Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy: Uiden kotiin, 2016

Alkuteos: Swimming Home, 2011

Suomentaja: Laura Vesanto

Kustantaja: Fabriikki kustannus

Kansi: Galina Gallo

Sivuja: 144

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Brittiläisen Deborah Levyn Uiden kotiin on läheistä sukua irlantilaisen Sally Rooneyn romaanille Normaaleja ihmisiä. Kumpaakin voi luonnehtia pesunkestäväksi eurooppalaiseksi ihmissuhderomaaniksi. Molemmat perustuvat pitkälti ihmisten kohtaamiseen ja keskusteluun, eivätkä niinkään juonen kehittelyyn. Levyn romaani on ollut Booker-ehdokkaana vuonna 2012, kuten Rooneyn romaanikin vuonna 2018. Molemmat romaanit ovat surullisen kauniita.

Eurooppalaisen ihmisuhderomaanin miljööksi ei kelpaa mikä tahansa paikka. Nyt ollaan viettämässä lomaa huvilalla Etelä-Ranskassa, Nizzan liepeillä, vuonna 1994. Helle, perhe, houkutus, petos ja rakkaus - näistä elementeistä Levy kokoaa intensiivisen romaanin, joka kasvaa paljon sivumääräänsä suuremmaksi.  

Tunnelma romaanissa kehittyy Ian McEwanin Vieraan turva -romaanin tyyliin kohti yhä synkempiä sävyjä. Päivien - viikon - kuluessa ihmisten haavoittuvaisuus paljastuu. Jokainen tuntuu olevan vereslihalla.

Levyn luomat hahmot edustavat ylempää keskiluokkaa ja sivistyneistöä. Perheen äiti Isabel Jacobs on tähtitoimittaja, joka matkustaa ympäri maailmaa vaarasta toiseen, ja perheen isä Joe (Joseph) Jacobs on kuuluisa kirjailija, jolla on tapana rakastua uusiin naisiin: Vaimon oli parempi olla keskellä viuhuvia luoteja sota-alueella kuin oman kodin suojissa, jossa joutui kuuntelemaan Joen valheita. Ja silti Joe myös tiesi, että hänen tyttärensä oli aluksi itkenyt Isabelin perään ja myöhemmin oppinut olemaan itkemättä, sillä itku ei tuonut häntä takaisin. (S. 63.)

Perheen tytär Nina on kuin ilmapuntari kaiken keskellä. Hän rakastaa molempia vanhempiaan, mutta ei voi asioille mitään. Lukijan myötunto on vahvasti hänen puolellaan, kun aikuiset tuntuvat olevan enemmän ja vähemmän hukassa itsensä kanssa. Teoksen viimeinen luku antaa puheenvuoron Ninalle. Kohtalokas kesä ei jätä häntä rauhaan: En ole koskaan oikein ymmärtänyt, milloin menneisyys alkaa ja missä se loppuu, mutta samalla lailla kuin kaupungit tallentavat mennneisyyden pronssisiin, ikuisesti samaan arvokkaaseen asentoon jähmettyneisiin patsaisiin, yritän minäkin saada menneisyyden pysymään paikallaan ja käyttätymään, mutta se kulkee ja kuiskailee mukanani joka ikinen päivä. (S. 143)

Perheen loma-asunnossa on mukana myös ystäväpariskunta, joka jää lopulta ikään kuin rekvisiitaksi, sillä tärkeimmäksi nousee uima-altaaseen ilmestyvä nuori nainen, Kitty, joka sähköistää ilman monella tapaa. Kittyn kautta myös perheen menneisyys alkaa avautua ja kipeät kohdat hiertää yhä enemmän. Kitty on Joelle houkutus ja piina, mutta kumpaa lopulta enemmän.

Lomahuvilan naapurissa asuva vanha nainen, Madeleine, tarkkailee tapahtumia terävästi ja yrittää puuttua tapahtumiin. Hän näkee kaiken selvemmin kuin draamassa eläjät itse, mutta kaikki on jotenkin liian myöhäistä: Madeleine tunsi (vaikka ei nähnyt), että Isabel oli rohkea nainen. Lääketieteellisessä hän oli nähnyt naisten valmistuvan sudänkirurgeiksi, gynekologeiksi, luusyöpäasiantuntijoiksi. Sitten he saivat lapsia ja jokin muuttui. Heistä tuli väsyneitä. Loputtoman. (S. 125.)

Promenade des Anglaise, kimaltava meri, näännyttävä helle, hotellihuone, höyhenviitta, uima-allas... Levyn romaani on äärettömän ranskalainen, kepeä ja raskas yhtä aikaa. Siitä tulee mieleen Francoise Saganin loistava romaani Tervetuloa, ikävä, jossa on samaa haikeaa tunnelmaa ja samankaltaiset puitteet. Kaikki on kovin kaunista ja samalla kauheaa. Jotain menee lopullisesti rikki. 

Uiden kotiin on luettu myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Mitä luimme kerran ja Tuijata.kulttuuripohdintoja.