Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta, 2012
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 268


  Mie olen inarinsaamelainen.
  Minun äidinkieltä puhuu tässä maailmassa kaksisataa ihmistä. Muut saamelaiset taitaa joikun. Mie en. Ei kukaan meistä. Suomalaiset papit tappoi inarinsaamelaisen joikuperinteen pieksäessään meitä ristinkirkkoon.
  Vaan eipä näy hippejä Helsingin yliopistosta komppaamassa meikäläisten murheita. No, ymmärtäähän tuon. Inarissa tarkenee varvassandaaleissa vain pari viikkoa vuodessa ja silloinkin on saatanasti sääskiä.

Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta kertoo siitä, miten käy, kun Pohjois-Suomi ei enää nöyrry. Sisällissota on valmiiksi katettu vuosisatoja kestäneen sorron keskellä. Pohjoinen nousee kapinaan ja valtaa kamikaze-moottorikelkkailijat eturintamassaan Helsingin. Pohjois-Suomi todellakin saa ja ansaitsee itsenäisyyden.

Heikkisen teos on satiiri, joka nostaa esiin lukuisat vääryydet, joista Pohjois-Suomi ja saamelaiset ovat historian saatossa kärsineet: saamelaisten kulttuuri ja kieli ovat kuolemassa, perinteinen porotalous on ajettu ahtaalle, saamelaiskäräjien valta tuntuu näennäiseltä ja julkiset palvelut on ajettu alas. (Esimerkiksi kauimmasta Lapin kolkasta on 500 kilometriä lähimpään synnytyssairaalaan.) Kaiken lisäksi kirjassa on visioitu tilanne, jossa Helsinki ei enää ota maaltamuuttajia riesakseen, vaan eristää muun Suomen täysin hyvinvointinsa ulkopuolelle.

Eteläsuomalaiset ovat ylimielisyydessään antaneet pohjoissuomalaisten joukoille nimityksen "potut", mutta pottuja ei kannattaisi aliarvioida. Väärydet ovat sitä luokkaa, että jokainen, jolla on pohjoissuomalaista verta suonissaan liittyy pottujen riveihin. Kaukaisin vapauden sankari on somaliasta kotoisin oleva Abdi, joka päättää ryhtyä paimentolaiseksi Lappiin, koska omassa kotimaassa se ei onnistu. Abdi näkee lumikinokset ja aavat maisemat muistutuksena kotimaansa hiekkadyyneistä ja autiomaasta.

Kirja on kerrottu pääasiassa kahden eri henkilön näkökulmasta: Etelä-Suomen riveissä taistelee alikersantti Jesse Purola, joka ihailee Tuntemattoman sotilaan Koskelaa ja yrittää epätoivoisesti toimia kuten reilu ja rehti esikuvansa. Hänellä on kuitenkin riesanaan mukavuudenhaluisista some-addikteista koottu "citykanien" armeija, joten sappi kiehahtaa tämän tästä - ja sen voi nähdä myös You Tubessa. Toisen näkökulman tarjoaa Aino Riski -niminen Keskisuomalaisen naistoimittaja, joka päätyy Pohjois-Suomen leiriin kapinnallisjohtajan porontaljoille ja raportoimaan sotarintaman etenemisestä kohti etelää.

Lisäksi ääneen pääsee kapinallisjohtaja, inarinsaamelainen Oula, joka kertaa kansansa ja perheensä traumaattista historiaa ja johtaa aukottomalla karismallaan sotilaansa voitosta voittoon. Lopussa saadaan vielä neljäs ja viides näkökulma: somali Abdin ja Toni Morottajan. Morottaja on pohjoisen gangsta ja moottorikelkkasankari, joka tuntee suonissaan Amerikan mustien rap-musiikin kapinallisen poltteen.

Näkökulmia on monta ja siinä on sekä kirjan rikkaus että sen heikkous. Yhteenkään henkilöön ei pysty samaistumaan, sillä heidän persoonansa jäävät aika ohuiksi. Jesse Purola on säälittävä hahmo, jopa omasta mielestäänkin. Aino Riski on laskelmoiva ja itsekäs toimittaja ja edustaa persoonallaan häikäilemätöntä mediaa. Oulasta tulee Pottu-Koskela, sankari, mutta hänenkin keinonsa ovat häikäilemättömiä. Toni Morottaja elää täysin musiikillisessa mielikuvitusmaailmassaan, mutta päätyy Etelä-Suomen väliaikaishallinnon kulttuuriministeriksi. Sympaattisin tyyppi on ilman muuta Abdi, aito paimentolainen, ehkäpä lopulta myös aidoin saamelaiskulttuurin edustaja.

Terveiset Kutturasta on parhaimmillaan nokkela kirja, jossa kielenkäyttö on terävää ja havainnot yhteiskunnan epäkohdista hyvinkin osuvia. Jokin tässä kuitenkin pitkästytti. Ehkä aineksia oli liikaa tai näkökulmia oli liikaa. Jos Heikkisen teosta vertaa esimerkiksi Tuomas Kyrön tai Miika Nousiaisen satiireihin, niin Heikkinen jää vielä kakkoseksi.

Lukupiirikirjaksi teos kuitenkin sopi hyvin, vaikka suurin osa piiriläisistä ei ollut kirjasta innostunut. Kokoontumisessa jakaannuimme välittömästi pottuihin ja citykaneihin syntymäpaikkojemme perusteella. Makeimmat naurut saatiin Abdin ja Toni Morottajan kohtaamisesta. Myös citykanien sotataidot ja Kouvolan ABC:lle sijoitettu ratkaiseva taistelu huvittivat. Kirja herätti paljon keskustelua ja naurua ja parani keskustelun myötä, kuten lukupiirikirjoille on tapana käydä.

Kirjablogistit ovat järjestään pitäneet tästä satiirista. Kehuja jakavat mm. Sallan lukupäiväkirja, Tarinauttisen hämärän hetket ja Kirjanurkkaus. Booking it some more kirjoittaa kirjasta niin hauskasti, että nauroin ääneen. Taikakirjaimet suhtautuu kirjaan nihkeämmin, kuten lukupiirikin. Mutta poropiirakan ja leipäjuuston makuisen illan Heikkinen meille kattoi kaikesta huolimatta. Kiitokset myös illan emännälle!