José Saramago: Kertomus sokeudesta

José Saramago: Kertomus sokeudesta, 4. painos, (ilm. I kerran suomeksi 1997)
Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira, 1995
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 372
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



- - Tarkoitatteko että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan, että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin, Minä tahtoisin että te kertoisitte minulle, millaista teidän elämänne karanteenissa oli, Minkä vuoksi, Minä olen kirjailija, Siellä olisi täytynyt olla itse, - - (s. 330).

José Sarmago (1922 - 2010)  sai kirjalllisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1998. Yksi hänen pääteoksistaan on Kertomus sokeudesta, joka on järisyttävän hieno tutkielma ihmisyydestä. Se on myös erittäin ajankohtainen teos juuri nyt, kun todellisessakin elämässä eletään epidemian aikaa.

Kertomus sokeudesta alkaa kuvauksella, jossa tavallinen mies sokeutuu ajaessaan autoa. Hän on tapahtumahetkellä onneksi liikennevaloissa ja saa avukseen tuntemattoman miehen, joka saattaa hänet kotiin. Silmälääkärikään ei löydä syytä sokeutumiselle, mutta ei mene kauaakan, kun miestä avustanut henkilö ja silmälääkäri sokeutuvat ja epidemia alkaa levitä. Vain silmälääkärin vaimo säilyy näkevänä.

Valtio eristää sokeutuneet nopeasti hoitolaitokseen, johon heille tuodaan ruokaa. Hoitajia ei ole, koska ketään ei haluta altistaa näin vaaralliselle epidemialle. Myös altistuneita eristetään samaan laitokseen. Altistuneet ja sokeat jätetään selviytymään keskenään, ja kun epidemia jatkaa leviämistään, laitoksessa on  pian pelkästään sokeita, joiden huoltoyhteyskin katkeaa.

Miten ihmiset onnistuvat selviämään poikkeusoloissa? Kun pelko ottaa vallan, miten käy ihmisyyden? Kun sokeita on tarpeeksi monta, sähkönjakelu, tavaroiden kuljetus ja puhtaan veden saanti loppuu ja alkaa tulla pula elintarvikkeista ja vedestä. Kenelle sitä riittää, kuka jää ilman? Kuka jaosta päättää?

Saramagon tutkielman pääosissa ovat silmälääkäri ja hänen vaimonsa sekä ensimmäinen uhri ja häntä avustanut mies, jolla ei ole aivan puhtaat jauhot pussissaan. Ensimmäisiin sairastuneisiin kuuluu myös nuori, kaunis nainen ja 10-vuotias poika sekä vanhempi mies. Heistä muodostuu kertomuksen ydinjoukko, joka yrittää pitää toisistaan huolta. Heidän joukkonsa muodostuu sattumanvaraisesti, mutta he ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Myöhemmin kytköksiä syntyy muidenkin sairastuneiden kesken, mutta muut ryhmät jäävät ikään kuin sivurooleihin, kun tämän pääjoukon vaiheita seurataan.

Merkittävää on, että romaanihenkilöillä ei ole nimiä. Tämä on eräänlainen etäännyttämisen keino, mutta toisaalta myös korostaa sitä tosiasiaa, että epidemia kohtaa meidät kaikki, kenet tahansa, aivan miten sattuu. Kukaan ei ole siltä turvassa. Ainakin minulla oli koko lukemisen ajan vahva tunne siitä, että olin itse mukana, sokeana, eristettynä ja taistelemassa olemassaolostani. Kirja tarjosi siis vahvan eläytymisen paikan, vaikka lukuhetkelläni koronasta ei ollut tietoakaan.

Luin kirjan viime vuoden lopussa Helmetin lukuhaasteeseen, enkä kuvitellutkaan kirjan tulevan muutamassa kuukaudessa ajankohtaiseksi. Olosuhteet eivät todellisuudessa onneksi ole riistäytyneet käsistä yhtä nopeasti ja yhtä totaalisesti kuin Saramagon dystopiassa. Silti tilanteen hyväksikäyttöä, vahvemman valtaa ja välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä on havaittavissa nytkin eri puolilla maailmaa.

Saramagon tyyli on omanlaistaan, mutta olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Elefantin matka, jossa jo totuin kirjailijan tapaan kirjoittaa dialogi jatkumoksi, jossa vain isot kirjamet ja pilkut kertovat puhujan vaihtumisesta (aina eivät nekään) ja jatkaa virkkeitä vaikka puolen sivun mittaisiksi. Kappalejaosta on turha odottaa apua tekstin rytmitykseen. Silti tekstissä on oma virtansa, johon on oikeastaan aika helppo suostua mukaan. Erkki Kirjalaisen suomenos tuntuu sujuvalta ja ajatusta on vaivatonta seurata. Saramagon sarkasmi, jonkinlainen "huonon huumorin" estetiikka nousee esiin näkemiseen liittyvissä sanonnoissa, joita kieleen on kätketty paljon. Maailmankuvamme perustuu näkemiselle, mutta entäs jos emme todellisuudessa näekään? Tai jos näemme väärin? Saramagon tarkoitus on herättää lukija tarkkailemaan totuuksia ja itsestään selvyyksiä: Entäs jo ne otetaan meiltä pois? Entäs jos joku totuutena pidetty asia onkin vain ohut kuori, jonka alta pahuus ja itsekkyys ryntäävät esiin, heti kun mahdollista?

Kertomus sokeudesta sai minut voimaan välillä pahoin. Eläydyn usein kirjoihin fyysisesti: itken, nauran, jännitän, jne. Nyt en välillä voinut jatkaa, koska mahaa kouristi. Eristettyjen sokeiden keskellä leviävät lika ja ulosteet, vähitellen myös väkivalta ja julmuudet, jotka on kuvattu hyvin elävästi. Lukijan olo käy tukalaksi. Muistan kokeeneeni samanlaista epätoivoa aikanani, kun luin William Goldingin Kärpsten herraa, jossa myös tutkitaan ihmisen syvintä olemusta. Kuinka ihmisyyden käy, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympäriltä hajoaa? Albert Camus'n Rutto tutkii puolestaan enemmän yksilön mielenliikkeitä epidemian keskellä, vaikka ruttotaudin kuvaus on siinäkin karmeaa.

Saramagon teosta en voi kuin suositella. Voisinpa sanoa, että se tarjoaa epätodennäköisen vaihtoehdon ihmisen toiminnalle kriisitilanteessa, että se olisi vain dystopiaa. Ikävä kyllä se kuvaa ihmisyyttä sellaisella taidolla, kuin nobelistilta sopii odottaakin.



Saramagon mestariteoksella aloitan Lukuviikon vieton. Kertomus sokeudesta on luettu muun muassa Nannan kirjakimarassa, Satun luetut -blogissa ja Kirjaluotsi-blogissa. Helmetin haasteessa se sopii vaikka kohtiin 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja) ja 4 (kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä).