Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferrante: Amalian rakkaus, 2005
Alkuteos: Amore molesto, 1992
Suomentaja: Taru Nyström Abeille
Kustantaja: Avain
Kansi: Satu Paakkala
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä


Elena Ferranten nimi ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on varmastikin tämän hetken kuumimpia kirjallisia nimiä maailmalla, ja hänen Napoli-sarjansa on niittänyt mainetta ja kunniaa myös Suomessa. Vähemmän tunnettu on hänen esikoisteoksensa, Amalian rakkaus, joka on ilmestynyt alun perin vuonna 1992, mutta käännetty suomeksi vasta vuonna 2005 kirjailijan toisen romaanin, Hylkäämisen päivät, menestyksen jälkeen.

Amalian rakkaus on tyyliltään täysin erilainen kuin Napoli-sarja, joka perustuu realistiseen kerrontaan. Amalian rakkaus on surrealistinen, maalaileva ja salaperäinen. Se jättää lukijan tulkittavaksi, mikä tarinassa on totta, mikä unta, mikä kuvitelmaa? Tunnelma on painajaismainen teoksen alusta loppuun.

Kirja sijoittuu Napoliin, jonne Delia on saapunut äitinsä hautajaisiin. Äiti, Amalia, on hukkunut Delian syntymäpäivänä ja Delia tuntee, että kuolemassa on jotain epäselvää. Alkaa Delian matka muistoihin, vanhan kotikaupungin synkille kujille, ullakoille ja kellareihin sekä lapsuudenperheen kammottavaan tunnelmaan.

Napoli, sen patriarkaalinen henki, suoranainen rumuus ja seksuaalisesti latautunut ilmapiiri, luovat ahdistavat puitteet Delian surulle ja kaipaukselle. Jokin on piilossa koko ajan, Amalian elämä on arvoitus. Tunnelma tihenee, ja pimeys puristaa Deliaa ja lukijaa.

Muistan samanalaisen tunnelman eräästä toisesta Italiaan sijoittuvasta kirjasta, nimittäin Ian McEwanin Vieraan turvasta. Se sijoittuu Venetsiaan, ja vaikka olen lukenut sen noin 10 vuotta sitten, en vieläkään ole siitä toipunut. Se on ehkä kammottavimpia lukukokemuksiani, ja huomasin, että Amalian rakkautta lukiessani hidastin lukutahtia loppua kohden, koska pelkäsin jotain yhtä kauheaa.

Tunnistin kirjasta paljon asioita, joita olen Italiassa kohdannut: miehet, jotka julkisissa kulkuvälineissä iskeytyvät kiinni naisiin, katujen meteli, kiihkeä tunnelma ja röyhkeät huutelut. Ferrante osaa kuvata ne hyvin elävästi ja yhtä puistattavasti, kuin ne turistina olen joskus kokenut sekä Roomassa että Napolissa. Kirjan vaikuttavin kohtaus oli sijoitettu Napolin kaduille, jossa ihmiset pakenevat toisiaan kaatosateessa. Pystyin näkemään sen silmissäni.

Delian painajaiset ovat miesten ja seksuaalisuuden värittämiä. On oma isä, jota Delia inhoaa, on eno, joka haukkuu kuollutta sisartaan, on lapsuudenystävä Antonio, joka ilmestyy takaisin Delian elämään. Kummallinen Caserta tuntuu olevan arvoituksen ydin, mutta mikä hänen toiminnassaan on silkkaa hulluutta ja pakkomiellettä, mikä ehkä kuitenkin jotain säälittävää. Delia käy kohti menneisyyttä ja kohtaa sen silmästä silmään.

Kauneinta ja koskettavinta kirjassa on suru, jota Delia kokee. Hän kaipaa äitiään, vaikkei ole koskaan oppinut häntä oikein tuntemaan. Hän olisi halunnut aikanaan suojella äitiään isältään, kaikelta pahalta, mutta onkin ehkä palavassa rakkaudessaan tehnyt itse jotain kamalaa. Amalian ja Delian persoonien sulautuminen on kirjassa kuvattu vangitsevasti. Delia janosi Amalian rakkautta, mutta ketä Amalia rakasti. Oliko Amalian rakkautta olemassakaan?

Lukunautintona Ferranten esikoisteos ei nouse Napoli-sarjan tasolle. Se ei ole helppolukuinen eikä mitenkään looginen, vaan poukkoilee sinne tänne. Taideteoksena se on kuitenkin vahva. Suomentaja Taru Nyström Abeille on saanut tunnelman vangittua myös suomennokseen: Oli yksinkertaista ja viatonta kuvitella olevansa "minä " vain sen takia että olin kerran syntynyt naisen kohdusta. En ollut edes saanut mukaani juuri mitään tästä naisesta. Oli kuin minua ei olisi olemassakaan. (S 66).


Amalian rakkaus on luettu ainakin näissä blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Oksan hyllyltä. Reader why did i marry him -blogin Omppu oli myös tunnistanut kirjan mcewanmaisen tunnelman. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.