Kustantaja: Savukeidas
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 185
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Silvia Hosseinin Pölyn ylistys on poltellut minua Helsingin kirjamessuilta lähtien. Kirjailija esiintyi siellä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden joukossa, ja hänen kirjansa kuulosti kiinnostavalta: naisen kirjoittama esseekokoelma, jonka nimi on Pölyn ylistys. Kirjaa kuvailtiin rohkeaksi, koska kirjailija kertoo muun muassa avoimesti seksuaalisuudestaan. Odotin suoraa puhetta naisen elämästä, koska tulkitsin Pölyn ylistyksen heti kotoisan pölyn ylistykseksi. Hosseinin käsittelyssä pöly nousee kuitenkin korkealle, ja esseiden aiheina ovatkin pääasiassa miehet ja heidän luomansa kuvat tai tekstit.
Pölyn ylistys on ansiokasta esseetaidetta, jossa ajatus kulkee kirkkaana ja jossa esseistin oma elämä ja omat intohimot käyvät älykästä vuoropuhelua teorioiden ja ympäröivän maailman kanssa. Pölyn ylistys on sekä virkistävää että oivalluttavaa luettavaa, ja se tarjoaa aiheistaan monitahoista analyysia joka sivullaan. Silti se jää minulle etäiseksi, ja syynä on se, että en koe Hosseinin aiheita kiinnostaviksi. Se ei vähennä esseiltä niiden kirjallista - ja vielä vähemmän älyllistä - arvoa. Oikeastaan en haluaisi myöntää, että aiheet eivät kiinnosta minua, koska lähtökohtaisesti olen luullut, että kaikki inhimillinen kiinnostaa minua. En ehkä olekaan aito humanisti, vaan leikin vain sellaista.
Teokseen on koottu yhdeksän toinen toistaan terävämpää esseetä. Aloitusessee Lifestyle-torakat kritisoi kuluttamista ja brändäämistä. Seuraava essee Vähän saa kuristaa lähtee liikkeelle tv-sarjasta Sons of Anarchy, pohtii väkivallan erotiikkaa ja päätyy esseistin oman seksuaalisuuden analysointiin. Kolmas essee käsittelee Leonard Cohenin musiikkia ja erityisesti hänen huonointa levytystään. Neljäs essee käsittelee Al Pacinon tähdittämiä elokuvia, ja etsii ylevän olemusta. Perversioita enemmän kannattaisi pelätä tavallisuutta, myös omaansa, kirjoittaa Hosseini (s. 53), ja huomaan, että tavallisuus alkaa kiinnostaa minua, koska sellaista nähdään mielellään vain jossain itsensä ulkopuolella. Onko sitä siis oikeasti olemassakaan? Vai onko esseiden kirjoittaminenkin lopulta epätoivoista pakoa tavallisuudesta?
Hosseinin esseekokoelman idea on, että on luvallista kirjoittaa huonosta, koska on olemassa myös hyvää huonoa. Tällaisen periaatteen nojalla esseisti voi latoa lukijan eteen kaikki elämänsä banaaleimmatkin yksityiskohdat ja tehdä niistä analyysin arvoisia asioita. Esseisti voi ja saa - ja Hosseinin tapauksessa myös osaa - kirjoittaa matalasta korkeaa.
Hyvä esimerkki tästä on Hosseinin taiturimainen essee Aavikkolabyrintin vangit, joka purkaa Dubain syvintä olemusta. Dubain syvin olemus on tyhjää täynnä: Ainoastaan kuluttaminen tuo ihmiset yhteen. Se on kauheaa ja hurmaavaa. Miten helppoa ostamisen vimmaan onkaan ajautua! Miten vaistomaiselta tuntuu halu astua putiikkiin, näyttää tyylikkäältä ja olla luonteva, kepeä ja rajoittamaton sillä tavalla kuin mainokset opettavat. (S. 123.) Kun Hosseini luo visioita Dubain viimeisistä hetkistä, hän päästää kaunokirjalliset kykynsä valloilleen. Syntyy apokalyptisiä kuvia: Se nielee hotellinsa, kauppakeskuksensa, autonsa ja tavaransa, täyttyy sisältäpäin, ja sen kolossaaliset rakennukset repeävät kuin ylensyöjän vatsalaukku. Sairaalloisen ylipainoisiksi paisuneet pilvenpiirtäjtät röyhtäilevät ikkunansa rikki, ja jokainen torni halkeaa omaan mahdottomuuteensa, purskauttaa sisälmyksensä kadulle ja romahtaa sitten kömpelösti ja vaivalloisesti polvilleen, autiomaan kuumaan hiekkaan. (S. 131).
Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä Hosseini analysoi Camus'n Sivullista. Hosseini pohtii sivullisuuden tunnetta yleisesti ja tuo klassikkoon uusiakin näkökulmia. Tämä essee tuli aiheeltaan minulle läheisimmäksi, koska olen Sivullisen nuorena lukenut ja siitä kovasti silloin vaikuttunut. Muistan elävästi, kuinka kirjan vastenmielinen päähenkilö Mersault sai minulta myötätuntoa osakseen ja tunsin ymmärtäväni häntä. Myöhemmin olen lukenut sivutolkulla analyyseja tästä maailmankirjallisuuden kaanonin kulmakivestä. Jostain osui silmiini myös ajatus siitä, että Mersault on psykopaatti. Harmittaa, että en muista kuka tämän dignoosin esitti, sillä hän tappoi Mersault'n mielestäni, enkä pysty näköjään enää innostumaan tästäkään aiheesta.
Kokoelman viimeinen essee Pölyn ylistys on hieno teksti elämän katoavaisuudesta, ja sellaisena kehotus nauttia elämästä nyt kun se meillä on tässä elettävänä. Pöly peittää meidät kaikki joskus ja suurimmatkin meistä unohdetaan. Pölyn historia on nöyrtymisen historiaa, kirjoittaa Hosseini (s. 173). Tällaisia helmiä on ilo poimia tekstistä, ja näistä havainnoista jaksan innostua.
Esseekokoelmaa lukiessani oivalsin, miten miehinen esseetaiteen maailma on. Sen on oikeastaan oltavakin sellaista, sillä jos esseisti ruotii itselleen merkittäviä taidemaailman tai pop-kulttuurin ilmiöitä, ruotiminen on silloin lähtökohtaisesti (ja historiallisten tosiasioiden takia) miesten luomien kuvien, taideteosten ja arvojen analysointia. Sivistynyt nainen on historiallisessa perspektiivissä kummajainen, uutuus, joka etsii vielä paikkaansa. Tästäkin Hosseini kirjoittaa: Minulla on ristiriitainen suhde omaan sivistyneisyyteeni. Tunnen voimakasta, elitististä vastenmielisyyttä junttiutta kohtaan, mutta kärsin samanaikaisesti jatkuvasta huijarisyndroomasta. Vaikka erotan fauvisimin naivismista, minusta tuntuu useimmiten siltä, etten tee tiedoillani mitään, ja vielä useammin siltä, etten oikeastaan tiedäkään mistään mitään.
Osittain syy on itsekriittisyydessäni, osittain siinä, että olen niin monesti yrittänyt osallistua keskusteluun, jossa miehet puhuvat toisilleen pääni yli. (S. 165 - 166.)
Hosseinin esseekokoelma on esseekokoelma, jonka ylitse eivät miehet puhu. Se on osoitus laajasta sivistyksestä sekä ajattelemisen ja kirjoittamisen taidosta. Koska nämä olivat esseitä hyvistä huonoista, jään odottamaan Hosseinin esseitä hyvistä hyvistä. Luvassa on varmasti häikäisevää tekstiä.
Pölyn ylistystä on luettu kirjablogeissa paljon. Tässä muutama blogi: Lumiomena, Tekstiluola, Mitä luimme kerran, Marjatan kirjat ja mietteet, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia, Kulttuuri kukoistaa ja Opus vei.
Minulla ja Opus vein kirjoittajalla arsilla taitaa olla näistä linkittämistäsi kriittisimmät mielipiteet.
VastaaPoistaMinua nuo aiheet kyllä kiinnostivat, mutta ei se, mitä Hosseini niistä löysi. Dubai-essee oli ainoa, jossa oli kiinnostavaa tietoa ja myös todella hienoja kuvauksia kuten tuo siteeraamasi kohta omaan ylettömyyteensä luhistuvasta kaupungista.
Moni asia jäi kutkuttamaan mieltäni näissä esseissä, vaikka ne olivat kovin etäällä omista ajatuksistani ja mielenkiinnon kohteistani. Hetken jo mietin, että minun täytyy ruveta kuuntelemaan Leonard Cohenia, kuten niin monet älykkäät ihmiset (ja varsinkin tuntemani älykkäät miehet) tuntuvat tekevän, mutta tosiasia on, että misogyniset sanoitukset eivät innostaneet tämänkään harrastuksen pariin. En lue lifestyle-blogeja, kammoksun shoppailun ajatustakin (ei ole rahaa, eikä aikaa, eikä mikään mahdu päälle) enkä voi tamperelaisena keskiluokkaisena ja perheellisenä naisena noin vain pistäytyä kansallisgallerioissa pitkästymässä. Väkivalta on kadonnut elämästäni kokonaan (paitsi nuo järkyttävät uutiset lapsiin kohdistuneista seksuaalisista väkivaltarikoksista), koska lasten aikaan sitä ei voi televisiosta katsoa, ja ainut tv-sarja, jota säännöllisesti seuraan on Muumilaakso. Näiden esseiden aiheet kumpusivat sellaisesta elämästä, joka on itselleni nykyisin täysin vierasta tai suorastaan ahdistavaa. Nuorena ja lapsettomana olisin ollut näistä aiheista innoissani, mutta nyt en enää kaipaa niitä edes esseetaiteen muodossa.
PoistaMinä pidän Cohenin rakkauslauluista, Take This Walz, Dance Me to the End of Love, joka on ratkaisevassa osassa elokuvassa Naisen tuoksu jne.
PoistaMinusta hyviä suomalaisia naisesseistejä ovat mm. Leena Krohn, Pirkko Saisio ja Merete Mazzarella.
En oikein tajua, mikä näissä Hosseinin esseissä olisi niin feminististä. Pölyn ylistystä olisi voinut tosiaan käsitellä taisteluna arjen pölyä vastaan, missä olisi löytynyt naisnäkökulmaa.
Eivät nämä feministisiä esseitä olekaan ja siksi ne varmasti ovatkin niin arvostettuja. ;) Koko Hubaran Ruskeat tytöt (joka sisälsi myös esseen hyvin miehisestä räpmuusiikista) ja Rafael Donnerin esseet ovat kolahtaneet minuun paljon enemmän, mutta muutaman esseeteoksen olen jättänyt kesken juuri pop-musiikin syväanalyysien takia. Vaikka toisaalta esseen pitäisi ikään kuin viritellä kiinnostus aiheeseen kuin aiheeseen, niin jotain tarttumapintaa ehkä täytyy löytyä, että kunnolla innostuisi.
PoistaLeena Krohnia pitäisi Suomessa hehkuttaa niiiiin paljon enemmän. Hän on kuitekin kirjailija, joka ei julkisuudessa paljon essiinny ja on ehkä siksi niin vähän tunnettu.