Chris Haughton: Ihan hukassa

Chris Haughton: Ihan hukassa, 2010
Alkuteos: A Bit Lost, 2009
Kustantaja: Lasten keskus
Suomentaja: Tuula Korolainen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Aikaisemmin  tänä vuonna löysin kirjastosta aivan sattumalta irlantilaisen Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! -nimisen ihastuttavan lastenkirjan. Silloin minulle selvisi, että kirjailijalta on ilmestynyt jo aikaisemminkin yksi suomennettu lastenkirja. Niinpä osasin etsiä sitä kirjastosta. Ja voi lasten riemua, kun tätä Chris Haughtonin Ihan hukassa -kirjaa on luettu!

"Tuo pikkupöllö on niin söpö!" kuului viisivuotiaan pojan suusta heti ensimmäisen lukukerran jälkeen. Sittemmin sama huudahdus kuului myös isonsiskon suusta. Kummasti tällainen hauska ja hellyttävä kuvakirja uppoaa vielä tokaluokkalaisillekin. Kirja on luettu nyt kymmenisen kertaa. Ja luettaneen taas tänä iltana ja huomenna ja...

Kirja kertoo pikkupöllöstä, joka putoaa unissaan turvallisesta pesästään. Hän tapaa avuliaan oravan, joka luulee tietävänsä, mistä pöllöparan äiti löytyy. Äidin löytäminen ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertaista, kuin itsevarma orava luulee, tuntomerkit nimittäin johtavat harhaan. "Jep, jep", hokee orava ja yrittää uudelleen. Onneksi etsintään saadaan apujoukkoja. Lopussa kuvattu yhteinen keksihetki sai lapseni haaveilemaan kekseistä ja sitten henkäisemään pikkupöllön horjahtaessa uudestaan: "Huu-UUI!" Kirjaan siis eläydyttiin vahvasti.

Kirjan kuvitus on selkeä ja rakentuu ruskeasävytteisistä kuvista. Eläimet on kuvattu ilmeikkäästi, ja suuret silmät kertovat monenlaisia tunteita. Vaikka eläimet on hahmoteltu näennäisen yksinkertaisesti, niihin on vangittu vilpittömyyttä ja luonteenmukaista liikettä. Kuvat ovat retrotyylisiä ja niistä on karsittu kaikki turha.

Lastenkirjahyllyn Rouva Huu on aivan ihastunut Ihan hukassa -kirjaan, ja hänen blogissaan on myös lisätietoa kirjailijasta. Kirjojen keskellä -blogin Maija on arvioinut molemmat Haughtonin kirjat ja ollut niihin yhtä ihastunut kuin lapseni ja minäkin. Maija piti Ihan hukassa -kirjasta enemmän, mutta minulle vielä läheisemmäksi kävi suloinen Sulo-koira, jonka touhuissa näen paljon oman poikani toimintaa. Poika itse varmaan samaistuu äitiään etsivään pikkupöllöön enemmän kuin koheltavaan Suloon. Joka tapauksessa nämä kirjat käyvät suoraan sydämeen kaikille lukijoille.

Työväenkirjallisuuden päivä 24.8.2013

Pääsin piipahtamaan Työväenkirjallisuuden päivä -tapahtumassa 24.8.2013 Työläismuseo Werstaalla täällä kotikaupungissani Tampereella. Päivään oli järjestetty paljon mielenkiintoisia esitelmiä teemana Työ ja työttömyys. Mieluusti olisin istunut niitä kuuntelemassa, mutta nyt pikainen neljän tunnin päivälomani kului lähinnä tunnelmia haistellessa. Väinö Linnan aukio suorastaan säteili syysauringossa.

Jonkin aikaa sentään ehdin istua katsomossa: Ystäväni houkutteli minut kuuntelemaan, kun Matti Salminen esitteli kirjoittamaansa uutta Pentti Haanpää -elämäkertaa. Salmista haastatteli  Hannu Taanila, jonka värikästä sanailua olikin varsin mukava kuunnella, ja paljon uutta tietoakin sain.

Pentti Haanpää on kirjailija, jonka tuotannosta en osaa sanoa juuri mitään, sillä olen lukenut häneltä vain Yhdeksän miehen saappaat -teoksen, josta nyt kuulin, että se olisi alun perin ollut Seitsemän miehen saappaat, mutta jotta teos ei yhdistyisi Seitsemään veljekseen, Haanpää oli lisännyt pari lisätarinaa kirjaan. Yhtä hyvin teos olisi lopulta voinut olla vaikka Kymmenen miehen saappaat. Tämä kertoo jotain Haanpään tuotteliaisuudesta ja tarinaniskennän taidosta.

Haanpää on piippolalainen kirjailija, ja olen nähnyt Nivalassa hänestä kertovan oopperan Joutilas mies. Olen jo kauan ajatellut, että minun olisi syytä tutustua kotiseutuni kirjailijakuuluisuuden tuotantoon, ja luulenpa, että lokakuussa, kun aion pitää kotimaisten klassikoiden kuukauden, luen myös hänen kirjojaan. Edes yhden lisää. Mitä kirjoja häneltä suosittelisitte?

Haanpää-innon lisäksi poimin Työväenkirjallisuuden päivästä pari kassillista kirjoja mukaani. Rosebudin pöydästä löysin pinon pokkareita: Tove Janssonin Kesäkirja, Miina Supisen Liha tottelee kuria, Kari Enqvistin Olemisen porteilla, Joel Lehtosen Putkinotko ja Paul Austerin Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajakammiossa -yhteisnide. Putkinotko jää heti tuohon klassikkokuukauden kirjojen pinoon odottamaan lokakuuta ja Janssonin säästän ensi kesään. Loput luen, kunhan ehdin...

Varsinainen herkkupöytä olikin sitten Savukeitaan kattama pienten käännöskirjojen myyntipöytä. Löysin sieltä James Joycen teoksia, Oscar Wilden esseitä, R. L. Stevensonia ja Wislawa Szymborskan Täällä-runokokoelman. Näistä Joycet, Wilde ja Stevensonit liittyvät lukupiirin Skotlanti- ja Irlanti-teemoihin. Szymborska puolestaan on lempirunoilijani, jonka viimeisimmäksi runokokoelmaksi jäi tuo ostamani Täällä. Pienenä jälkiruokana löysin vielä Tulenkantajat-kirjakaupan pöydästä Jaan Kaplinskin runokokoelman Olen kevät Tartossa, jonka on suomentanut runoilija Arto Lappi. Tartossa olin tasan vuosi sitten lukupiirimatkalla ja aivan vasta luin runoilija Arto Lapin runoja, joten tämäkin kirja tuntui suorastaan kutsuvan minua luokseen. Hieno päivä kerta kaikkiaan! Nyt lukemaan.

Arto Lappi: Kukko puussa

Arto Lappi: Kukko puussa. Mitallisia runoja, 2002
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 153
Mistä minulle: omasta hyllystä


Varpunen kävi
koputtamassa lasiin
ja minun oli
juostava ulos heittämään
muutama kuperkeikka.

Tällä runolla alkaa Arto Lapin riemastuttava runokokoelma Kukko puussa. Voiko tällaisista runoista olla pitämättä? Innostuin kaivamaan Arto Lapin runokirjan hyllystäni, kun Poplaarin Pekka kertoi lukeneensa Lapin kokoelmia pitkin kevättä ja kesää. Muistin, että minullekin on jäänyt Lapin runoista hyvä mieli ja hetihän oli tarttuva kirjaan kiinni. Ai että teki hyvää lukea hienoja runoja kesälukemisena!

Olen aikanani saanut kirjaan signeerauksen ja etulehdelle runoilijan vain minulle (?) kirjoittaman haikun. (Tähän kohtaan tekisi mieli piirrellä rivi sydämiä, sillä niin iloiseksi signeeraus ja runo minut tekivät, kun ne vuosien jälkeen löysin.):
Naakkaparvet - kuin
ukkospilviä taivaan
sineä vasten.

Arto Lappi on kirjoittanut jo useita runokokoelmia. Hän kirjoittaa mitallisia runoja, lähinnä tankoja ja haikuja, jotka ovat mitastaan huolimatta vapaita kuin taivaan linnut.

Luulin, että omistan Lapin runoja useamman kokoelman verran, mutta hyllystäni löytyikin vain tämä Kukko puussa. Olen kyllä lukenut Lapin runoja enemmänkin, sillä muistan innostuneeni näistä valtavasti. Nyt tuli haiku haalia näitä enemmänkin luettavaksi - ja mieluiten heti paikalla.

Lapin runot ovat ainakin tässä kokoelmassa suurimmalta osaltaan luontoon liittyviä. Vaikka Lapin käyttämät runomitat ovatkin perinteisiä, japanilaisia runomittoja, niin teemojensa puolesta ne istuvat suomalaiseen runoperinteeseen. Ajatukset lähtevät lentoon pienistä oivalluksista. Runoilija on tarkka havannoitsija ja tutkiskelee ympäristöään lempeä ja ihmettelevä hymy huulillaan. Luonnon kunnioitus henkii runokokoelman jokaisella sivulla. Minusta ihaninta näissä runoissa on kiireettömyys. Kuva on pysähtynyt ja hetken tunnelma saa vaikuttaa kaikessa rauhassa. Ilo valuu mieleen, haikeus saapuu jälkimakuna.

Kukko puussa -kokoelman ensimmäinen osa koostuu pienistä, oivaltavista eläinhavainnoista ja niistä tulevat mieleen runoilija Risto Rasan luontorunot. Yksi runoista onkin Risto Rasalle omistettu. Toisessa osassa runoilija on jo mukana aistimassa tuulen, veden, kivet ja metsän. Kirjoittaminen ja runoilijaminä astuvat myös mukaan runokuviin:
Minun tieni
ei ole tie ensinkään,
pikemminkin jotain
syötävää, kupillinen
teetä, kannu olutta.

Kolmas osa on rakkausrunoja, joiden tunnelmasta nämä pari säettä kertova mielestäni olennaisen:
      ei ole ollut päivää
ettemme olisi toisiamme rapsutelleet.
  
Neljännessä kokoelman osassa palataan luontokuviin ja viidennessä osassa päivä painuu kohti iltaa. Siinä yhdistyvät leppoisasti kuu, viini ja ystävät:
Kirja, viiniä,
ikkunassa kuu. Mitä 
enää enempää
voisi toivoa, paitsi
toisen pullon viiniä.

Kokoelman viimeinen, kuudes osa, on proosarunon ja tankan mainio yhdistelmä, eräänlainen testamenttien taistelu. Lukija voi sulkea kirjan kannen tyytyväisenä hymyillen: tuli luettua suomalaista nykyrunoutta ja ymmärrettyä joka sana. Eihän tämä ole ollenkaan vaikeaa! Olo on levollinen ja huojentunut, sillä kaikki tärkeä elämässä mahtuu muutamaan tavuun.

Lapin runoista on kirjoittanut paitsi Poplaarin Pekka myös Hys, äiti lukee nyt! -blogin Tii, joka on lukenut kokoelman Oravan portaat. Hänkin oli ilahtunut runoista, muttei ehkä aivan niin paljon kuin minä.

Skottikirjallisuuden lukuvuosi

Lukupiirin Skotlanti 

Kuulun kolmeen lukupiiriin, jotka ovat keitaitani arjen erämaassa. Miten ihanaa on tavata ystäviä ja keskustella kirjoista! Lukupiireissä yhdistyy monta rakasta asiaa: ystävät, kirjat ja hyvä ruoka.

Kesäleiriystävien lukupiiri on toiminut nyt kolme vuotta periaatteella, että luetaan kokonainen vuosi jonkin maan kirjallisuutta ja sitten tehdään matka kyseiseen maahan. Teemavuosina on vietetty Ruotsi-, Viro- ja Skotlanti-vuodet. Skotlannin-matka ei nyt kuitenkaan toteutunut, sillä liian moni suunnitelma osui päällekkäin, eikä kukaan sitten päässyt lähtemään matkaan. Minun matkani esteenä oli puolivuotias poju sekä kolme muuta pientä kesälomalaista.

Kotisohvalta olen kuitenkin vähän kurkistellut skotlantilaismaisemia.  Pari viikkoa sitten katselin viimeisimmän James Bond -leffan, Skyfallin, ja kyllä siinä skottikartano pantiin palasiksi melko tehokkaasti. Että siis James Bondkin on juuriltaan skotti - no totta kai. Lisäksi tv-sarja Ylämaan kettu on vilautellut karuhkoja ja kauniita maisemia ja skottimurretta. Pieniä murusia Skotlannista on siis välittynyt kotinurkkiin myös tv-ruudusta.

Tämän kesän lukupiiritapaamisessa listasimme vuoden aikana luettuja kirjoja ja päätimme uuden kohdemaan. Uudeksi lukumaaksi valittiin lopulta Irlanti. Nyt kaikkien mielessä siintävät Irlannin vihreät nummet ja kirjailjoiden Dublin - ehkä vähän myös hyvässä seurassa nautittavat Guinness-tuopilliset. Ensi kesänä viikonloppumatka Vihreälle saarelle onnistunee minultakin.

Lukemani skottikirjat

Oma ihastukseni skottikirjallisuuteen syttyi pari vuotta sitten Ann Cleevesin Shetlanti-dekkarisarjan pohjalta. Olen vuosia haaveillut pääseväni Edinburghin teatterifestivaaleille, näkeväni Skotlannin Ylämaat ja pääseväni maistelemaan mallasviskejä. Cleevesin lempeät ja viihdyttävät dekkarit luettuani olen haaveillut pääseväni Shetlantiinkin. Kaikki tämä jäi nyt vielä näkemättä, mutta ehkä haavematka toteutuu joskus. Ainakin olen lukenut ahkerasti skottikirjallisuutta. (Jos tarkkoja ollaan, niin Ann Cleeves ei ole skotlantilainen, vaan asuu Pohjois-Englannissa, mutta on ollut töissä Shetlanninsaarilla mm. lintubongareiden suosimassa majakassa, jollaiseen Sininen sarastus -kirja sijoittuu.)

Luin vuoden aikana yhteensä 14 skottikirjaa. Skottikirjallisuuden tähtihetkiä minulle olivat R. L. Stevensonin kirjat, joita luinkin peräti neljä: Musta nuoli, Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, Itsemurhaklubi ja Huomispäivän lauluja. Satuja aikuisille. Tuntui kuin olisin tavannut Stevensonissa ystävän vuosisadan takaa. Olen aiemmin lukenut Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde -kirjan, joka oli yllättävän hyvä ja moderni kirja vielä nykylukijallekin. Nyt viihdyin Aasin kanssa matkalla ja Itsemurhaklubilla erityisen hyvin. Myös Huomispäivän laulut olivat viehättäviä ja outojakin tarinoita. Musta nuoli oli turhan kömpelösti käännetty ja ehkä jo aikansa elänyt nuortenkirja. Stevensonin Aarresaari jäi vielä lukematta, vaikka Mauri Kunnaksen version tuosta legendaarisesta seikkailusta olenkin lukenut ääneen monet kerrat tänä vuonna.

Toinen 1800-luvun skotlantilainen kynäniekka, Walter Scott, tuli tutuksi Ivanhoe-klassikollaan. Vihdoin sain luettua hyllyssäni jo kauan maanneen klassikon, ja kirjasta jäikin vallan hyvä mieli. Se oli romanttista, historiallista kerrontaa, jossa seikkailivat ritarit ja kuningas Richard Leijonanmieli, Robin Hood ja tietysti Ivanhoe ja kauniit neidot.

Nykylastenkirjallisuuden hittinikkaria, J. K. Rowlingia olivat lukeneet lähes kaikki lukupiiriläiset, minäkin nyt kolmen ensimmäisen Harry Potterin verran. Rowlingin uusin kirja, Paikka vapaana, jäi minulta lukematta, mutta muut lukupiiriläset olivat lukeneet sitä. Kaikki heistä ovat aikoinaan lukeneet myös Potterinsa. Toinen lastenkirjailija, jonka teoksen luin, oli Kenneth Grahame, jonka Kaislikossa suhisee oli iki-ihana kirja ystävyydestä. En ollut kirjaa aiemmin lukenutkaan, mutta nyt luin sen lapsilleni ääneen.

Itse yritin haalia myös käsiini skottidekkareita, sillä olen sitä mieltä, että dekkarit kertovat usein yhteiskunnasta enemmän kuin perinteiset lukuromaanit. Niinpä luin Ian Rankinin, Denise Minan ja Philip Kerrin dekkareita, yhden jokaiselta. Ian Rankinin Riippuva puutarha kertoi alamaailman välienselvittelyistä, eikä jaksanut innostaa. Denise Minan Veripelto puolestaan oli varsin kiinnostava dekkari, joka sijoittui 1980-luvun Glasgow'hun ja parani lukemisen aikana. Philip Kerrin Liekit Berliinissä sijoittuu 1930-luvun Berliiniin, joten se ei paljon skotlantilaisuutta valaissut. Eikä skotlantilaisuus paljoa avautunut Alexander McCall Smithin Botswanan iloiset rouvat
-dekkaristakaan. Mutta viihdyttäviähän nämäkin dekkarit olivat.

Ian McEwanin Sovitus kuuluu löyhästi skottikirjaillisuuteen, koska kirjailijan isä on skotlantilainen. McEwan ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on yksi tämän hetken suosikkikirjailijoistani, ja Sovitus on aivan loistava kirja. Eräs lukupiiriläinen oli ehtinyt jo lukea McEwanin uusimman, Makeannälän, mutta minä en ole vielä saanut kirjaa käsiini.

Skotlannista Irlantiin

Jäiköhän joku skottikirjailijasuuruus nyt lukematta? Vinkatkaa, jos huomaatte jonkun puuttuvan! Mieluusti pitäisin skotitkin lukulistoillani.

Pöydälläni on vielä yksi skottikirja korkkaamatta, mutta mieleni on jo vahvasti irkkukirjallisuudessa. Yhden irlantilaisopuksen olenkin jo tänä vuonna lukenut, nimittäin iki-ihanan lastenkirjan, Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! -kirjan. Nyt kaipaisinkin uusia vinkkejä teiltä lukijoilta: keitä irlantilaiskirjailijoita te suosittelisitte?

Aapeli: Vinski 1 ja 2. Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti

Aapeli: Vinski 1 ja 2. Koko kaupungin Vinski; Vinski ja Vinsentti, 3. painos, 1995
Kustantaja: WSOY (Koko kaupungin Vinski, 1954; Vinski ja Vinsentti, 1956)
Kuvittaja: Maija Karma
Kansi: Liisa Holm, (kuva Maija Karma)
Sivuja: 250
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Vinski ei vastannut mitään. Hän vain polkaisi muina miehinä oikealla jalalla vasemman isoavarvasta ja ajatteli ajatuksissaan voimakkaasti: "Päin seiniä."
  Samassa hän oli kadonnut.

Sukupolveni (ja muutaman aiemmankin sukupolven) lapset eivät ole selvinneet lapsuudestaan ilman Vinskiä. Luulenpa, että me kaikki olemme salaa polkaisseet oikealla jalalla vasemman jalan isoavarvasta ja tokaisseet "Päin seiniä!" - ainakin minä olen. Silti en tiedä ketään muuta kuin Vinskin, joka olisi oikeasti muuttunut näkymättömäksi. Mutta Vinskillä olikin apteekkarilta saatua näkymättömyyspulveria, joka tietysti auttoi asiaa.

Aapeli, oikealta nimeltään Simo Puupponen (1915 - 1967), oli savolainen kirjailija, lehtimies ja pakinoitsija. Vinski-kirjojen ohella hänen muita tunnettuja teoksiaan ovat Siunattu hulluus ja Pikku Pietarin piha, jota pidetään hänen pääteoksenaan. Aapeli oli lämminhenkisen huumorin taitaja ja aikanaan varsin suosittu kirjoittaja.

Muistan lukeneeni Vinski-kirjat kannesta kanteen jo seitsemänvuotiaana. Lukutaito oli minulle niin merkittävä ja huikaiseva elämys, että päätin lukea Nivalan kirjaston lastenkirjahyllyn läpi A:sta Ö:hön. Urakka on edelleen kesken. Silloin se päättyi Enid Blytoniin, jonka kirjasarjoja en koskaan saanut kokonaan luettua, koska kirjat olivat koko ajan lainassa ja Edgar Rice Burroughsiin, jonka Tarzaneita kyllä luin, mutta Mars-sarja oli jo ylivoimainen pienelle tytölle. Mutta Aapeli taisi olla hyllyssä ensimmäisenä. Samoihin aikoihin televisiossa näytettiin elokuvat Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti, jotka olivat parasta lastenohjelmaa siihen aikaa. Muistan vieläkin, miten Vinski tosiaan  sanoi "Päin seiniä!" ja katosi elokuvassa (aika kömpelön näköisestihän se kävi, mutta katosi kuitenkin). Samoin olen nähnyt tv-elokuvat Siunatusta hulluudesta ja Pikku Pietarin pihasta. Mutta kirjoina ne ovat edelleen kokematta.

Vinskien kerronta on elävää ja sympaattista. Koko kaupungin Vinski on täynnä pientä anarkiaa ja poikaviikarin seikkailua. Vinski ostaa apteekkarilta ranskalaista näkymättömyyspulveria - ja loppu on Hömpstadin kaupungin historiaa. Mikä voisikaan olla hauskempaa, kuin näkymättömänä päästä sekaantumaan vähän joka asiaan ja tehdä jekkuja! Juoruilevat kukkahattutädit saavat opetuksen ja Lutikkalinnan laiskat äijät pannaan töihin. Lopulta Vinskistä tulee koko kaupungin sankari. Eipä ihme, että viisivuotias poikani pyysi jo kesken kirjan lukemisen: "Äiti, tämä kirja pitää lukea uudestaan." Näkymättömyyspulveri on keksintö vailla vertaa.

Vinskissä ja Vinsentissä puolestaan on kuvattu lisää seikkailuja, jotka onnistuvat, kun kaverina on Vinsentti, puhuva harakka. Tosin aikuisethan eivät Vinsentin puhetta ymmärrä, mutta Vinski ymmärtää. Taas aikuisten tärkeily ja hienostelu saavat huutia ja nyt seikkaillaan sirkuksessa ja selvitetään oikea rikossarja. Maailmasta tulee tosiaankin aidompi ja oikeudenmukaisempi paikka, kun asialla on punahiuksinen, reipashenkinen sankari: - - Joka luuli, että Vinskin päättäväinen leuka johtui yksinomaan muutamista vielä vähän vajaakasvuisista rautahampaista, erehtyi kokonaan; luonteesta se johtui.
 Tätä luonteenkuvausta ei ole tähän tuhrattu ensinkään turhaan ja suotta-aikaisesti ja vain kirjan paksuuden lisäämiseksi niinkuin enimmäkseen tehdään, vaan sanoaksemme kerta kaikkiaan suoraan ja halkinaisesti, ettei Vinski suinkaan ollut mikään sellainen tossu ja mamman mymmeli, jollaisiksi tämänikäisiä kilttejä poikia usein paha kyllä luullaan. Ei sinne päinkään. (S.65-66.)

Maija Karman kuvitus Vinski-kirjoissa on elävyydessään vertaansa vailla. Aapeli on kirjoittanut kuviin itsenäiset kuvatekstit, joissa hän kommentoi piirustusten yksityiskohtia ja tekee kirjailijana itsensä näkyväksi. Tapahtumien kommentointi oli samantyylistä  kuin Erich Kästnerin Töpö ja Anton -kirjassa, joten se on ilmeisesti ollut lastenkirjallisuuden tyylikeino 1900-luvun alkupuolella. Muistan tällaisia selittäviä kuvatekstejä useistakin WSOY:n Lasten toivekirjaston kirjoista.

Loppuun siteeraan kirjailijan ajatuksia ammatistaan. Näin näkymätön Vinski nimittäin panee Lutikkalinnan laiskoja äijiä ojennukseen ja kohtaa kirjailijan:
 - Entäs sinä, pieni siimahäntä, mikä sinä sitten olet miehiäsi? Vinski kysyi lopuksi siltä vähänlännältä.
 - Minä olen kirjailija.
 - Mikä se sellainen on?
 - Se on sellainen ihminen, joka on vähän parempi ihminen kuin muut ihmiset ja kirjoittaa kirjoja, paljon kirjoja!
 - Miksi et sitten ole kirjailemassa?
 - Kyllä minä olen ajatellut alkaa heti, kun olen oppinut kirjaimet. (S. 92-93.)

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, 3. painos, 1990
Alkuteos: Båten i vassen, 1990
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 194
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viimeisen kesäpäivän tuoksu on syysleimun tuoksu.
  Leimukukan, floksin, tuoksu on omalaatuinen, samalla miellyttävä ja raskaan surullinen. Siinä on hyvin viehättävä parfyymi, mutta mukana on myös katoavaisuuden hajua, se tuo mieleen mädät omenat ja märän mustan mullan, jonka joukossa on kesäkukkien jo kellastuneita ja kuihtuneita varsia ja lehtiä.

Benedict Zilliacuksen (1921 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta on täydellinen kirja. Ei sen enempää eikä vähempää. Miten näin hienosta kirjasta voi oikeastaan kirjoittaakaan? Mieli on täynnä syvää, harrasta tunnelmaa: rakastan tätä kirjaa.

Benedict Zilliacus oli ammatiltaan toimittaja, käsikirjoittaja ja kääntäjä, joka kuoli viime keväänä 92 vuoden ikäisen. Hän työskenteli Hufvudstadtsbladetissa vuosina 1948-1982. Kertomus kadonneesta saaresta on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1990, jolloin voiton vei Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti kadonneesta saaresta, Viipurinlahden Hapenen saaresta. Hapenen saaren omisti Benedict Zilliacuksen isä, Emil Zilliacus (antiikin kirjallisuuden professori ja runoilija), ja siellä sijaitsi Hapenen kartano, jossa perhe vietti kesänsä ja joulunsa. Kertomus kadonneesta saaresta on Benedict Zilliaucksen omaelämäkerrallinen muistelmateos saaresta ja siellä vietetystä ajasta. Kirja sijoittuu vuoteen 1934 ja kuvaa saarta ja sen elämää 13-vuotiaan pojan näkökulmasta. Oikeastaan se ei sijoitu vain yhteen kesään, vaan on kertomus lapsuuden kesistä ja kertomus lapsen rakkaudesta saareen.

Kirja ei ole kuitenkaan vain kertomus kadonneesta saaresta, se on myös kertomus kadonneesta kartanosta, kadonneesta Karjalasta ja kadonneesta Viipurista. Se on kertomus kadonneesta elämäntavasta. Mutta se ei ole kertomus kadonneesta lapsuudesta, sillä Benedict Zilliacuksen lapsuus elää tässä kirjassa, sen jokaisessa sanassa ja lauseessa.

Kun Benedict Zilliacus juoksee pienenä poikana Hapenen saaren rannoilla ja metsissä, hänet voi nähdä siellä ja hänen leikkeihinsä voi osallistua: hän kääntelee rakentamansa laivan ruoria, ajaa pyörällä omaa rallirataansa tai leikkii siskonsa kanssa puumajassa. Samalla tuntee hänen leikkinsä jännityksen ja innon.

Koko saaren, koko onnellisen lapsuuden, voi aistia. Kun antaa mielensä seurata pojan havaintoja, näkee kaiken edessään: ruokojen välissä puikkelehtivat salakat, hohtavat sudenkorennot.  Saaren voi haistaa: Lämmin jyväntuoksu leyhähtää tuulessa joka puhaltaa ulapalta.  Lapsuuden voi tuntea  ihollaan: Ja minä istun pitkät ajat myllytornin hiljaisuudessa pöydän ääressä ja annan käteni tutkiskella, mitä hopeanharmaan pöytälevyn syyt saattaisivat kertoa kartanon menneisyydestä.

Onnellisen lapsuuden taustalla on suomalainen kartanoelämä ja sivistyneistön elämäntyyli 1930-luvulla. Vaikka perheen varallisuus on romahtanut, elämänlaadusta pidetään kiinni. Kartanossa on paljon työntekijöitä, rakennuksia ja puisto sekä uutena yrityksenä hedelmätarha. Vieraita käy paljon ja heille tarjotaan parasta. Tuntuu, että kaikelle toimelle on talossa aikansa ja paikkansa, historian ja hyvien tapojen tuoma varmuus ja ripaus eurooppalaista sivistystä.

Luonto on läsnä kaikessa, mitä ihmiset tekevät: veneillään, telttaillaan, uidaan, puita käydään tervehtimässä ja jopa syödään pihalla tammen alle katetussa pöydässä. Aikuiset hoitavat vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta myös nauttivat elämästään. Ja voi sitä saunomisen rauhaa, joka tässä kirjassa kuvataan! Jotain suomalaisuudesta on menetetty, kun meillä on kiire joka paikassa.

Kirja on täynnä lapsen elämisen riemua, herkkyyttä ja onnellisuutta. Siihen on vangittu tasapaino, joka syntyy oman paikan tuntemisesta ja turvallisuudesta: Yläilmojen musta hiljaisuus poreilee ja laulaa, jokaisen tähden paikka taivaankannella on sinä hetkenä merkitystä täynnä, ja minä itse ja minun perheeni ja tämä hankiin hautautunut karjalainen kartano olemme osa sfäärien ja ajan arvoituksellista vuorovaikutusta.

Kirja humahtaa syvälle sieluun. Se herättää lukijan omat, onnelliset lapsuusmuistot. Lukija tuntee paljaat varpaansa peltotiellä, näkee ojanpientareiden kukat, tuntee ihollaan viileän veden, joka pinnalta on paljon lämpimämpää kuin syvemmällä jaloissa,  kuulee oman lapsuutensa pääskysten liverryksen mummulan pihalla.

Kertomus kadotetusta saaresta oli kesän lukupiirikirja. Lukupiirikokoontumisessa keskusteltiin vilkkaasti, ei pelkästään kirjasta vaan omista lapsuusmuistoista. Yhdelle kuvausta oli kuitenkin liikaa - kartanon lukuisat veneet ja niiden tarkka kuvailu oli jo turhan tarkkaa. Varsinaisesti toimintaa on viimeisen 15 sivun ajan. Mutta suurin osa piiriläisistä oli vaikuttunut kirjasta ja suorastaan kiintynyt siihen. Teosta oli luettu nautiskellen.

Tästä tuli kirjahyllyni aarre - lukunautinto, jonka toivoisin omien lasteni lukevan. Lukiessani muistelin oman lapsuuteni onnellisia hetkiä, ja toivottavasti hekin muistavat aikanaan samanlaisia, kirkkaita, kauniita ja hohtavia hetkiä. Tämän kirjan lukemisen jälkeen oloni on seesteinen ja onnellinen - lähes pyhä. Haikeana mietin kaikkea rakastamaani ja sen katoamista. Kunpa mahdollisimman moni löytäisi tämän kauniin taideteoksen.

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas, 4. painos, 2011
Alkuteos: Hodejegerne, 2008
Kustantaja: Johnny Kniga, 2009
Suomentaja: Outi Menna
Sivuja: 326
Mistä sain kirjan: oma ostos


Jo Nesbøn Kukkulan kuningas alkaa tehokkaasti kolariautosta. Mutta miten kolariautoon on päädytty? Sitä alkaa kertoa kirjan päähenkilö, minäkertoja Roger Brown. Hän on Kukkulan kuningas: hän on kaupungin paras headhunter eli kykyjenetsijä ja omasta mielestään hän on erehtymätön. Hän osaa valita sopivan henkilön vaativimpiinkin työtehtäviin, sillä hän hallitsee kuulustelumenetelmät, joilla hakijat todella testataan. Testosteronin voi melkein haistaa päähenkilön askelista. Mies on täynnä uhoa ja omahyväisyyttä. Hänellä on kaunis vaimo, mahtipontinen asunto ja loistelias ura. Kaiken lisäksi hän osoittautuu oikeaksi pikkunilkiksi. 

Olen Jo Nesbø -fani, paljastettakoon se heti tähän alkuun. Nesbøn dekkarit vaikuttavat minuun kuin Henning Mankelin dekkarit aikoinaan: sanon hyvästit kunnon yöunille ja antaudun lukemaan. Mutta Kukkulan kuningas ei vienyt yöunia. Olin jopa vähällä jättää kirjan kesken, koska kirja ei tuntunut tarjoavan minulle mitään, mikä kiinnostaisi. Testosteronin yliannostus ja rikollisen moraali eivät vain, eivät millään, kosketa tällaista keskiluokkaista äiti-ihmistä ja rehellistä veronmaksajaa.

Mutta onneksi pääsin yli alun vastenmielisyyden puistatuksista. Nesbøn teksti on nimittäin taloudellista ja etenee kuin juna. Kesken matkan juna vaihtoikin suuntaa ja siinä kohtaa vauhti kiihtyi hurjaksi. Lopulta olin mukana niin kovassa kyydissä, etten olisi halunnut, saati uskaltanut, hypätä poiskaan: Riippumatta siitä missä heräisin seuraavana aamuna, tiesin että minulla olisi murha omallatunnollani. Harkittu murha. (S. 244.)

Ja niin vain kävi, että Nesbø korjasi koko potin. Kirjasta jäi tyytyväinen virne kasvoille. Nesbø siis hallitsee tällaisen veijarimaisenkin rikoskirjallisuustyylin. Silti hän ei tingi vauhdista eikä jännityksestä, vaan yllätyksiä riitti loppuun asti. Ja jollakin tavalla kirjailija onnistui tekemään pikkunilkistään sen verran sympaattisen, että hänelle alkoi toivoa lisää elinaikaa.

Roger Brown sai kuin saikin lukijan puolelleen. Mutta minulle Nesbøn muiden dekkareiden sankari, karismaattinen Harry Hole, on sankari vailla vertaa, vaikkei hänkään ole mikään pyhäkoulupoika. Kukkulan kuningas oli lukulistallani seuraavana, sillä olen yrittänyt lukea kirjailijan tuotannon ilmestymisjärjestyksessä. Nyt pääsen jatkamaan Nesbøn tuotantoa eteenpäin, eikä tullutkaan pelkäämääni mahalaskua. Nesbøltä on taas ilmestynyt uusi kirja, mutta minulla on lukematta vielä monta edellistäkin.

Kukkulan kuningas on luettu myös blogeissa Aamuvirkku yksisarvinen ja Nenä kirjassa, joissa molemmissa kirjasta on pidetty. Kyllä tässä voi taas kiitellä pohjoismaista jännityskirjallisuutta.