Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, 3. painos, 1990
Alkuteos: Båten i vassen, 1990
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 194
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viimeisen kesäpäivän tuoksu on syysleimun tuoksu.
  Leimukukan, floksin, tuoksu on omalaatuinen, samalla miellyttävä ja raskaan surullinen. Siinä on hyvin viehättävä parfyymi, mutta mukana on myös katoavaisuuden hajua, se tuo mieleen mädät omenat ja märän mustan mullan, jonka joukossa on kesäkukkien jo kellastuneita ja kuihtuneita varsia ja lehtiä.

Benedict Zilliacuksen (1921 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta on täydellinen kirja. Ei sen enempää eikä vähempää. Miten näin hienosta kirjasta voi oikeastaan kirjoittaakaan? Mieli on täynnä syvää, harrasta tunnelmaa: rakastan tätä kirjaa.

Benedict Zilliacus oli ammatiltaan toimittaja, käsikirjoittaja ja kääntäjä, joka kuoli viime keväänä 92 vuoden ikäisen. Hän työskenteli Hufvudstadtsbladetissa vuosina 1948-1982. Kertomus kadonneesta saaresta on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1990, jolloin voiton vei Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti kadonneesta saaresta, Viipurinlahden Hapenen saaresta. Hapenen saaren omisti Benedict Zilliacuksen isä, Emil Zilliacus (antiikin kirjallisuuden professori ja runoilija), ja siellä sijaitsi Hapenen kartano, jossa perhe vietti kesänsä ja joulunsa. Kertomus kadonneesta saaresta on Benedict Zilliaucksen omaelämäkerrallinen muistelmateos saaresta ja siellä vietetystä ajasta. Kirja sijoittuu vuoteen 1934 ja kuvaa saarta ja sen elämää 13-vuotiaan pojan näkökulmasta. Oikeastaan se ei sijoitu vain yhteen kesään, vaan on kertomus lapsuuden kesistä ja kertomus lapsen rakkaudesta saareen.

Kirja ei ole kuitenkaan vain kertomus kadonneesta saaresta, se on myös kertomus kadonneesta kartanosta, kadonneesta Karjalasta ja kadonneesta Viipurista. Se on kertomus kadonneesta elämäntavasta. Mutta se ei ole kertomus kadonneesta lapsuudesta, sillä Benedict Zilliacuksen lapsuus elää tässä kirjassa, sen jokaisessa sanassa ja lauseessa.

Kun Benedict Zilliacus juoksee pienenä poikana Hapenen saaren rannoilla ja metsissä, hänet voi nähdä siellä ja hänen leikkeihinsä voi osallistua: hän kääntelee rakentamansa laivan ruoria, ajaa pyörällä omaa rallirataansa tai leikkii siskonsa kanssa puumajassa. Samalla tuntee hänen leikkinsä jännityksen ja innon.

Koko saaren, koko onnellisen lapsuuden, voi aistia. Kun antaa mielensä seurata pojan havaintoja, näkee kaiken edessään: ruokojen välissä puikkelehtivat salakat, hohtavat sudenkorennot.  Saaren voi haistaa: Lämmin jyväntuoksu leyhähtää tuulessa joka puhaltaa ulapalta.  Lapsuuden voi tuntea  ihollaan: Ja minä istun pitkät ajat myllytornin hiljaisuudessa pöydän ääressä ja annan käteni tutkiskella, mitä hopeanharmaan pöytälevyn syyt saattaisivat kertoa kartanon menneisyydestä.

Onnellisen lapsuuden taustalla on suomalainen kartanoelämä ja sivistyneistön elämäntyyli 1930-luvulla. Vaikka perheen varallisuus on romahtanut, elämänlaadusta pidetään kiinni. Kartanossa on paljon työntekijöitä, rakennuksia ja puisto sekä uutena yrityksenä hedelmätarha. Vieraita käy paljon ja heille tarjotaan parasta. Tuntuu, että kaikelle toimelle on talossa aikansa ja paikkansa, historian ja hyvien tapojen tuoma varmuus ja ripaus eurooppalaista sivistystä.

Luonto on läsnä kaikessa, mitä ihmiset tekevät: veneillään, telttaillaan, uidaan, puita käydään tervehtimässä ja jopa syödään pihalla tammen alle katetussa pöydässä. Aikuiset hoitavat vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta myös nauttivat elämästään. Ja voi sitä saunomisen rauhaa, joka tässä kirjassa kuvataan! Jotain suomalaisuudesta on menetetty, kun meillä on kiire joka paikassa.

Kirja on täynnä lapsen elämisen riemua, herkkyyttä ja onnellisuutta. Siihen on vangittu tasapaino, joka syntyy oman paikan tuntemisesta ja turvallisuudesta: Yläilmojen musta hiljaisuus poreilee ja laulaa, jokaisen tähden paikka taivaankannella on sinä hetkenä merkitystä täynnä, ja minä itse ja minun perheeni ja tämä hankiin hautautunut karjalainen kartano olemme osa sfäärien ja ajan arvoituksellista vuorovaikutusta.

Kirja humahtaa syvälle sieluun. Se herättää lukijan omat, onnelliset lapsuusmuistot. Lukija tuntee paljaat varpaansa peltotiellä, näkee ojanpientareiden kukat, tuntee ihollaan viileän veden, joka pinnalta on paljon lämpimämpää kuin syvemmällä jaloissa,  kuulee oman lapsuutensa pääskysten liverryksen mummulan pihalla.

Kertomus kadotetusta saaresta oli kesän lukupiirikirja. Lukupiirikokoontumisessa keskusteltiin vilkkaasti, ei pelkästään kirjasta vaan omista lapsuusmuistoista. Yhdelle kuvausta oli kuitenkin liikaa - kartanon lukuisat veneet ja niiden tarkka kuvailu oli jo turhan tarkkaa. Varsinaisesti toimintaa on viimeisen 15 sivun ajan. Mutta suurin osa piiriläisistä oli vaikuttunut kirjasta ja suorastaan kiintynyt siihen. Teosta oli luettu nautiskellen.

Tästä tuli kirjahyllyni aarre - lukunautinto, jonka toivoisin omien lasteni lukevan. Lukiessani muistelin oman lapsuuteni onnellisia hetkiä, ja toivottavasti hekin muistavat aikanaan samanlaisia, kirkkaita, kauniita ja hohtavia hetkiä. Tämän kirjan lukemisen jälkeen oloni on seesteinen ja onnellinen - lähes pyhä. Haikeana mietin kaikkea rakastamaani ja sen katoamista. Kunpa mahdollisimman moni löytäisi tämän kauniin taideteoksen.