Soili Perkiö ja Hannele Huovi: Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille

Soili Perkiö ja Hannele Huovi: Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille, 3. painos, 2005
Runot ja laulujen sanat: Hannele Huovi, 1995
Sävellykset: Soili Perkiö, 2002
Kuvittaja: Kristiina Louhi
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 47


Vauvalla on vaaka,
sillä se punnitsee,
mitä se tahtoo tehdä
ja mitä se ei tee.

Yhdessä kupissa on tähdet,
toisessa kupissa on kuu,
kun maailmalle lähdet,
kaikki onnistuu!

Hannele Huovin Vauvan vaaka -runoteoksen pohjalta on syntynyt Soili Perkiön ja Hannele Huovin yhteistyönä cd-albumi Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille.  Se on sydämeen käyvä kokonaisuus lauluja ja runoja, jotka sopivat vauvan kanssa leikkimiseen. Levyllä laulavat mm. Meri Sariola, Maija Karhinen, Ahti Paunu, Liisa Matveinen ja Soili Perkiö. Runot lukee Hannele Huovi.

Cd:n rinnalla on julkaistu laulujen nuotit sisältävä vihkonen, jossa on myös leikkiohjeita lauluihin. Vihkosessa on Kristiina Louhen herkkä, mustavalkoinen kuvitus, joka havainnollistaa leikkiohjeita ja kuvaa kauniisti vauvan ja äidin tai isän yhdessäoloa.

Soili Perkiön sävellykset ja sovitukset tekevät kunniaa Hannele Huovin runoille. Vauvasta tulee heti päähenkilö, johon vanhemman on ihana kohdistaa kaikki huomionsa sanojen ja sävelten mukana. Tunnelmat vaihtuvat ilosesta ja reippaasta menosta rauhallisiin ja hiljaisiin hetkiin.

Laulut tarttuvat mieleen ja niitä huomaa laulelevansa missä vaan. Ja mikäs on laulellessa, sillä sanat ovat vauvan maailman kokoisia ja vauvan elämästä kertovia. Levyllä on mm. hitti vaipanvaihtoon, nimittäin Höpsöt pöksyt, joka on kestovaippauilusta kertova räppilaulu: Vaipan päälle hassut housut, ha ha hassut housut, vihdoin viimein höpsöt pöksyt, höpsöt pöksyt, hö! Ja vauvaa naurattaa koko touhu.

Saimme tämän kokonaisuuden lahjaksi kaksostytöillemme vuonna 2005 ja nyt meillä on jo neljäs vauva nautiskelemassa levyn lauluista ja runoista. Huomaan, että vanhemmat lapset osaavat laulut ulkoa, vaikka levyä ei juurikaan ole heille enää leikki-ikäisinä soitettu. Johonkin muistin perukoille sanat ja sävelmät ovat jääneet muhimaan. Ajattelenkin, että heillä on hieno kokoelma suomalaista lyriikkaa ja suomalaista musiikkia pääomanaan.

Vauvojeni kanssa olen leikkinyt paljon kirjan ohjeiden mukaan: Piilottelin heitä huivin alle Sydämen käärin silkkiliinaan -leikkiohjeiden mukaan. Hiiri mittaa maailmaa männynneulasella ja  Sisilisko sihisee, suhisee ja huiskii toimivat hyvin potatuslauluina ja -leikkinä. Automatkalla hoilasimme koko perhe Metrolla mummolaan -biisiä, vaikka meillä ei tosiaan mennä metrolla mummolaan vaan istutaan tuntitolkulla autossa, jotta päästään isovanhempien luo.

Jokaisen vauvan aikana olen saanut kyyneleet silmiini Kun on oikein pieni -laulun sanoista: Kun on oikein pieni, voi keinua heinässä heiluvassa, kun on oikein pieni, voi levätä kukassa tuoksuvassa. Jokainen luettu runo liikuttaa edelleenkin, nyt kuopuksenkin aikana, vaikka olen kuunnellut levyn kymmeniä kertoja:  --sivelen silmillä pienen maailman vuoria ja laaksoja, korvalehden nukka loistaa valossa ja meitä ympäröi vahva, elävä hiljaisuus.

Levyn loppupuolella on laulu Afrikan yö, jossa Äiti laulaa suklaalaulun mustalla äänellään. Vauvalle kaikein pehmoisinta on mustan ihon pinta. Laulu saa minut aina miettimään kaikkia maailman äitejä ja lapsia, joiden soisi saavan elää rauhassa ja onnellisina yhdessä. Turvallinen ja valoisa vauva- ja lapsuusaika olisi kaikkien syntyvien ihmisten oikeus. Lopussa levyn tunnelma rauhoittuu unta vastaanottamaan: Uni viipyy paikallaan, lukki lepää verkossaan, paksu sumu peittelee lammen hallan lasta.

Vauvan vaaka on kokonaisuudessaan sellainen kulttuuriteko ja lahja vauvoille ja vanhemmille, että se kuuluisi äitiyspakkauksen vakiovarusteisiin. Toivottavasti kaikki uudet vauvaperheet saavat tämän jostain käsiinsä!

Vauvan vaa'alla aloitan vuoden 2013 valtakunnallisen Lukuviikon vieton. Aion blogata koko viikon lastenkirjoista eli viettää lastenkirjallisuusviikkoa. Idean sain Opuscolon äskettäisestä mitä mainioimmasta lasten kirjojen viikosta.

                               Hyvää kirjakasta Lukuviikkoa kaikille!

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 284


Kaikki hyvät elementit ovat siinä: jousiston ostinato kahden oboen takana, minulla viisi erilaista tuoretta punaista viidessä purkissa, rauhallinen yö ja öljyvärin ohenteessa runsaasti laventeliesanssia jonka pihkainen tuoksu leijuu, tiivistyy ja laajenee hitaasti huojuvan nosturin korin ympärillä.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat on omaeläkerrallinen romaani ja jatkaa kuvataiteilija-kirjailijan omaelämäkerrallista teossarjaa. Olen aiemmin lukenut tästä sarjasta Vanikan palat ja Toiset kengät, joka oli juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Niissä kerrottiin taiteilijan lapsuudesta ja nuoruudesta ja molemmista pidin kovasti. Taivaanvartijoissa Väisänen kertoo työstään kuvataiteilijana - ja miten hän kertookaan!

Tuttuun tapaan Taivaanvartijat on aistien ilotulistusta alusta loppuun. Kuvataiteilijana Väisänen tietysti tietää kuvien historian ja värien merkitykset, mutta hän myös TUNTEE ne. Näköhavainnot eivät kuitenkaan ole hänen ainoa erikoisalansa. Hän tietää ja tuntee myös musiikin. Sekä näkö- että kuuloaistimukset ovat eläviä, ja parhaimmillan ne jopa sekoittuvat, kuten kirkon vihkiäisissä: Sopraanon jatkaessa aariaansa tauluni värit näyttävät kirkastuvan. Siihen ilmestyy violetteja, keltaisia ja sinisiä joita en muista käyttäneeni. Ylä-äänet lävistävät katon ja hetkeksi kirkkoon näyttää todellakin lankeavan Vierzehnheiligenin monitahoinen, kirkas valo. Se varisee sisään kuin sitä annosteltaisiin kultaisella kihvelillä. Hieman tukeva sopraano - niin, sitä ei käy kieltäminen - kaunistuu aarian edetessä. Hän soukkenee, kohoaa ja irtoaa korkokengistään. Hänen silmänsä suurenevat ja sydämenmuotoinen, voimakkaan punainen suu kiiltelee kuin lakkarasia. Nuottitelineet huojuvat "Agnus Dein" melodian niitä taivutellessa. Kyse ei enää ole Jumalan Karitsasta, vaan kirkkotilaan asettuneen ihmisäänen, orkesterin ja arkkitehtuurin luomasta uudesta ristikuvasta.

Aistimukset laajenevat joka suuntaan. Elämä on myös täynnä hajuja, kuten märkien harkkotiilien ja betonivalujen lupaava haju tai onnen katteena majavan ihmeellinen castoreum tai hajuste, myskiä voimakkaampi, litteän hännän alta nouseva tuhti erite. Osansa värikkäästä havainnoinnista saavat myös maut, esimerkiksi Greta-ystävän tekemä suutarinlaatikko, Vitosetapin emännän tarjoama muikkuruukku tai kirkkoherran vaimon valmistamat voileivät. Entäs tuntoaisti? Hypätkääpä vuoristoradan kyytiin Väisäsen mukana!

Taivaanvartijat alkaa siitä, että kirjan minäkertoja saa tilauksen entisen kotikaupunkinsa seurakunnalta. Oman kylän pojalta tilataan alttaritaulu uuteen kirkkoon. Seuraa aikamoinen kädenvääntö taivaanvartijoiden kanssa. Taivaanvartijoiksi taiteilija kutsuu seurakunnan edustajia: asessoria, kirkkoherraa ja suntiota, jotka vaativat häneltä polvirukousta oikeaan vireeseen pääsemiseksi. Toisen kerran taiteilija joutuu taivaanvartijoiden armoille, kun hän voittaa alttaritaulun maalamisen kutsukilpailun. Tällä kertaa hän loitsii seurakunnan taidetoimikunnan puolelleen laulamalla voimallisen Siionin virren.

Toisen alttaritaulun maalamiseen sisältyy taitelijan oman äänen löytyminen. Taivaanvartijat nimittäin odottavat perinteistä, ylevää ja synkkää kirkkotaidetta, mutta Väisänen on suunnitellut alttaritauluun muun muassa Abloy-avaimen ja pesuvadin:
   - Ja mikä sitten on tämä väri, lieneekö tuolla edes nimeä, tämä...talousvihreä, sanoo kiukkuinen kutojatar ja naputtaa kudinpuikollaan erästä luonnostani. Eikä arvaa avanneensa niillä sanoillaan ymmärrykseni pariovet levälleen.  
    Juuri sillä hetkellä tajuan nimittäin jotain itsestäni, omista toiveistani, ymmärrän oman sävellajini. Minusta tuntuu kuin joku hyväilisi maalauspensselillä poskeani. -- ymmärrän - siltä minusta tuntuu - Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa -- Mikäli hurskautta ylipäätään on, se on jossain siellä, jalkojen alla, pesuvadissa, Herran pitäessä huolen talousvihreistään.

Alttaritaulujen maalamisten väliin mahtuu taiteilijaelämää Tukholmassa ja rakkauden kaipuuta, joka laskostuu kaikkien arjen ja kirkkotaiteen laskosten väliin.  Lopuksi taiteilija matkustaa Sienaan. Siellä hän myöhästyy hiukan alttarikaappien näyttelystä, jota ollaan jo purkamassa. Kun kirja alkoi maanantaiaamujen ylistyksellä, se myös päättyy arjen ylistykseen, sienalaisen museovahdin pitelemään verkkokassiin: Kenties olen todella tullut varta vasten katsomaan pyhien kuvien pakkaamista. Tunnen mieluisaa kutinaa rintalastan korkeudella. Huomaan, että sunnuntaitaiteen jouhipaita on purkautumassa yltäni suloisesti ja äänettömästi. Kun katseeni vielä osuu talvimandariinien venyttämään verkokassiin, sitä pitelevään laikukkaaseen käteen ja hahmotan niiden muodostaman kauniin ornamentin, annan jokaisen jäseneni raueta.

Väisäsen kirjoitustyyli on lennokasta ja syvällistä yhtä aikaa. Kirjailija suorastaan revittelee - selvästi nauttii kirjoittamisesta. Teksti tuntuu syntyneen helposti, sitä on helppo lukea ja jopa ahmia, ja silti koko ajan on tunne jostain elämää syvemmästä ajatuksesta. Tämän tästä pitää palata lukemaan jokin hienosti kuvailtu tunnelma, tilanne tai ihminen uudestaan. Teksti on herkkää, hauskaa, henkevää ja ilmavaa yhtä aikaa. Kirjaa lukee aistit valppaina ja hyvin tietoisena hetkistä ja niiden ikuisuudesta. Vaikka kirjailija tuntee omimmaksi alueekseen maanantaiaamut, niin kirjan lukija tuntee koskettaneensa taivasta. Hannu Väisäselle totisesti toivoo pitkää ikää, jotta saisi lukea näitä elämäkerrallisia aistimuksia paljon, paljon lisää!

Niin, että oliko hyvä kirja? Taivaallinen se oli.

---------------------------------------------------------------------

Hannu Väisäsen maalaamat alttaritaulut löytyvät Oulusta Pyhän Tuomaan kirkosta ja Helsingistä Mikaelinkirkosta. Tauluja katselee aivan eri silmin, kun tietää niiden taustalla olleet prosessit.

Sain olla viime kesänä rippikirkossa Pyhän Tuomaan kirkossa ja ihailin sen kauneutta ja valoisuutta, mutta en silloin tiennyt alttaritaulun olevan Hannu Väisäsen tekemä. Olin juuri palannut Roomasta, jossa olin käynyt Pietarinkirkossa ja Pantheonissa sekä kahdeksassa muussa enemmän ja vähemmän mahtipontisessa katolilaisessa kirkossa. Jossain vaiheessa olin aivan ähkyssä niiden krumeluurista ja muistan ikävöineeni pohjalaista, valoisaa ja puusta rakennettua Nivalan kotikirkkoani. Pyhän Tuomaan kirkko samana kesänä, kaikkien Rooman kirkkojen jälkeen oli kaunis kokemus. Ensi kesänä taidan vierailla Mikaelinkirkossa Helsingissä.

Myös Marjatta ja Ilselän Minna pitivät tästä kirjasta. Luulenpa, että kirjasta kuullaan vielä tänä vuonna, paitsi blogeissa myös palkintoja jaettaessa.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta, 2012
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 268


  Mie olen inarinsaamelainen.
  Minun äidinkieltä puhuu tässä maailmassa kaksisataa ihmistä. Muut saamelaiset taitaa joikun. Mie en. Ei kukaan meistä. Suomalaiset papit tappoi inarinsaamelaisen joikuperinteen pieksäessään meitä ristinkirkkoon.
  Vaan eipä näy hippejä Helsingin yliopistosta komppaamassa meikäläisten murheita. No, ymmärtäähän tuon. Inarissa tarkenee varvassandaaleissa vain pari viikkoa vuodessa ja silloinkin on saatanasti sääskiä.

Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta kertoo siitä, miten käy, kun Pohjois-Suomi ei enää nöyrry. Sisällissota on valmiiksi katettu vuosisatoja kestäneen sorron keskellä. Pohjoinen nousee kapinaan ja valtaa kamikaze-moottorikelkkailijat eturintamassaan Helsingin. Pohjois-Suomi todellakin saa ja ansaitsee itsenäisyyden.

Heikkisen teos on satiiri, joka nostaa esiin lukuisat vääryydet, joista Pohjois-Suomi ja saamelaiset ovat historian saatossa kärsineet: saamelaisten kulttuuri ja kieli ovat kuolemassa, perinteinen porotalous on ajettu ahtaalle, saamelaiskäräjien valta tuntuu näennäiseltä ja julkiset palvelut on ajettu alas. (Esimerkiksi kauimmasta Lapin kolkasta on 500 kilometriä lähimpään synnytyssairaalaan.) Kaiken lisäksi kirjassa on visioitu tilanne, jossa Helsinki ei enää ota maaltamuuttajia riesakseen, vaan eristää muun Suomen täysin hyvinvointinsa ulkopuolelle.

Eteläsuomalaiset ovat ylimielisyydessään antaneet pohjoissuomalaisten joukoille nimityksen "potut", mutta pottuja ei kannattaisi aliarvioida. Väärydet ovat sitä luokkaa, että jokainen, jolla on pohjoissuomalaista verta suonissaan liittyy pottujen riveihin. Kaukaisin vapauden sankari on somaliasta kotoisin oleva Abdi, joka päättää ryhtyä paimentolaiseksi Lappiin, koska omassa kotimaassa se ei onnistu. Abdi näkee lumikinokset ja aavat maisemat muistutuksena kotimaansa hiekkadyyneistä ja autiomaasta.

Kirja on kerrottu pääasiassa kahden eri henkilön näkökulmasta: Etelä-Suomen riveissä taistelee alikersantti Jesse Purola, joka ihailee Tuntemattoman sotilaan Koskelaa ja yrittää epätoivoisesti toimia kuten reilu ja rehti esikuvansa. Hänellä on kuitenkin riesanaan mukavuudenhaluisista some-addikteista koottu "citykanien" armeija, joten sappi kiehahtaa tämän tästä - ja sen voi nähdä myös You Tubessa. Toisen näkökulman tarjoaa Aino Riski -niminen Keskisuomalaisen naistoimittaja, joka päätyy Pohjois-Suomen leiriin kapinnallisjohtajan porontaljoille ja raportoimaan sotarintaman etenemisestä kohti etelää.

Lisäksi ääneen pääsee kapinallisjohtaja, inarinsaamelainen Oula, joka kertaa kansansa ja perheensä traumaattista historiaa ja johtaa aukottomalla karismallaan sotilaansa voitosta voittoon. Lopussa saadaan vielä neljäs ja viides näkökulma: somali Abdin ja Toni Morottajan. Morottaja on pohjoisen gangsta ja moottorikelkkasankari, joka tuntee suonissaan Amerikan mustien rap-musiikin kapinallisen poltteen.

Näkökulmia on monta ja siinä on sekä kirjan rikkaus että sen heikkous. Yhteenkään henkilöön ei pysty samaistumaan, sillä heidän persoonansa jäävät aika ohuiksi. Jesse Purola on säälittävä hahmo, jopa omasta mielestäänkin. Aino Riski on laskelmoiva ja itsekäs toimittaja ja edustaa persoonallaan häikäilemätöntä mediaa. Oulasta tulee Pottu-Koskela, sankari, mutta hänenkin keinonsa ovat häikäilemättömiä. Toni Morottaja elää täysin musiikillisessa mielikuvitusmaailmassaan, mutta päätyy Etelä-Suomen väliaikaishallinnon kulttuuriministeriksi. Sympaattisin tyyppi on ilman muuta Abdi, aito paimentolainen, ehkäpä lopulta myös aidoin saamelaiskulttuurin edustaja.

Terveiset Kutturasta on parhaimmillaan nokkela kirja, jossa kielenkäyttö on terävää ja havainnot yhteiskunnan epäkohdista hyvinkin osuvia. Jokin tässä kuitenkin pitkästytti. Ehkä aineksia oli liikaa tai näkökulmia oli liikaa. Jos Heikkisen teosta vertaa esimerkiksi Tuomas Kyrön tai Miika Nousiaisen satiireihin, niin Heikkinen jää vielä kakkoseksi.

Lukupiirikirjaksi teos kuitenkin sopi hyvin, vaikka suurin osa piiriläisistä ei ollut kirjasta innostunut. Kokoontumisessa jakaannuimme välittömästi pottuihin ja citykaneihin syntymäpaikkojemme perusteella. Makeimmat naurut saatiin Abdin ja Toni Morottajan kohtaamisesta. Myös citykanien sotataidot ja Kouvolan ABC:lle sijoitettu ratkaiseva taistelu huvittivat. Kirja herätti paljon keskustelua ja naurua ja parani keskustelun myötä, kuten lukupiirikirjoille on tapana käydä.

Kirjablogistit ovat järjestään pitäneet tästä satiirista. Kehuja jakavat mm. Sallan lukupäiväkirja, Tarinauttisen hämärän hetket ja Kirjanurkkaus. Booking it some more kirjoittaa kirjasta niin hauskasti, että nauroin ääneen. Taikakirjaimet suhtautuu kirjaan nihkeämmin, kuten lukupiirikin. Mutta poropiirakan ja leipäjuuston makuisen illan Heikkinen meille kattoi kaikesta huolimatta. Kiitokset myös illan emännälle!

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 204



Tytön äiti oli kaunis, ja isä rakasti sitä. Joskus iltaisin he juoksivat kolmisin pitkin Rinnetietä siihen kohtaan, missä näkyi Näsijärven rannaton ulappa ja melkein koko Tampere. Siinä isä sanoi, että kattos plikka kaupungin valoja, ja Näsijärven rannalle kohosi Nyyjorkki.

Kristiina Harjulan Pispalan kiviä herättää 1950-luvun Pispalan henkiin. Lukiessani minusta tuntui, kuin olisin elänyt Pispalan arkea. Ympärilläni olivat Pispalan ihmiset, kunnon työläiset: kuulin heidän puheensa ja heidän askeltensa äänen sorateillä, näin heidät kulkemassa puutalojensa pihojen poikki. Ja Pispalan maisema on aina kaunis, sillä joka suunnassa siintää järvi: pohjoisessa karu Näsijärvi ja etelässä tyyni Pyhäjärvi.

Kirja on kerrottu päähenkilön, Railin näkökulmasta. Raili on pieni tyttö muuttaessaan Pispalaan ja käy lopuksi vielä aikuisena katselemassa Pispalan tuttuja maisemia. Vain pieni väläys katsotaan Railia mummun näkökulmasta. Kirjaa voisi pitää siis tamperelaistytön kasvutarinana tai muistelmina.

Aluksi ovat Mirjami ja Aimo, surullinen tyttö ja iloinen poika. Heidän tiensä kohtaavat ja kohtauksesta syntyy Raili. Aimo yrittää unohtaa Mirjamin ja Railin olemassaolon, mutta Aimon äiti määrää poikansa kantamaan vastuunsa. Ja Aimo kantaakin, eli Mirjami ja Raili tulevat Pispalaan mummun taloon asumaan. Siitä alkaa Railin onnellinen lapsuus. Pispalasta löytyy kavereita, pihaleikkejä ja onnellinen perhe. Ja ennen kaikkea löytyy ihana mummu, jonka kultasilmä Railista tulee heti ensinäkemältä.

Sitten Pispalaan muuttaa Eedit, joka tuo mukanaan palan Pariisia. Eikä mikään tule enää entiselleen, sillä Eedit tuo mukanaan myös vapauden kaipuun. Raili ei olekaan enää isän tyttö, vaan isä alkaa katsoa ohi. Isän huutaminen ja äidin itku alkavat kuulua yhä useammin, ja lopulta Pispalan seinät murenevat ja lapsuus loppuu.

Mirjami ja Aimo yrittävät toki pitää rakkautensa kasassa, mutta Mirjamin ahdistus ei hellitä eikä Aimon ilo pysy neljän seinän sisällä. Äidin surumielisyys pakahduttaa Railin ja pakahduttaa lukijan: Kun isä lauloi, äiti suli. Ja nauroi. Äiti nauroi sitä uutta naurua, mitä Raili oli alkanut vahtia. Sitä varten piti vähän väliä juosta ylös ja alas rappuja tarkastamassa, kestikö se, pysyikö nauru. Piti juosta yhä useimmin ja nopeammin, koska piti varmistaa, ettei ole hätää.

Onneksi Raililla on mummun syli, johon on ihana käpertyä ja joka on siinä aina. Mummu on turvallinen ja viisas ihminen: -Mitä sää nyt semmottia. Ei tässä kukaan ole toistaan paremmin osannu ja ollu. Tämmöstä tää on tää ihmisen elämä. Tulee sanotuks semmosta mitä ei tarttis, eikä tu sanotuks taas semmosta mitä tarttis. Siinä sitten kolhitaan ja satutetaan vaikkei tarkoteta, ku ei me osata toinen toistemme kolhuja ja syvempiä haavoja tiätää.

Voi, että minä nautin tästä kirjasta! Lukemisen jälkeen pispalalaisten arkielämä hyrrää edelleen korvissani mehevänä Tampereen murteena. Vaikka arki on kovaa, se ei näännytä, sillä Pispalassa elämä hyväksytään sellaisena kuin se eteen tulee. Pienillä pihoilla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa salaisuudet. Välillä maristaan ja haukutaan naapuria, mutta tosipaikan tullen autetaan jokaista, sillä elämä on kaikille perimmältään yhtä tiukkaa: Tavalliset ihmiset eivät voineet, tavallisten ihmisten oli pakko ja tavallisten ihmisten piti kestää ja selviytyä. Se oli niitten elämän tarkoitus.

Kirjan kerronta on elämänmakuista ja silti kaunista. Pienet hetket, puheet, tunnelmat ja tekemiset on kuvattu ilman suuria eleitä, mutta niin, että lukija välillä häikäistyy tavallisen ihmisen elämän hienovireisyyttä ja kipuja. Pispalan naisten kahvittelun keskellä lapselle tulee eimitäänhätää-olo ja yhteisymmäryys naisten välillä piirretään muutamin lausein:  -No voi yhren kerran sun kanssas Kerttu, mummu jatkoi vähän ajan kuluttua eri äänellä kuin ensin, ja kummatkin katselivat toisiaan eivätkä pitkään aikaan sanoneet mitään, eikä Raili ollut koskaan nähnyt sellaista hiljaisuutta, jossa oli niin paljon sanoja. Kahvipöydässä tuntui olevan kermanekan, pullanpalojen ja vanhojen nuhraantuneiden lautasliinojen lisäksi mukana myös Kertun ja mummun pitkät elämät.

Ihmettelen, jos tämä kirja ei ole tämän vuoden esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Tarinauttisen Elma Ilona on myös ehtinyt lukea Pispalan kiviä ja piti aivan yhtä paljon lukemastaan. Tarttukaa, hyvät ihmiset - varsinkin tamperelaiset - tähän kirjaan!

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 2012
Alkuteos: Travels with a Donkey in the Cévennes, 1879
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Sivuja: 153

Olen harvoin nauttinut maisemasta yhtä väkevästi. Mielihyvän tunne täytti sieluni, tunsin itseni kevyeksi, rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Mutta kenties onnentunteeni ei johtunut yksin tästä paikasta. Ehkä joku ajatteli minua juuri nyt jossakin toisessa maassa. Tai sitten jokin oma ajatukseni oli huomaamattani tullut ja mennyt ja saanut minut hyvälle tuulelle. Nimittäin jotkin ajatukset, ja varmaankin juuri ne kauneimmat, haihtuvat ennen kuin olemme tutkineet niitä kaikilta kulmilta, aivan kuin jokin vihreitä teitämme vaeltava jumala vain raottaisi ovea, loisi taloon sisään yhden huvittuneen vilkaisun ja jatkaisi sitten matkaa palaamatta koskaan. Oliko se Apollo tai Merkurius? Vai Amor taitetuin siivin? Ken tietää? Me kuitenkin jatkamme arkisia toimiamme keventynein mielin ja tunnemme sydämissämme rauhaa ja iloa.

Robert Louis Stevensonin teos Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla on nimensä mukaisesti matkakertomus. Skotlantilainen kirjailija Stevenson matkusti Ranskaan vuonna 1878 ja lähti patikoimaan Etelä-Ranskan Sevenneille. Seuranaan hänellä oli aasi nimeltä Modestine ja päämääränään vain olla liikkeellä. Hän kirjoitti matkapäiväkirjaa ja nautti maisemista, kävi uskonnollisia keskusteluja trappistimunkkien ja paikallisten asukkaiden kanssa ja pohti mielessään elämää ja uskoa. Hän yöpyi seudun majataloissa tai kirkkaan tähtitaivaan alla: Kukaan ei tiedä mitään tähdistä ellei ole nukkunut à la belle étoile, kuten ranskalaiset mielellään sanovat. Joku saattaa tietää niiden nimet ja etäisyydet ja suuruusluokat ja olla silti täysin tietämätön siitä mikä niissä yksin liikuttaa ihmiskuntaa: niiden tyynnyttävästä ja ilahduttavasta vaikutuksesta ihmismieleen.

Kirjan alku on humoristinen ja mitä mainioin kuvaus matkalle varustautumisesta ja aasin hankinnasta. Mieleeni tuli Robinson Crusoe, jonka varusteluetteloiden lukemisesta suuresti nautin joskus varhaisnuoruudessani. Matkan alkutaival on myös huvittavaa luettavaa itsepäisen aasin hitaasta etenemisestä ja paikallisten asukkaiden naureskelusta, jota tuore aasinomistaja saa osakseen. Eksymisiltä ja harhailuiltakaan ei voi välttyä, mutta niistäkin matkaajat selviytyvät. Verkkainen tunnelma on nautinnollista luettavaa. (Matkan etenemistä on mukava seurata Googlen kautta pikkukylästä toiseen.)

Kirjan vakavampi osuus alkaa vierailusta Lunten pyhän neitsyen luostariin, jossa kirjailija kohtaa hiljaisuudessa eläviä trappistimunkkeja ja alkaa pohtia katolilaisuuden ja protestanttisuuden eroja. Luostarissa hän tapaa myös pari täysihoitolaista, jotka ovat luostarissa viettämässä retriittiä ja yrittävät käännyttää Stevenssonin katolilaisuuteen. Ihmiskuvaus on suorastaan hersyvää.

Loppuosa kirjaa onkin vaellusta Ranskan kamisardien mailla. Kamisardit olivat kapinallisia protestantteja 1700-luvulla. Kuningas yritti väkivalloin käännyttää pientä vuoriston kapinallisjoukkoa, mutta ei koskaan onnistunut täysin tuhoamaan näitä sankarillisia uskonsotureita. Niinpä Stevenson löytää kuin löytääkin vielä vahvauskoisia prostestantteja vuoristosta ja kuulee tarinoita kylissä eläneistä sankareista. Hän myös ihailee paikallisten tapaa elää sovussa toistensa kanssa vaikka väkivallanteoista ei ole kovin kauan aikaa. Kyläläisten mottona onkin, että "miehen ei koskaan pitäisi luopua uskostaan".

Stevenson vertaa kamisardeja skotlantilaisiin kapinallisprotestantteihin ja löytää kansallisuuksien väliltä paljon eroja. Skottien uskonnollisuus on synkkää, mutta eteläranskalaisten protestanttisuus on kepeää ja valoisaa. Stevenssonin mukaan ero johtuu siitä, että ranskalaiset tiesivät olevansa Jumalan puolella, vastaavaa tietoa skottien keskuudessa ei ollut. Nimittäin niin varmoja asiastaan kuin skotit muuten saattavatkin olla, he eivät koskaan voi luottaa ihimisiin.  

Kaiken pohdinnan keskellä Sevennien vuorimaan luonto ja maisemat, paikalliset ihmiset erikoisine persoonallisuuksineen ja patikointi aasin rinnalla nousevat lukijan silmien eteen. Stevensonin ranskan kielen taito tuo hänet lähelle paikallista väestöä ja syvällisiinkin keskusteluihin heidän kanssaan. Hän tietää  paljon uskonnosta ja historiasta ja on matkustellut aikaisemminkin ympäri maailmaa. Stevensonia voisi kuvailla eurooppalaisen sivistyksen ruumiillistumaksi.

Ilman kesäleiriläisten lukupiiriä en olisi tarttunut skottikirjallisuuteen, enkä olisi löytänyt Robert Louis Stevensonia, jonka tuotantoon olen nyt vähän jopa hurahtanut. Tuntuu kuin olisin ystävystynyt hauskan ja syvällisen ihmisen kanssa. Blogiaikanani olen lukenut häneltä jo kolme kirjaa. Stevensonin Itsemurhaklubi-kirjan yhteydessä julkaistut esseet olivat elähdyttäviä, eikä Itsemurhaklubi-tarinassakaan ole moittimista. Huomispäivän laulu -teos oli erikoinen kokoelma satumaisia tarinoita. Tohtori Jekyll ja herra Hyde oli yllättään hyvä lukuelämys pari vuotta sitten ja Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla sopii tähän sarjaan mainiosti. Vielä on Aarresaari lukematta!

Tästä voi ihailla Sevennien vuorimaiden maisemia ja kuvitella itsensä Stevensonin ja Modestinen askelien tahtiin. Ja loppuun siteeraan Stevensonin viisasta ajatusta, jonka voi sijoittaa minkä tahansa maiseman keskelle: Tässä epätäydellisessä maailmassa me tervehdimme ilolla jopa puolittaisia tuttavuuksia. Jos läydämme yhdenkin, jolle voimme vapaasti avata sydämemme, jonka rinnalla voimme kulkea ilman teeskentelyä ja molemminpuolisen rakkauden hengessä, meillä ei ole mitään syytä riidellä maailman tai Jumalan kanssa.

Mika Waltari: Kiinalainen kissa

Mika Waltari: Kiinalainen kissa, 2. painos, 2008
Kuvittaja: Leena Lumme
Kustantaja: WSOY, 1932




"Kaikkein kauimpana Maan ja Meren takana on maa, jonka nimi on Eurooppa", sanoi vanhin Manda-Riini. "Se on pieni ja mitätön maa, mutta siellä asuu suuria, valkoisia ihmisiä, jotka puhuvat lankoja pitkin ja ilman lankojakin."
"Hui!" sanoivat kaikki Manda-Riinit. "Se on ihmeellistä." Ja heidän piippunsakin sanoivat "kurk-kurk" pelkästä ihmetyksestä.
"Ja siellä on kaupunki, jonka  nimi on Pariisi", sanoi nuorin Manda-Rini, joka oli vielä niin nuori, ettei hän saanut polttaa piippuakaan muuten kuin salaa. --

Mika Waltarin Kiinalainen kissa on ilmestynyt alun perin vuonna 1932. En ollut sadusta kuullutkaan, ennen kuin vein lapset katsomaan Haiharan nukketeatterin esitystä Kiinalainen kissa ja ihastuin kauniiseen esitykseen. Myös lapset pitivät kovasti näkemästään. Pian sen jälkeen törmäsin alennusmyynnissä tähän Leena Lumpeen kuvittamaan lempeän riemulliseen painokseen vuodelta 2008.

Kiinalainen kissa on kullanvärinen, ja sillä on niin pitkä häntä, että se saattaa kiertää sen kolme kertaa alaruumiinsa ja käpäläinsä ympäri. Se on älykäs, mutta luonteeltaan vaatimaton kissa, jota koko suku ihailee. Koska se on taipuvainen mietiskelyyn, se ymmärtää, että vaikka olisi kuinka viisas, niin pelkästään ajattelemalla ei voi oppia kaikkea.

Eräänä päivänä kiinalainen kissa kuulee Manda-Riinien puhuvan Euroopasta ja Pariisista. Se ei tiennyt muita maita kuin Kiina olevan olemassakaan. Mutta nyt sille syntyy valtava halu päästä näkemään maailmaa ja lähteä Pariisiin, sillä se ajatteli, että jos maailma kerran on niin suuri, niin ei voi oppia mitään eikä tietää mitään, ellei lähde liikkeelle ja kauas pois.

Kissan matkasta tulee jännittävä, sillä se joutuu ensin matkustamaan laivalla pitkin Sinistä Virtaa, jossa asuu kissoja syövä vesihärkä. Sitten se etsii satamasta laivaa, jolla pääsisi Eurooppaan. Laivamatka puolestaan on hurjista hurjin, sillä kissa käy ankaraa sotaa rottien kanssa. Rotat joutuvat jättämään laivan, ja rottien kuningas Paljashäntä IV Suuri ystävystyy vastustajansa kanssa.

Pariisi on ihmeellinen - ja eikös tästä kuvauksesta tee mieli lähteä haistelemaan Pariisin kevättä: Se katseli Pariisia, joka loisti ja kukki ja säteili sen alapuolella sinisen ja ruusunpunaisen taivaan alla. Kadut liukuivat talojen lomitse kuin kiiltävät vyöt, autot huusivat kevään riemua, kastanjat loistivat valkein, jäykin kynttiläkukkasin bulevardeilla, ihmiset nauroivat, ja keltaiset ja vihreät ja punaiset autobussit mörähtelivät hiljaa elämisen ja olemisen nautintoa.

Kiinalainen kissa on täynnä salaista viisautta ja Pariisin lumoa. Ainut kirjan hengestä hiukan poikkeava jakso on sota rottia vastaan, sillä se on raaka ja aika pitkä sotatarina keskellä matkakertomusta. Mietin, olisiko Waltari kirjoittanut siihen kiinalaisen sotataidon tuntemuksensa Sun Tzun Sodankäynnin taito  -klassikon pohjalta vai olisiko siinä ensimmäisen maailmansodan vaikutus vielä näkyvissä. Oli miten oli, viisivuotias poikani halusi lukea nimenomaan rottasotakuvauksen moneen kertaan.

Waltarin huumori on joka sivulla läsnä. Maailman ilmiöt, ihmiset ja eläimet, Pariisi ja Kiina heräävät eloon. Leena Lumpeen kuvitus seuraa tarinaa värikkäänä ja hymy huulilla. Vaikka kiinalaisesta kissasta tulee Pariisissa kuuluisa, se palaa lopulta Kiinaan viisaana ja kokeneena kissana: Se istuu yhä Sinisen Virran rannalla Kiinan Muurin vieressä ja imee isoavarvastaan ja uneksii istuallaan. Ja sen on hyvä ja kaikkein paras olla, sillä Lootuksensyöjät tietävät kaiken ja ovat nähneet kaiken ja ymmärtävät kaiken. Ja juuri sen tähden he tietävät, että kaikkein paras on istua ja uneksia ja imeä isoavarvastaan Sinisen tai Vaaleanvihreän Joen rannalla.

Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Ann Cleeves: Kuolonkukkia, 2012
Alkuteos: Hidden Depths, 2007
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 347



Ann Cleevesin Kuolonkukkia sijoittuu Koillis-Englantiin. Kirjan päähenkilö on omalaatuinen komisario Vera Stanhope. Cleeves on kirjoittanut hänen ympärilleen viisiosaisen Vera-dekkarisarjan, josta Kuolonkukkia on kolmas osa. Kirja on ilmeisesti suomennettu sarjasta ensimmäisenä, koska Vera Stanhope tutkii -tv-sarja alkoi jaksolla, joka perustui juuri tähän kirjaan.

Olen lukenut aiemmin Ann Cleevesin neliosaisen Shetlanti-sarjan, josta pidin aivan valtavasti. Se sijoittui eksoottisille Shetlannin saarille ja päähenkilönä oli sympaattinen komisario Jimmy Perez. Siinä missä Perez oli mukava mies, Vera Stanhope on puolestaan juro, keski-ikäinen nainen. Hän on ylipainoinen ja perso viinalle. Alaisiaan hän kohtelee ronskiin tyyliinsä, eikä aina muista olla kovin ystävällinen. Hänellä on kuitenkin eräs luonteenpiirre, joka tekee hänestä hyvän poliisin: hän on utelias.

Kuolonkukkia alkaa karmaisevasti, kun Julie Armstrong löytää 16-vuotiaan poikansa murhattuna kotinsa kylpyammeesta. Pian löytyy myös toinen ruumis: kaunis Lily Marsh makaa kalliolammikosta samaan tapaan kuristettuna. Murhia yhdistää se, että tekijä on koristellut ruumiit luonnonkukilla.

Tapahtumat liittyvät jollakin tavalla nelihenkiseen ystävapiiriin. Miehet ovat olleet ystäviä jo vuosien ajan ja tutustusteneet lintuharrastuksen myöstä. Vera Stanhopellekin lintumaailma on tuttu, sillä hänen ankara isänsä on myös harrastanut lintuja, vaikkakaan ei aina aivan laillisesti. Joka tapauksessa Veran paikallinen lintuharrastuksen tuntemus lopulta pelastaa yhden ihmishengen.

Cleeves kirjoittaa pätevää dekkaria. Hän onnistuu siirtämään agatha christiemäistä tunnelmaa nykypäivään. Piirit ovat pienet ja syyllistä etsitään tavallisten kansalaisten joukosta. Väkivallalla ei mässäillä missään kohtaa, vaan enemmän keskitytään ihmisten arkeen ja ihmissuhteisiin. Myös miljöö on tärkeä: meri, dyynit, majakka, lintuasema, asuinalueet, linnut. Brittiläisen rannikkokaupungin tunnelma välittyy lukijalle.

Kuolonkukkia oli sujuvaa luettavaa. Kääntäjä on tehnyt hyvää työtä, eikä kieli takkuile missään kohtaa. Tosin teos on sen verran helppolukuinen, että aloin jo haaveilla loppujen Vera-kirjojen lukemisesta englanniksi. Tähän haaveeseen liittyy myös Sallan lukupäiväkirjan postaus, jossa Salla perusteli hienosti englanninkielisen kirjallisuuden lukemista. Ehkäpä kykenisin lukemaan Cleevesin kirjoja alkuperäiskielellä.

Veran hahmo on sopivan säröinen, jotta hän säilyy mielenkiintoisena persoonana. Häneen myös kiintyy, sillä hänen yksinäisyytensä herättää myötätuntoa. Vera ei kuitenkaan ole millään muotoa säälittävä hahmo, vaan taitava poliisi. Komea, nuori Joe Ashworth hänen läheisimpänä alaisenaan edustaa normaalia elämää. Epäsuhtaisen työparin yhteistyöstä saadaan irti myös huumoria. Kirjan juoni sisältää koukkuja ja kiemuroita sen verran, että lukijan mielenkiinto säilyy ja syyllinenkin yllättää. Cleeves hallitsee brittidekkarin perusteet oikein mallikkaasti.

Kuolonkukista ovat pitäneet muun muassa  Kirsi, Annika K. ja Anneli. Tällaista taitavasti rakennettua perusdekkaria lukee vallan mielikseen.