Helsingin kirjamessuilla lauantaina 27.10.201
Kuten messuja suunnitellessani jo arvasin, suunnitelmat on tehty muuttumaan - joskus myös hyvään suuntaan. Tänä vuonna pääsinkin messuille kahtana päivänä, lauantaina ja sunnuntaina, vaikka alun perin näytti siltä, että pääsen paikalle vain sunnuntaina. Enpä myöskään arvannut etukäteen, että tämänvuotiset kirjakeskustelut sävyttyvät heti ensimmäisen seuraamani haastattelun myötä. Mutta siirrytäänpä itse tarinaan:
Saavuttuani Messukeskukseen kiirehdin kuulemaan, kun Saara Turunen haastatteli Antti Majanderia. Saara Turusen toinen teos, Sivuhenkilö, on aiheuttanut tänä vuonna melkoista kuohuntaa, sillä kirjailija kirjoitti sen esikoisteoksestaan saamansa arvostelun innoittamana. Tai pikemminkin sen pakottamana. Helsingin Sanomien kritiikissä Antti Majander kun meni väittämään kirjan aihetta, kasvutarinaa, tylsäksi aiheeksi. Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, voitti kuitenkin esikoiskirjapalkinnon vuonna 2015, joten jotain tärkeää ja uudistavaa siinä täytyy olla. Sivuhenkilössä yksi merkittävimmistä teemoista on sen pohtiminen, miten kirjailijan sukupuoli vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja arvostukseen. Onko kasvutarina tylsä silloin, kun se kertoo tytön kasvamisesta naiseksi?
Mikä tekee naisen kasvutarinasta vähemmän kiinnostavan kuin miehen kasvutarina - joita ilmestyy myös pilvin pimein ja joita ei koskaan otsikoida epäkiinnostaviksi? Sekö, että naisten elämä usein jää kodin seinien sisäpuolelle eikä ulotu merkittäviin urotekoihin, kuten miehillä? Eikö tälle asetelmalle löydy historialliset selityksensä? Pitääkö kirjallisuuden ylipäätään kertoa uroteoista?
Luulisi, että naisten käsittelemät teemat kiinnostaisivat edes naisia ja jokainen kirjoja lukeva nainen jotenkin tiedostaisi kirjallisuuden kentän (kuten koko yhteiskunnan) patriarkaaliset rakenteet, mutta ei. Tästä sain muistutuksen kesken haastattelun, kun vieressäni istunut nainen kumartui puoleeni ja sähähti halveksivasti: "Eikö ole surkea tyttö."
Jäin sanattomaksi - kuten naisten tapana on jäädä. Tällainen ajatus ei ollut pälkähtänyt päähäni. Näin lavalla älykkään naisen, joka oli asettunut rohkeasti haastamaan hänen teostaan kritisoineen vanhemman miehen, erään kirjallisen kentän arvostetuimmista portinvartijoista. Ajattelin, että tässä tapahtuu jotain tärkeää. Vieressäni istuvan naisen mielestä tyttö oli surkea.
Katsoin kaikkia yleisössä tunnistamiani naisolettuja kirjailijoita (joukossa oli muun muassa Finlandia-voittaja) enkä voinut kuin ajatella, miten monta estettä heidän tielleen on viritetty ja he ovat kuitenkin tuossa: kirjailijoina. Arvostukseni heitä kohtaan nousi vielä astetta suuremmaksi vierustoverini kommentin seurauksena. Nyt kun yksi heistä, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittanut kirjailija, uskaltaa nostaa keskusteluun kirjallisuuden kentän sukupuolittuneet asenteet, hän saa halveksuntaa osakseen naispuolisilta lukijoilta. Kuka meille naisille on opettanut tällaisen katoamisen mallin, että emme kestä katsoa naista, joka haastaa vallitsevan järjestyksen? Eikö naisen sovi olla yhteiskunnallinen olento? Tässä on juuri se kohta, jossa jokaisen meistä pitäisi olla feministejä.
Seuraavaksi löysin itseni kuuntelemasta messujen päälavalla haastateltua Tommi Kinnusta. Kinnunen kertoi uuden romaaninsa, Pintin, taustoista hauskasti ja rennosti. Kesken hartaan ja leppoisan tunnelman havahduin siihen, että kukaan, ei kukaan, tule korvaani sähisemään, että onpa surkea poika. Kinnunen saa olla kaikessa rauhassa loistava kirjailija, eikä hänen tarvitse käyttää energiaansa valtarakenteiden murtamiseen, surkean tyttöyden murtamiseen.
Kinnusen jälkeen seurasin Senaatintorilla Johanna Vehkoon, Emmi Niemisen ja Riku Neuvosen keskustelua vihapuheesta ja sananvapaudesta. Vehkoo ja Nieminen olivat kertomassa kirjastaan Vihan ja inhon internet, joka on kiistatta yksi tämän vuoden tärkeimpiä kirjoja. Vehkoo kertoi, kuinka vaikkapa ottaessaan kantaa valemedioihin nainen voi saada tappouhkauksen, kuten oli käynyt pari päivää aiemmin. Naiset yritetään vaientaa ja pelästyttää julkisesta keskustelusta.
Tässä kohtaa päivästä mietin, että naiset ja sanat ovat ilmeisesti vaarallinen yhdistelmä. Jokin näkymätön voima yrittää kaikin voimin hillitä ja suitsia naisten ajattelua ja rajoittaa sen tiettyihin muotteihin. On näköjään myös vaarallista päästää naisia kuuntelemaan keskusteluja Helsingin kirjamessuille. He voivat vahingossa saada lisää ajattelemisen aihetta, mennä kotiinsa ja kirjoittaa sanoja vaikkapa blogiinsa.
Lauantainen messupäiväni päättyi kuitenkin seesteisiin tunnelmiin. Vihapuhe-keskustelun jälkeen ehdin vielä kuuntelemaan dekkaristi Ann Cleevesin haastattelua. Sain heittää sukupuoliset pohdinnat sikseen, sillä dekkarimaailmassa naiset ovat saavuttaneet suuremman tasa-arvon kun korkeakirjallisuuden kentällä. Kukaan ei täälläkään määritellyt kirjailijaa surkeaksi tytöksi, vaikka kirjailija sattui olemaan nainen. Nyt kun tätä kirjoitan, niin ymmärrän, että se johtuu varmasti ennen kaikkea siitä, että rikoskirjallisuutta pidetään viihdekirjallisuutena, eikä naisten menestystä viihdekirjallisuuden kentällä pidetä uhkaavana ilmiönä. Lisäksi meillä on esikuvana koko maailman murhamamma Agatha Christie, joka on tasoittanut tien kaikille dekkareita kirjoittaville naisilla.
Olen ollut erityisen innoissani Ann Cleevesin Jimmy Perez -dekkarisarjastaan, enkä tiennyt, että siihen on olemassa neljä osaa, joita ei ole ennen suomennettu. Nyt on siis ilmestynyt suomeksi Perez-sarjan viides osa, Mykkä vesi. Hieno uutinen!
Ann Cleeves kertoi rakkaudestaan Shetlannin saariin. Lisäksi hän kertoi, kuinka hän halusi kertoa päähenkilöistä, jotka ovat vähän ulkopuolisia (Jimmy Perez, jonka sukujuuret ovat osittaina Espanjassa ja Vera Stanhope, nukkavieru naispoliisi). Kirjailija kertoi myös mielenkiintoisia tarinoita molempien kirjasarjojensa filmatisoinnista. Olisin voinut kuunnella tätä sympaattista kirjailijaa ja hänen brittiaksenttiaan vaikka kuinka kauan.
Jotta messutarinointini ei venyisi romaaniksi asti, lupaan postaukselle jatko-osan, jossa kerron messusunnuntaista. Silloin on luvassa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun referointia ja kirjahankintoja. Feministisiltä havainnoilta ei kyllä vältytä silloinkaan. Kuulumisiin!
Kiitokset Kirjamessuille pääsylipusta!
Kiva kooste hienosta messupäivästäsi. Kyllä oli mukava messutapahtuma. Minäkin olin messuilla lauantaina, mutta eri ohjelmat meillä näkyi olevan.
VastaaPoistaMessuilla oli niin mukavaa. Tapasin monta tuttua ja tuli näitä kuohuttavia ajatuksiakin sopivasti - eli inspiroivaa oli.
PoistaNo olipa sinulla harvinaisen surkea vierustoveri kuuntelemassa Turusta & Majanderia. Eihän Turunen viestinyt mitään surkeaa, topakkana oli ja virkeänä. Vaikutti, että Majanderilla oli hiukan epämukava olo siinä, mutta hyvä että saivat purettua välilleen syntynyttä solmua. Toivottavasti puhdisti ilmaa. Ainakin tuo mies- ja naisoletettu poistuivat baariin.
VastaaPoistaToisaalta tuo "surkea" vierustoveri sai minut hätkähtämään ja katsomaan ympärilleni vielä tarkemmin.
PoistaMinustakin haastattelun tunnelma oli paikoitellen melkein veikeä, vaikkei aivan helppo tilanne ollutkaan. En yhtään ihmettele, jos oletetut poistuivat baariin. Suomi on sen verran pieni kirjallisuusalue, että toimijoiden ei kannata kantaa kaunaa toisilleen, tarkoitushan on kuitenkin lukea ja kirjoittaa mahdollisimman paljon ja hyvää kirjallisuutta.
Majander näyttää pitävän kasvutarinoita tylsinä kyllä ihan sukupuolesta riippumatta. (Sen pahempi kirjallisuudelle.) "Miten minusta tuli minä", kuuluu hänen fraasinsa, jolla hän leimaa kasvu/nuoruustarinat lähtökohtaisesti vähäarvoisiksi.
VastaaPoistaTurunen kyllä siteerasi arvostelua, jossa Majander kehuu jonkun mieskirjailijan elämäkerrallista teosta. Minustakin tuo "miten minusta tuli minä" on aina kiinnostavaa, varsinkin, jos kerronta on omintakeista, hauskaa tai erityisen koskettavaa jollakin tavalla.
PoistaOn Majander kyllä kehunutkin naisten teoksia, joissa voidaan nähdä omaelämäkerrallisuutta - esim. Sainion Me emme elä samassa maailmassa kuin te sai melkeinpä ylistävän arvion häneltä- ja haukkunut antaumuksella esim. Heikki Turusta ja kritisoi Hannu Mäkelää taannoin suunnilleen samalla tavoin kuin Saara Turusta. Itsekin pidän tuon fraasin kuvausta pikemminkin mielenkiintoisen kuin mielenkiinnottoman kirjan merkkinä. Majanderin arvostelut sen sijaan henkivät toisinaan ylimielisyyttä tai vähintään ylimalkaisuutta.
PoistaKiitos kiinnostavista pohdinnoista, Elina!
VastaaPoistaPidän Turusen tyylistä, myös teatterialalla, ja odotan häneltä paljon lisää.
Vihapuhe ja sananvapus olisi ollut juuri sellainen aihe, josta olisin halunnut kuulla.
Nyt se on lukkoon lyöty, ensi syksynä sekä Turkuun että Helsinkiin kirjamessuille.
Tuosta sähähtäjänaisesta tuli mieleen, että miksi hän saattoi olla niin varma, että vieressä istuvat ovat samaa mieltä. Olin kerran matkalla siihen aikaan kun valmismatkoilla oli vielä oppaita, jotka järjestivät tervetulotilaisuuden. No, tämän reissun opas aloitti rivolla vitsillä homoista, ja minun pöydässäni istui miespari käsi kädessä. Opas oli ilmeisesti aivan varma, että kaikki ovat samaa mkieltä. Tätä tapahtuu, kun oletetaan kaikkien jakavan samat mielipiteet uskonnosta, politiikasta jne., mutta että surkea tyttö!
Toivon, että Turunen jättää nämä mielensäpahoittamiset taakseen ja tekee uutta. Tapaus Turunen - Majander alkaa olla nyt niin monessa mediassa loppuunkaluttu, että jospa he siellä baarissa saivat asian päätökseen.
Sähähdyksen jälkeen minäkin ihmettelin, olinko jotenkin ilmeelläni ollut halveksivan näköinen tai jotenkin muuten provosoinut häntä kommenttiinsa. Minusta kun lähinnä tuntui, että hymyilin typerästi koko ajan, koska olin niin innoissani siitä, että olin päässyt paikalle ja vieläpä juuri tähän keskusteluun.
PoistaTuo opastarina on kammottava! Luulisin, että Turunen yltää vielä vaikka mihin saavutuksiin kirjallisilla kentillä. Jäämme odottamaan.
Kirjamessuilla käy aina näin: jotain uutta osuu kohdalle ja sitten on taas pää pyörällä kauan aikaa.
Ihan käsittämätön tuo "tyttö parka" -kommentti. Ei voi muuta kuin todeta, että kyllä asiat voi kokea ja nähdä ihan uskomattoman erilaisista näkökulmista. Turunen on suorastaan tienraivaaja. Kunnioitukseni hänelle.
VastaaPoistaMonipuolinen messuraportti, jota oli ilo lukea. Se nyt jäi harmittamaan, että emme vieläkään tavanneet, vaikka läheltä piti.
Nyt oltiin sentään samassa katsomossa! Ehkä ensi vuonna...
PoistaSain onneksi Turusen kirjat luettua juuri ennen messuja, niin olin todellakin jyvällä aiheesta. Mielenkiintoista ja tarpeellista kirjakeskustelua. Voi voi kun ehtisin blogata kaikesta kiinnostavasta, mitä olen taas lukenut...
Hienoa, että kirjoitit tästä! Uskomaton kommentti kyllä. Ja vaikka näihin törmää, ne vetävät aina sanattomaksi. Pitäisi olla taskussa joku vastaheitto varalta mukana!
VastaaPoistaNämä tilanteet tulevat näköjään aivan puskista. Ei voi tietää... Nyt täytyy kehitellä jokin naseva argumentti vastaisen varalle. Tai olla itse valmiina kannustamaan, ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään negatiivista.
PoistaUpea messuraportti. Vaan onpa päästänyt vierustoverisi sammakon suustaan, huhhuh! Turusesta on tullut hetkessä yksi lempikirjailijoistani ja -feministeistäni.
VastaaPoistaKiitos, kiitos. Messuilu tuppaa innostamaan kaikenlaiseen ajatteluun.
PoistaMinäkin luin Turusen kirjat melkein yhdeltä istumalta. Hyvä, että meillä nousee uusia ja uusia naisia kirjoittamaan naisena olemisesta.
On hauskaa, kun joku teema tuolla tavalla ikään kuin nousee hallitsevaksi kirjamessuilla, vaikka sitä ei olisi mitenkään tietoisesti hakenut tai etsinytkään. Minullekin on käynyt niin useammankin kerran. Tänä vuonna oli kyllä vahvasti feminismin ja naisnäkökulman kirjamessut.
VastaaPoistaOlen monta vuotta kulkenut messuilla lasten kanssa, ja nyt kun he alkavat pärjätä siellä omillaan, pääsin nauttimaan keskusteluista täysin siemauksin. Ah, miten ihanaa aivojumppaa. Inspiroivat messut, tosiaankin.
PoistaHuh, mikä vierustoveri! Ja hyvä huomio tuo, että Kinnunen saa tosiaan olla rauhassa Oikea Kirjailija ja vielä Aikuinenkin. Tosi vaikea kuvitella, että joku sähähtäisi hänestä jotakin väheksyvää.
VastaaPoistaMua auttoi, kun luin Rebecca Solnitin kirjan Men explain Things to me. Sen myötä tajusin, että netin naisiin kohdistuvat vihakommentit on samaa jatkumoa kuin Talibanit, jotka ampuivat Malalaa päähän. Nainen, erityisesti nuori nainen, joka ottaa tilaa julkisessa keskustelussa on edelleen monille uhka, jota vastaan täytyy hyökätä, joko huorittelemalla, uhkailemalla, vihaisesti sähähtelemällä tai vähättelemällä. Tai sitten siellä toisessa ääripäässä, ampumalla häntä päähän.
Kyseessä ei siis ole mitään henkilökohtaista, vaan kaukaa historiasta kumpuava tapa pistää nuoret naiset ruotuun.
Ihana ja tärkeä tämä blogitekstisi, kiitos!
Kiitos, Reetta, kauniista sanoista.
PoistaOn aivan totta, että nimenomaan historiassa on juurensa tälle naisiin kohdistuvalle vihalle ja väheksynnälle. Siksi aihetta pitäisi koko ajan pitää keskustelussa, eikä tuudittautua siihen, että meillä on kaikki jo hyvin täällä tasa-arvon kultalassa. Ei ole. Vehkoon ja Niemisen kirja kertoo siitä.
Solnitin esseet valaisevat hienosti naisten asemaa ja sen taustalla vaikuttavia asenteita ja hisotiraa. Hieno kirja.
Vihtorin kirjamessuilla (vähän pienimuotoisemmat kuin nämä Helsingin) tokaisi taannoin eräs mies(oletettu) seuralaiselleen Laura Lindstedtistä: "puhua tuo nainen ainakin osaa". Jos olisi lukenut kirjankin (Oneironista puhuttiin, oletuksena minulla, että mies ei ollut lukenut), niin olisi tiennyt, että se nainen osaa vähän kirjoittaakin. Miten silmät avaavia ovatkaan nuo korviimme ehkä joskus tahattomastikin kantautuvat sivuhuomautukset.
VastaaPoistaKaikenlaisia sivuhuomautuksia! Oneiron on kansainvälisen tason korkeakirjallisuutta ja on kyllä aivan uskomtatonta, että kirjan kirjoittajaa voidaan arvoida naisena, joka osaa "ainakin puhua". Taas kerran kommentti,jota Kinnusen ei tarvitse saada osakseen.
PoistaOnneksi naisille satelee kuitenkin kirjapalkintoja ihan siitä kirjoittamisen taidosta.