että sairastuneiden ihmisten lukevan, on Emmi Valveen upea, omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Armo, joka kertoo mielen sairastumisesta. 

Vakavasti sairastuneiden toipuminen ei ole mikään nopea tapahtuma: Miksi en kuollutkaan? Miksi en ole siitä iloinen? Miksi pelkään koko ajan? Memento mori - muista kuolevasi. Ehkä tietoisuus omasta kuolemasta on lopulta suurin taakka, jonka sairas ihminen saa päivittäiseksi kumppanikseen. Oman memento morinsa kanssa täytyy opetella elämään, ja se vie aikaa. 

Takalo on vanginnut päähenkilön avuttomuuden ja hämennyksen koskettavasti. Kuvat ovat selkeitä ja pääosin realistisia kuvia tapahtumista. Mukana on kuitenkin perinteisen sarjakuvaruudun rikkovia kuvia, erikokoisia kuvia sekä viittauksia kuvataiteen merkkiteoksiin. Kuvien värit vaihtelevat mustasta valkoiseen ja punaiseen sekä sinisen sävyihin. Välillä on tyhjiä ruutuja, jotka myös kertovat paljon. Teksti ja sanat luovat puhuttelevan kokonaisuuden, jossa tunnelmat ja tunteet saavat tilaa. Tuloksena on vaikuttava sarjakuvateos, joka pienin elein ylistää tavallista elämää. 


Memento morista voi lukea myös Kirjavinkit-blogista. Povaan ja toivon kirjalle menestystä Sarjakuva-Finlandia-kisaan, jonka Takalo on jo kerran voittanutkin, vuonna 2015, teoksellaan Minä, Mikko ja Annikki

6 kommenttia:

  1. Olen lukenut, että sekä aivoverenvuotoa että sydäninfarktia seuraa usein masennus. Aivot ja sydän ovat niin tärkeitä elimiä, että niihin kajoaminen tuntuu ennemmän kuin johonkin muuhun elimeen kohdistuva operaatio. Keuhkot on kolmas tärkeä, koska hengittäminen on elämän merkki.

    Sinulla ei ole kuin kolme vuotta omasta "mememnto moristasi", ei ihme, että se tuntuu vielä. Tekee mieli sanoa, että otan osaa ja pidä huolta itsestäsi.

    Kiitos kirjavinkeistä! Laitan muistiin sekä Takalon että Valveen kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin varoitettiin masennuksesta, mutta silti en osannut tehdä asialle mitään. Toisaalta en voi väittää masentuneenikaan, koska säilyin toimintakuntoisena, eivätkä lapset jääneet ilman ruokaa tms. Hämennys, avuttomuss, epäusko... Takalo osaa paitsi kuvittaa myös sanoittaa sen kaiken.

      Suosittelen sekä Valveen että Takalon teoksia. Sarjakuvat toimivat tehokkaasti omaelmäkertoina.

      Ja kyllä yritän pitää huolta itsestäni, mutta näissä taudeissa on myös se ikävä puoli, että sekään ei ihan hirveästi takaa mitään. Memento mori on läsnä jokaisessa päivässä.

      Poista
  2. Kuulostaa mielenkiintoiselta sarjakuvateokselta, joita tulee aivan liian harvoin luettua!

    Sairastuin itsekin kymmenen vuotta sitten aivoverenvuotoon aivan yllättäen ollesaani vasta reilu parikymppinen. Itse en leikkauksen ja toipumisjakson jälkeen tunnistanut masennukseen viittaavia oireita vaan päinvastoin olin vain todella onnellinen selviämisestä ja nopeasta toipumisesta. Usean vuoden ajan kertasin päivittäin tapahtumia mielessäni, mutta tuo tapa on nyt unohtunut hiljalleen. Toisaalta hyvä, mutta toisaalta ilon tunne selviämisestä on samalla haalistunut.

    Kirjallisuuden yksi parhaista puolista on, että itse kukin pääsee sen kautta peilaamaan ja pohtimaan omia tunteitaan ja muistojaan.

    Hienoa, että olet infarktista toipunut hyvin, eikä se ole jäänyt suuremmin varjostamaan elämääsi 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh. Hurja tarina tämä sinunkin tarinasi. Mahtavaa, että osasit iloita selviämisestäsi aivan täysillä. Minä pupolestani tunsin syyllisyyttä siitäkin, etten hyppinyt riemusta, vaan pelkäsin uutta infarktia, pelkäsin lasteni puolesta, lääkkeet huimasivat, olo oli sairas. Memento mori jäi vierellni tiukasti ja pitkäksi aikaa.

      Totta puhuen infarkti kyllä varjostaa elämääni päivittäin. Olisin mieluummin terve kuin sepelvaltimotautinen, mutta eihän näitä voi valita. Toimintakykyni on kyllä säilynyt, käyn jumpassa ja liikun lähes yhtä reippaasti kuin ennenkin ja olen täysin työkykyinen, lapsillani on äiti. Se on suuri ihme.

      Poista
    2. Juuri tuo elämäntilanne, kun perheessä on pieniä lapsia, tekee vakavasta sairastumisesta niin murskaavan kestää. Muistelimme juuri miehen kanssa, miten molemmilla oli lapsiperhevaiheessa joku uhka ja piti odottaa testien tuloksia. Vertasimme sitä siihen, miten eri tavalla nyt kohtaa terveyteen kohdistuvat uhat, kun on saanut lapset jaloilleen ja elämään omaa elämäänsä. Pikkulapsiperheessä toipumisaikakin on vaikeaa, kun ei ole mahdollisuutta keskittyä itseen ja levätä silloin kun väsyttää. Sen huomaa jo flunssassa saati sitten ison operaation jälkeiseesä ajassa.

      Olet toipunut hyvin ja aivan varmasti toivut vielä lisää. Elimistöllä sekä psyykellä kestää tottua noin isoihin asioihin.

      Poista
    3. Kiitos kannustuksesta, Marjatta! <3 Tietoisuus siitä, kuinka vähällä oli, että lapset jäivät ilman äitiä ja tietysti sekin, etten olisi saanut nähdä heidän kasvavan, on ollut välillä musertavaa. Ja sitten tietysti ne suuret ilot, kun olen jakanut heidän onnen hetkiään, kuten viimeksi ripillepääsyään, elossa heidän kanssaan. Juuri lasten takia ehkä toivuin fyysisesti melko nopeasti: hoidin ruuat, pyykit, jne. Pakko oli pysyä liikkeessä.

      Voin sanoa, että toivun edelleen. Tai sairastan edelleen, koko loppuelämäni, kummin päin vaan. <3

      Poista

Kiitos kommentista!