Paavo Rintala: Pojat, 2000 (ilm. I kerran vuonna 1958)
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 318
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
- Suomipoikka, sehr gut, upseeri sanoi.
Tunnustus oli saatu. Pojat nauroivat. Kaikki ihailivat upseeria. - - Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin, kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittajia, kengissäkin raudoitukset. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja. (Pojat, s. 8.)
Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, nyt jo 20. kertaa. Haastetta emännöi tänään Tuulevin lukublogi, josta voi käydä kurkkaamassa kaikki mukana olevat blogit.
Haaste teki taas tehtävänsä, eli sai minut tarttumaan kirjahyllyäni lämmittävään klassikkoon, joka oli tällä kertaa Paavo Rintalan Pojat. Sillä on pitkä alaotsikko: Kuvia vv. 1941-1944 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. "Oulun pojat" on poikasakki, johon kuuluu viisi Raksilan poikaa: Immu, Jake, Matti, Pate ja Urkki. He käyvät koulua, pitkästyvät ja keksivät tekemistä jatkosodan aikaisessa Oulussa.
Olen tietysti nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan nimeltä Pojat, jonka on ohjannut Mikko Niskanen vuonna 1962 ja jossa Vesa Matti Loiri debytoi näyttelijänä. Hän esitti siinä ikimuistoisesti Jakea, jonka elämän sota muuttaa lopullisesti. Niskasen elokuva on Suomen elokuvahistorian klassikkoja ja täysin syystä. Tuntuu jopa, että Rintalan kirja on unohtunut elokuvan varjoon, vaikka kyllä se edelleen täyttää kaikki klassikon tunnuspiirteet ja puhuttelee lukijaa monin tavoin.
Paavo Rintala (1930-1999) itse oli Viipurin evakkoja, joka asui jatkososan aikana Oulussa. En voi välttyä ajattelemasta, että Pojat-kirjaansa hän on koonnut omia kokemuksiaan ja muistojaan tuosta ajasta, ystävistään ja mieheksi kasvamisesta. Kirja koostuu episodimaisesti satunnaisista tapahtumista poikien elämässä. Se on yllättävän moderni ja humoristinenkin kuvaus Suomen historian raskaista ajoista, joiden keskellä lapset kuitenkin elävät lapsuuttaan ja sopeutuvat olosuhteisiin.
On ehkä turhaa miettiä, kuinka paljon tapahtumissa on totta ja itse koettua, kuinka paljon mielikuvituksen tuotetta. Kotirintaman elämää ja varhaisnuorten poikien arkea teos kuvaa joka tapauksessa elävästi. Kaveriporukan edesottamuksista kerrotaan aidon lämpimästi, huumorilla ja ymmärtäen. Kirjassa on yllättävän paljon dialogia, johon on säilynyt oululaismurteen ja jonkin verran myös kaakkoismurteen piirteitä. Ouluun sijoitettujen saksalaissotilaiden kanssa kommunikoidaan varsin sujuvasti saksaksi ja elekielellä. Oulu näyttäytyy kirjassa jännittävänä kasvupaikkana, eikä pojilta ideoita puutu. (Raksilan poikien muisteluja löytyy myös muun muassa Raksila-lehdestä.)
Poikien kaveruussuhteet perustuvat hengailuun, jossa pitkästytään. Pitkästymisen lääkkeeksi keksitään tekemistä. Kaverusten järjettömät ajanviettoideat saavat lukijan nauramaan, esimerkiksi teatteriesitys Mannerheimin syntymäpäivistä on suorastaan karnevalistinen kohtaus, joka naurattaa ääneen vielä nykylukijaakin. Poikien mielikuvitus vaatii sankarillisia tekoja, jotka lopulta ovat sankarillisia ehkä vain heidän omissa silmissään.
Poikien persoonallisuudet saavat kirjassa loistaa. Vaikka he ovat erilaisia ja nujakoivat väliin nyrkein, side on vahva. Yhteinen vihollinen - Tuiran pojat - yhdistää. Tappelutaitoja ihaillaan. Näistä poikasakkien tappeluista alkaa ymmärtää, että "katujengejä" on ollut meillä omasta takaakin.
Sodan edetessä kirjan tunnelma synkkenee. Kaikesta alkaa olla pula, ja poikienkin mieliaiheita on vertailla paperikenkien tilaa. Koska kaikki vapaa-aika vietettiin ulkosalla, oli kesä taikka paukkuja pakkanen, kengät olivat pojille tärkeitä. Sopivan kokoisista kengistä he saivat lähinnä haaveilla. Sodan edetessä rintaman suunta vaihtuu ja sankarivainajia tulee yhä enemmän.
Kirjaan on varastoitunut myös sota-ajan maskuliinisuuden ydin, joka perustuu sankaruuteen ja voimaan, aseisiin ja univormuihin. Tunteiden osoittaminen tai heikkous eivät ole pojille sallittuja. Jaken kohtalo on sydäntäsärkevä, ja hänen yksinäisyytensä ja äidinkaipuunsa purkautuvat isotteluna ja lopulta traagisena tapahtumana.
Myös poikien asenne naisiin on hirveä, eikä se oikeastaan parane koko kirjan aikana, vaikka pojat kasvavat. Naiset ovat joko äitejä tai huoria, pahimmillaan molempia yhtä aikaa. He ovat objekteja, joita arvioidaan kauneuden perusteella ja joita halveksitaan avoimesta seksuaalisuudesta. Eräässä kohtauksessa nuori opettajansijainen yrittää pitää nuoria miehiä lyseon historian tunnilla aisoissa. Kohtauksessa kuvataan synkän, suorastaan sadistisen piinaavaksi äityvää tunnelmaa.
En voisi kuitenkaan kuvitella aidompaa poikaporukan kuvausta. Pojat onnistuu vangitsemaan jotain olennaisen vilpitöntä lapsen ajatuksenjuoksusta ja toveruudesta, jota ihminen kokee vain lapsena - olivat olosuhteet ympärillä mitä tahansa.
Kuittaan Pojilla paitsi tämän perinteisen klassikkohaasteen, myös yhden TBR-listani kirjoista sekä tietysti vuoden 2025 Helmet-haasteen kohdan 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto.
Tässä ovat klassikkohaasteeseen aiemmin lukemani kirjat:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
Alkuun mietin, että ei ehkä olisi minun kirja, mutta pidemmälle luin kirjoitustasi, niin mieli alkoi muuttua. Nyt onkin sitten sellainen olo, että tämähän pitää kerta kaikkiaan lukea! En ole nähnyt tuota Loirin tähdittämää samannimistä elokuvaa, vaikka olen elokuvasta kuullut. Ei tosin ole ollut mitään käsitystä, mistä se kertoo. Olen jotenkin elänyt luulossa, että tämä on ns. sota(tanner)kirja ja siksi sivuuttanut kaiken siihen liittyvän. Mutta siviilinäkökulma ja poikien ikä muuttaa aiheen kiinnostavaksi. Eli klassikkolukulistalle tämä.
VastaaPoista