Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu, 2015
Kustantaja: WSOY
Kansi: Ville Tietäväinen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä






Minun poikani on lapsi. Hän hymyilee kaikille, jotka häntä katsovat. Hän ei satuta ketään eikä kukaan saa satuttaa häntä.  (S. 180.)

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kevään kohutuimpia uutuuksia. Syynä on sen aihe: poika, josta tulee ampuja.

Kun aika loppuu sijoittuu vuoteen 2031 (Utöyan joukkomurhasta on kirjan tapahtumahetkeen mennessä kulunut 20 vuotta). Tekisi mieli todeta, että kirja on dystopia, mutta sen maailma on kuitenkin niin paljon samanlainen kuin nykymaailma, että se on ennemminkin realistinen kuvaus kuin dystopia. Vuonna 2031 maailmaa ei ole vieläkään pelastettu: Pohjoisnavalle pääsee purjehtimaan, sillä jäät ovat sulaneet; sademetsiä ei enää ole ja aavikot leviävät; uusia pakolaisryhmiä liikkuu suurissa kaupungeissa; Somalian sisällissota jatkuu... Maapallon aika on loppumassa, eikä kukaan tunnu tekevän edelleenkään mitään. Voisiko yksi ihminen vaikuttaa jotenkin?

Hirvosen kirja on aiheeltaan kauhistuttava ja ajankohtainen. Kun maailmasta katoaa toivo, ihmiset ajautuvat epätoivoisiin tekoihin. Pelkäsin etukäteen tarttua teokseen, sillä kysymys, jonka kirjailija esittää teoksenssa takakannessa, on kysymys, jota en haluaisi ajatella omalle kohdalleni: Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Hirvonen pakottaa lukijan suoraan aiheen keskelle.

Kirjan päähenkilönä on äiti, Laura. Toisaalta päähenkilönä on kokonainen perhe, se miten perhe toimii tai on toimimatta. Perhettä yhdistää yksi asia: maailman pelastaminen. Perhettä ajaa erilleen yksi asia: poika. Poika on erityinen. Hän ei saa kavereita, hän on yksinäinen, kärsii masennuksesta, eristäytyy ja syrjäytyy - menettää toivonsa.

Perheenjäsenistä kaksi saa minäkertojan äänen, Laura-äiti ja Aava-tytär. Isä ei pääse ääneen kuin välillisesti, äidin ajatusten kautta. Perheen poikaa seurataan vain muutaman kerran hän-kertojan näkökulmasta tai nettikeskustelijana. Poika on kuitenkin kaiken keskiössä. Äidin ja siskon muistoissa poika elää vahvimmin, ja niissä paljastuu herkkä ja yksinäinen poika, joka vie läheisiltä voimat, uuvuttaa ja ajaa erilleen. Muistoista piirtyy rakkaus, sekä äidin rakkaus että sisaren rakkaus. Mutta entä sitten, kun kaikki maailman rakkauskaan ei riitä?

Odotin kirjalta paljon, mutta kävi niin kuin usein silloin käy: odotukseni ilmeisesti etäännyttivät minut kirjasta. Pakahduttava rakkaus oli kuvattu minulle liian valmiiksi. Kirjan vanhempien ja lasten suhteessa on paljon sellaista, jonka olen lukenut moneen kertaan: on vanhempien yölliset riidat, joita sisarukset pelkäävät peiton alla, on hymyilevä poika, jonka luut törröttävät ja jonka pitkät silmäripset luovat poskille varjot. Kompastelin näihin kuvauksiin, vaikka tunnistin niissä valtavasti rakkautta ja suojelunhalua.

Kompasteluistani huolimatta ahmaisin kirjan ja vaikutuinkin siitä. Kirja on ajankohtaisuudessaan tärkeä. Kun aika loppuu, perheen aika loppuu ja sattumanvaraisten ihmisten aika loppuu. Mutta jotain myös alkaa ja jotain myös jatkuu. Näistä pienistä toivon muruista löysin Hirvosen kirjan hengen. Eniten toivoa, hengästyttävän kauniisti vangittuna, on kirjan kohdissa, joissa aihe etääntyy kaupungin ja kaupunkien kuvaukseksi. Ne ovat kuin runoa. Ja sitten on tytär Aava. Hän saa sanoa kirjassa viimeisen sanan.


Kun aika loppuu on jo ehditty lukea useissa blogeissa, ja melkein poikkeuketta siitä on pidetty paljon: P. S. Rakastan kirjoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjavuori ja Sinisen linnan kirjasto.

Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät

Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät, 2003 (Novellit-kokoelmateoksessa, 2010)
Kustantaja: Otava
Kansi: Maija Vallinoja
Sivuja: 104
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Sinäkin yönä hän heräsi äkkiä ja heti aivan valveilla ollen, ja kelloon katsomattakin hän tiesi, että oli yön pimein hetki, se hetki vuorokaudesta, jolloin kuolema hengitti hänen omaa hengitystään (s. 611).

Raija Siekkinen (1953 - 2004) on novellitaiteilija, jonka tuotantoon en ole tutustunut aiemmin. Nyt hänen viimeiseksi jäänyt kokoelmansa Kalliisti ostetut päivät valikoitui lukupiirikirjaksi. Tartuin siihen melkoisin odotuksin, sillä Raija Siekkisen yhteyteen liittyy sellainen vaatimaton määritelmä kuin huippunovellisti.

Kalliisti ostetut päivät lunasti lupauksensa, ja oikeastaan vielä enemmänkin. En ole ikinä lukenut mitään vastaavaa suomalaisessa kirjallisuudessa - olenko missään? Siekkisen tyyli on täysin omanlaisensa, hänen rytminsä on hengityksen rytmiä, ajattelemisen rytmiä. Novellit ovat niin kirkkaita ja surullisia, että niitä ei pysty ahmimaan, vaan ne vaativat tilaa ympärilleen. Jokaiseen tekstiin sukeltaa kuin pinnan alle ja tuntee pidättävänsä hengitystä. Novellin loputtua jää kellumaan surumieliseen tunnelmaan, joka näyttää ympäristön ja elämän hyvin hauraana.

Kaikissa kokoelman 10 novellissa on päähenkilönä nainen, jonka elämässä on ollut mies. Tai miehiä - väärä ja oikea. Lisäksi on usein talo, joka tuntuu myös hengittävän. Nainen elää nykyhetkeä ja muistoja. Hän aistii ja havainnoi ympäristöään tarkasti, eikä voi estää muistojen vääjäämättömyyttä, sitä, miten ne johdattavat kohti luopumista. Sillä luopumista näissä novelleissa on paljon ja yksinäisyys on niiden polttoaine. Jokainen kohtaaminen, havainto tai muisto, vaikka onnellinenkin, tuntuu vain korostavan yksinäisyyttä.

Päähenkilö on joka novellissa eri niminen, mutta suurin piirtein samanikäinen. Hänestä kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, yksikön kolmannessa persoonassa. Lukijalla on sellainen olo, että yhtä hyvin nainen voisi joka novellissa olla samanniminen - että hän on sama. Nainen voisi olla myös minäkertoja, ehkäpä Raija Siekkinen itse, niin intensiivisiä ja koetun tuntuisia hetket ovat. Mutta jokin etäisyys tai rytmi katoaisi, jos kertoja kertoisi tarinoita minän näkökulmasta. Ja oikeastihan näissä ei ole tarinoita, ei juonellisia huippuja tai selkeitä lopetuksia. Nämä novellit ovat jonkun naisen elämän hetkiä, muistoja, aavistuksia.

Novelleista on vaikea valita parasta, niin tasalaatuisia ne kaikki ovat. Omiksi suosikeiksini nousivat Vene, Talo joka oli ja kokoelman viimeinen novelli, Hänen elämänsä parhaat vuodet. Tosin viimeinen novelli on niin intensiivinen masennuksen kuvaus, että se suorastaan puistattaa: Kuitenkaan hän ei tehnyt mitään: hän katseli vaatekasaa. Nyt sen sekasortoisuus tuntui kertovan hänestä kaiken. Kuka hän oli, millainen, oliko hän elänyt aivan väärän elämän, harhaisen kuvitelman vain? - - Hän katseli ympärilleen asunnossa. Milloin oli ajatus luopumisesta, lähtemisestä, syntynyt, vähitellenkö, vai jonkin tapahtuman seurauksensa, milloin se oli uponnut alitajuntaan kuin siemen maahan ja siellä alkanut hänen tietämättään kasvaa ja vasta pitkän ajan kuluttua noussut pintaan? (S. 638.)

Lukupiirikirjana Siekkisen novellikokoelma toimi loistavasti. Keskustelu liikkui syvissä vesissä. Lisäksi novellit toimivat kuten Dostojevskin Rikos ja rangaistus aikoinaan: naiset pitivät kovasti, mutta miehet eivät kokeneet kirjaa omakseen. Ehkä näissä oli enemmän naisten ajattelun rytmiä, sillä eräs miesjäsen totesi, ettei saanut ajatuksesta kiinni, eikä päässyt sisälle tekstiin. Naispuolinen lukupiiriläinen puolestaan totesi, että haluaisi osata kirjoittaa, kuten Siekkinen kirjoittaa.

Siekkisestä ei tullut lempikirjailijaani, mutta olen onnellinen, että omistan teoksen, jossa ovat kaikki hänen novellinsa. Kun on oikea aika, voin lukea novellin - vain yhden kerrallaan - ja upota sen mukana aistimaan merkittävät hetket. Yksi novelli riittää, sillä Siekkisen estetiikka on raskasta estetiikkaa. Siinä kaikella on merkitys ja paino - tai tarkemmin: paino on kaikessa siinä, johon nainen kääntää katseensa tai muistonsa. Silti kerronta on kirkasta, niin kirkasta, että se soi.


Kun etsin Siekkisen teosten arvoita, en löytänyt kuin yhden blogiarvion. Se oli P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran teksti Siekkisen Se tapahtui täällä -romaanista. Saran arviosta saa myös aavistuksen Siekkiselle ominaisesta melankoliasta.

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous, 2012
Kustantaja: WSOY
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 117
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




26.10. Klo 23.36. Elämässä on kestettävä kohtuuttoman paljon ikävöintiä. En olisi uskonut että näin paljon. Lapsena. Vanhana. Ja siinä välissä. Mutta ikävöintiinkin on apu: runous. (2001) (S. 91.)

Eeva Kilven Kuolinsiivous on kirja, jonka ei soisi loppuvan Se on sivumäärältään pieni, mutta sisältää monta vuotta elämää. Se koostuu kirjailija Eeva Kilven päiväkirjoista vuosilta 1984 - 2011.

Kirja on koottu vuodenkierron mukaan siten, että esimerkiksi tammikuu sisältää päiväkirjojen tammikuiden merkintöjä. Kyseessä oleva vuosi mainitaan aina otteen lopuksi. Tammikuun merkinnät voivat siis olla melko tuoreita tai kolmenkymmenen vuoden takaa. Joidenkin päivien merkintöjä on kerätty usealta vuodelta ja voipa olla, että kirjailija kommentoi aikaisempia kirjoituksiaan:

2.12. Klo 23.56. Minä olen taistelija ja näkijä. Tyydyn siihen. Alistun tehtävääni. Siihen on suostuminen. Ei muuta tietä. (2003) 

(Taas hybris-kohtaus! 2011) (S. 107.)

Kuolinsiivous on nimensä mukaisesti kuin valmistautumista kuolemaan, henkistä siivoamista kuolemaa varten. Elämästä syntyy aforismeja, mutta paljon on vanhenemisen havainnointia, muistoja ja yksinäisyyttä. Merkinnät ovat satuttavia, hyvin paljaita, mutta onneksi usein myös ironisia. Runoilijan huumori on tunnistettavan tarkkaa ja se kirkastaa vakaviakin teemoja.

Eeva Kilpi ei myöskään olisi Eeva Kilpi, ellei hän välillä toteaisi, että eläimet ymmärtävät häntä paremmin kuin läheisimmätkään ihmiset. Tässäpä kirjailija-luonnonystävän ajatelmia elämännautinnoista: 2.9. En pidä huvittelusta. Pidän loikomisesta, lukemisesta, vuoteessa-ajattelemisesta, nukkumisesta, metsäkävelyistä ja sienestyksestä. (2003) (S. 81.)

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjassa on runoja. Jokainen kuukausi alkaa uudella runolla, mutta runoja on myös päiväkirjamerkintöjen keskellä. Ne ovat viisaita, eleettömiä ja arkisia, kuten Eeva Kilvellä aina. Niissäkin on tietenkin myös huumoria, hiukan vinoja havaintoja, jotka herättelevät lukijaa:
- -
Rakastavaiset ovat harvoin 
ystävällisiä toisilleen,
mutta hän ylsi siihenkin.
Ja minä ajattelen yhä: 
Miten harvinaista on hyvyys
ja aina se yllättää. (S. 59.)

Erityisen kiitoksen ansaitsee kirjan kansi, jossa on syksy. Putoilevat puun lehdet ovatkin kirjaimia ja haravoija on kerännyt niitä jo pienen kasan, eli hän on aloittanut pihan siivouksen. Puussa on kuitenkin vielä paljon kirjaimia - niitä täytyy odottaa. Vaikka kirjan kannessa kuvattu työ on syksyinen, sen väri lupaa kevättä, vihreää. Siinä on vuodenkierto, alati vaihtuvat keväät ja syksyt.

Tartuin tähän Eeva Kilven uusimpaan kirjaan kuin olisin menossa tapaamaan vanhaa ystävää. Olen lukenut Eeva Kilveltä hänen Naisen päiväkirjansa, josta pidin hyvin paljon. Sen rehellisyys tuli lähelle. Vielä lähemmäksi, jos mahdollista, tulevat Eeva Kilven runot, joita omistan kokoelman Runoja (1972 - 1976). Aina kun avaan teoksen, mistä kohdasta tahansa, hykertelen tyytyväisenä runoilijan oivalluksille. Kilven runot ovat tosia. Ne tuovat luonnon lähelle, mutta myös rakkaus ja arki ovat sanoissa, joita on vähän, mutta juuri oikeassa järjestyksessä.


Kirja on luettu useassa blogissa. Marjatta kirjoitti kirjailijalle kirjeen, Erja kiittelee kirjaa haikeaksi muttei surulliseksi, Jaana kirjoittaa arvostamastaan kirjailijasta kauniisti ja Jenni on löytänyt Kuolinsiivouksesta eevakilpimäistä ilkikurisuutta. P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara julkaisee myös arvionsa Kuolinsiivouksesta tänään. Oli hienoa jakaa tämä lukukokemus rakkaan ystävän kanssa.

Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteen kohdan 41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja ilmestyi.

Christel Rönns: Perin erikoinen muna

Christel Rönns: Perin erikoinen muna, 2012
Alkuteos: Det vidunderliga ägget, 2012
Suomentaja: Mirjam Ilvas
Kustantaja: Schildts & Söderström
Kansi: Christel Rönns
Sivuja: 31
Mistä sain kirjan: oma ostos


Christel Rönns on minulle tuttu kuvittajana - viimeksi uusimpien Risto Räppääjien kuvittajana. Wikipedian mukaan hän onkin kuvittanut yli 60 teosta, joten hän on melkoisen tuottelias alallaan.

Rönns voitti sekä kirjailijana että kuvittajana Finlandia Junior - palkinnon vuonna 2012 teoksellaan Det vidunderliga ägget. Rönnsiä voisi luonnehtia kilpailun konkariksi, sillä hän on ollut ehdolla palkinnon voittajaksi aiemmin jo viisi kertaa. Vuoden 2012 palkinnon saajan valitsi Mari Rantasila ja kanssakilpailijoina Rönssillä oli sellaisia nimiä kuin Aleksi Delikouras Nörtti, New Game -kirjallaan ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen Tatu ja Patu pihalla -kirjallaan. Rönnsin kirja ilmestyi aluksi vain ruotsinkielisenä, mutta voiton jälkeen se suomennettiin nopeasti.

Tänä talvena löysin Perin erikoisen munan kirja-alekorista ja ostin sen kuopukselle omaksi. Suosio on ollut valtaisa. Kaksivuotias osaa lausua kirjan nimenkin niin valloittavasti, että naurattaa - kiitos suomentajalle oivalluksesta. Kirjan sisältö on puolestaan mainio sekoitus lapsiperheen lomaa ja arkea, johon kuuluu olennaisesti yhä suurempia mittasuhteita saava lemmikki.

Lomapäivänä rannalta nimittäin löytyy se "perin erikoinen muna", joka päätyy perheen olohuoneen ikkunalaudalle koristeeksi. Perheen yllätykseksi munasta kuoriutuu Koi-Koi, joka on... Niin, mikä se oikeastaan onkaan? Sillä ei lopulta ole niin väliä, koska Koi-Koi asettuu taloksi ja hänestä tulee perheen toinen lemmikki Freija-koiran rinnalle.

Kokonaisuutena kirja on hyväntuulinen ja aurinkoinen. Se naurattaa mukavasti lämpimällä huumorillaan ja pysyy onnellisen, tavallisen arjen tunnelmissa. Haikeuttakin kirjassa on, mutta haikeus väistyy viimeisellä sivulla, kun Koi-Koin salaisuus paljastuu. Loppu nauratti varsinkin yhdeksänvuotiaita lukijoita, jotka eivät varsinaisesti enää lue kuvakirjoja, mutta lukevatpa kuitenkin jokaisen uutuuden, joka ovesta kannetaan sisään.

Rönnsin kuvitus on värikkyydessään kaunista ja vaivatonta katsottavaa. Kirjan perhe elää turvallista elämää ja uusi tulokas otetaan ennakkoluulottomasti vastaan. Kuvissa on ilmeikkyyttä ja hymyjä, arjessa huolenpitoa ja sopivasti boheemia lekottelua. Erityisesti ihastuin pienten tyttöjen leikkien kuvaukseen, esimerkiksi barbieleikki on juuri sen näköistä kuin se on meilläkin. (Itse Koi-Koista en halua julkaista kuvaa blogissani, sillä toivon, että uteliaat lukijat etsivät kirjan käsiinsä ja pohtivat itse, mistä on kyse...)

Perin erikoinen muna on osoitus laadukkaasta kotimaisesta kuvakirjatarjonnasta, joka tuntuu ehtymättömältä. On hienoa, että kuvakirjasadosta nostetaan edes joitakin helmiä myös palkinnoille. Tätäkin kirjaa lukee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen ääneen, mikä on takuuvarma hyvän kuvakirjan merkki.

Kirja on luettu ainakin blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjavinkit ja Opuscolo. Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Johanna Venho: Ilman karttaa

Johanna Venho: Ilman karttaa, 2000
Kustantaja: WSOY
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tänään on kansainvälinen Maailman runouden päivä. Se on Unescon (YK:n kasvatus-. kulttuuri- ja tiedejärjestö) järjestämä päivä, jolla halutaan muistuttaa maailman kielien monimuotoisuudesta ja kielen vapaudesta.

Tällaisena päivänä sopii lukea lempirunoilijansa säkeitä. Olen jo pitkän aikaa kaivannut suosikkirunoilijani sanoja, sillä on kulunut muutama vuosi, kun nämä runot viimeksi luin. Samalla minua on vähän jännittänytkin tarttua tähän kotimaiseen suosikkiini - olenko kenties muuttunut liikaa? Ehkä runot eivät enää liikuttakaan minua samoin kuin silloin, kun ne löysin.

Johanna Venhon Ilman karttaa oli minulle vuosituhannen vaihteessa tärkeä kirja. Sen nimi on minusta edelleenkin yksi parhaista ikinä. Ilman karttaa on kaksoismerkitykseltään hieno - runollinen, kepeä ja vapaa, mutta silti vähän pelottava.

Runokoelman alussa runoilija ihmettelee osaansa, miettii runoilijana olemisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Runoissa on huumoria, itseironiaa, joka hymyilyttää:
Outo osa:
tiivistää näkemäänsä
muutamaan sanaan, ja pelätä
onnistuvansa. - - (S. 11)

Venhon runot aukeavat moneen suuntaan. Ne pysäyttävät hetken, mutta liikkuvat samalla historiassa ja tulevaisuudessa. Kalevalaiset kuvat kantavat vuosisatojen yli ja kieli on väkevää. Runoissa on paljon naiseutta, joka kuljettaa sukupolvien yli:

Leveäotsaiset naiset savipellolla,
kahvinporoja kynsien alla. Äidit. - - (S. 32.)


Lapsi joka syntyi joulusaunaan, 
mökki jonka piteli pakkanen,
valkoiset viirit, punaiset viirit,
selkä joka taittui kaivostöissä
raamattu joka vinnillä selattiin silkoksi
kantavat montusta monttuun.

Sain tehvävänkin: jatkua, jatkua. Muistan sinut,
aitan, yön sirityksen. (S. 45.)


Rakkaus ja elämä eivät muutu, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Elämään kuuluu pettymyksiä ja toiveita, intohimoa, rakkauden päättymistä ja rakkauden todellisuutta ja lopulta myös uuden elämän alkamista. Johanna Venho singahti lempirunoilijakseni näillä säkeillään:

On silti kohta kartalla jota et
pysty katsomaan, saati kulkemaan sen poikki.
          Miten oli tarjolla
          se, mitä ihmiset tavoittelevat:
          rakkaus, jonkinlainen (kuten aina), ja suojaisa komero: 
et vain pystynyt, et pystynyt vain. - - (S. 15.)


Elämisen kepeydestä ja raskaudesta voi puhua monella tapaa, mutta runouden tehtävä on puhua aina vähän uudella kielellä, näyttää elämä erilaisista näkökulmista. Tämäkin säe osoittaa, että Johanna Venho onnistuu oudossa runoilijan osassaan:
        - -
       onni ei ole kevyt reppu (s.23).


Venhon runous on yksityistä ja yleistä yhtä aikaa. Siksi se menee luihin ja ytimiin. Edelleenkin.

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta




Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Omaa lukukokemustani siivitti se, että Minna Canth herättää minussa pakahduttavia ihailun ja kiitollisuuden sekaisia tunteita, joten olin jo valmiiksi virittäytynyt melko innokkaasti tämän elämäkerran lukemiseen.

Muistan, kuinka törmäsin Minna Canthin tuotantoon nuorena kirjallisuuden opiskelijana. Kirja, joka ravisteli maailmankuvaani oli tietysti Työmiehen vaimo, jonka luin järkyttyneenä. Heräsin ruususen unestani jonkinlaiseen historian tajuun ja  siihen tosiasiaan, että vain sata vuotta aikaisemmin suomalaisen naisen asema oli sellainen, josta ei olisi lähdetty yliopistoon opiskelemaan - eihän naisella ollut 1800-luvun lopulla arvoa yhteiskunnallisena toimijana, vaan hänen tehtävänsä oli lähinnä miellyttää miehiä ja tehdä lapsia. Joku oli ottanut ensimmäisen askeleen naisten ihmisarvon parantamiseksi, ja Suomessa sen askeleen oli ottanut Minna Canth.

Opiskelijana ahmin Minna Canthin tekstejä vinot pinot samaan syssyyn, ja vaikka nyt tunnistan niissä paljon melodraamaa, ovat ne vieläkin sävähdyttäviä ja kieleltään eläviä tekstejä. Anna-Liisasta olen nähnyt useita hienoja teatteriesityksiä, ja näytelmä on aiheeltaan aina ajankohtainen. Äitien tekemiä lapsenmurhia ei nykyäänkään pystytä täysin estämään, sillä raskauden jälkeinen masennus on salakavala ja häpeälliseksi koettu sairaus. Jo 1800-luvun lopulla ilmiöstä oltiin huolissaan, vaikka sitä ei osattu nimetä. Maijalan elämäkerta paljastaa, että Minna Canth kärsi itsekin masennuksesta viimeisen lapsensa syntymän jälkeen, ja joutui pyytämään läheisiään vahtimaan itseään, ettei hän olisi vahingoittanut nuorimmaistaan. Hän oli jäänyt leskeksi 35-vuotiaana, vähän ennen kuopuksen syntymää.

Jos oma kuopukseni olisi ollut tyttö, hänen nimekseen olisi tullut Minna, koska ajattelin, että nimen mukana tytöstä tulisi rohkea. Nyt, Minna Canthin elämäkerran lukemisen jälkeen, ajattelen, että nimen mukana olisi tullut paljon muutakin kuin rohkeutta - älyä, innostusta, hellyyttä, oikeudentuntoa.

Elämäkerran lukemisesta tuli vaikuttava kokemus, sillä huomasin käsitykseni idolistani olleen hyvin yksipuolinen. Olen pitänyt Minna Canthia nimenomaan tendenssikirjailijana, enkä ole ymmärtänyt hänen kykyjään aikansa psykologisten virtausten kuvaajana. Enkä ole käsitykseni kanssa yksin. Maijala ravisteleekin pinttyneitä mielikuvia Minna Canthista ja osoittaa, että käsitys hänestä tendenssikirjailijana oli varhaisen elämäkerturin, Lucina Haggmanin oman idealismin värittämä taiteilijanäkemys. Nimensä mukaisesti Maijalan elämäkerta paljastaa Canthista herkkyyden, joka hänellä oli aikansa aatteiden aistijana ja välittäjänä.

Sain Maijalan teoksesta paljon uutta tietoa Canthin elämästä, hänen arjestaan ja kirjoittamisestaan, aatteistaan ja aktiivisuudestaan. Maijala on jakanut kirjan kolmeen laajaan osaan: ensimmäinen osa esittelee Canthin elämänvaiheet, toinen osa hänen kirjallisen työnsä ja kolmas osa niitä aatteita, jotka hän otti omakseen. Maijalan kerronta on elävää. Erityisesti kiittelen Maijalaa siitä, että hän päästää Canthin oman äänen kuuluviin. Otteita Canthin kirjeistä on paljon, ja niiden kautta "herkkyys, hellyys ja hehkuvaisuus" tulevat todeksi. (Taas kerran mietin, mitä nykypäivän tekstareista ja sähköposteista jää seuraavien sukupolvien tutkittavaksi - ehkä muutama hymiörivi.)

Kirjan luettuani olen entistä suurempi Canth-fani. Miten ihmeessä tuo nainen jaksoi kaiken arkisen työnsä ohessa kirjoittaa - ja kirjoittaa niin paljon ja rohkeasti kuin hän kirjoitti. Mikä palo hänellä olikaan kirjoittamiseen! Kun hänellä vain oli pienikin hetki, hän nosti kirjoitusvälineensä esiin ja kirjoitti sohvapöytänsä ääressä keinutuolissaan.

Minna Canth eli lyhyen elämän, vain 53-vuotiaaksi. Hän kirjoitti lehtiin paitsi kannanottoja myös pohdintoja ajan aatteista, muun muassa naiskysymyksestä, työväen elinoloista, siveysaatteesta, raittiusaatteesta ja terveydenhoidosta. Kirjoittamisen ohessa Minna Canth oli mukana yhdistyksissä, jotka ottivat kantaa päivänpoliittisiin aiheisiin, saivat aikaan lakimuutoksia ja perustivat kouluja, joihin tytötkin pääsivät. Aktiivisin kaunokirjallisuuden kirjoittamisaika hänellä kesti kymmenisen vuotta, alkaen Työmiehen vaimosta (1885) ja päättyen Anna Liisaan (1895). Kymmeneen vuoteen mahtuu melkoinen määrä taitavaa ihmiskuvausta ja ajankohtaisia aiheita, joita Minna Canth ei hätkähtänyt, vaan päinvastoin oli innokkaasti tuomassa kansainvälisiä aatteita ja uusimpia tieteellisiä tutkimuksia suomalaisten tietoisuuteen.

Maijalan elämäkerran lopussa on luku Sairaus omakuvana, jossa kerrotaan ajan lääketieteellisestä muoti-ilmiöstä, neurestaniasta eli heikkohermoisuudesta, josta Minna Canth koki kärsivänsä. Hän tunsi olevansa hermostollisesti hektisessä tilassa. Kirjailija seurasi useita ulkomaisia lehtiä, kävi aktiivista kirjeenvaihtoa, kirjoitti näytelmiään ja lehtikirjoituksiaan, luki kaikki tieto- ja kaunokirjat, mitä maailmalta sai käsiinsä. Hän oli aikakautensa "uhri", sillä 1800-luvun loppua pidettiin kiihottuneena halujen aikakautena, poikkeuksellisen levottomana aikana, joka laukaisi (erityisesti naisissa) hermostollisia mielisairauksia.

Nykylukijaa tällainen kuva 1800-luvun hektisestä elämäntahdista vähän huvittaa, mutta kieltämättä Minna Canthin elämä tuntuu olleen täynnä toimintaa. Minna Canthin sydänvaivoja hoidettiin muun muassa kieltämällä häneltä lehtien ja kirjallisuuden lukeminen, jotta hän ei kiihottuisi liikaa. Elämänsä loppupuolella Minna Canth oli hoidettavana Naantalin kylpylässä, jossa hän tunsi pitkästyvänsä kuoliaaksi. Luulenpa, että Minna Canth olisi ollut nykypäivän tietotulvassa kuin kotonaan.

Erityisesti ihailen Minna Canthia hänen salonkinsa avaruudesta. Kanttilan verhot olivat aina auki, joten ohikulkiessaan saattoi kurkistaa sisään ja tarkistaa, oliko rouva kotona. Canth nautti keskusteluista, hehkui niissä. Maijalan elämäkerrasta tulee vahva tuntu siitä, että Kuopio oli 1800-luvun lopulla suomalaisen kulttuurin keskipisteessä. Yhteys Helsinkiin oli suora, koska sellaiset kulttuurihenkilöt kuin Järnefeltit, Juhani Aho ja Kaarlo Bergbom olivat tuttu näky Kanttilassa. Minna Canthin esimerkki myös velvoittaa - maailma muutetaan kynällä ja keskustelemalla.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Jos näin Minna Canthin päivänä haluaa lukea Canthin tekstejä, Projekti Lönnrotin sivuilta voi ladata ilmaiseksi Canthin teoksia. Esimerkiksi novellit Kuoleva lapsi tai Lapsenpiika eivät jätä ketään kylmäksi ja ovat oivallisia esimerkkejä Minna Canthin terävästä ja herkästä kynästä.

Maijalan teos on luettu useissa blogeissa ja se valittiin vuoden 2014 Blogistanian Tieto -palkinnon voittajaksi. Kannattaa vilkaista ainakin nämä arviot: Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Erjan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin avain, Kirjatarha ja Kirjojen kamari.

Nappasin kirjalla pisteen HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteeseen, kohtaan 22. Muistelmateos tai elämäkerta. Lisäksi osallistun kirjalla Les!Lue!-blogin Reettan elämäkerta-haasteeseen.

Vihtorin kirjaston kirjamessuilla 14.3.2015

Pyörähdin melko pikaisesti 14.3.2015 Suomen pienimmillä kirjamessuilla eli Vihtorin kirjaston kirjamessuilla hotelli Tammerissa. Pienikin pyörähdys oli kuitenkin elähdyttävä kokemus. Hotelli Tammer on kuin kulttuuritapahtumia varten luotu. Se on kauniisti entisöity ja henkii arvokkuutta, jossa sielu lepää. Viime vuonna ehdin nauttia tunnelmista pitempäänkin, ja mikäli minusta riippuu, nämä eivät jääneet viimeisiksi Vihtorin kirjamessuiksi, joihin osallistun.

Kuuntelin messuilla kirjailija Antti Heikkisen haastattelun. Hän oli kertomassa Juice Leskis -elämäkerrastaan Risainen elämä. Tammerin sali oli täynnä kuulijoita, olihan Leskinen paitsi savolainen myös vankasti tamperelainen taiteilijapersoona.

Heikkinen kertoi haastatelleensa kirjaansa varten 174 ihmistä ja työn kestäneen kaksi vuotta. Tuloksena on perusteellinen ja kerronnaltaan intensiivinen järkäle kansantaiteilija Leskisestä.

Heikkinen on valloittava, savolainen sanailija, joka kertoi elävänsä ja työskentelevänsä Nilsiässä. Hänen mielestään kirjailija-toimittajan ammattia voi tehdä missä vaan, miksei sitten aivan hyvin kotimaisemissaan. Ensi syksynä kirjailija pääsee myös näyttämölle esittämään Kuopion kaupunginteatteriin pääosaa näytelmässä Pihkatappi, joka pohjautuu hänen kirjoittamaansa kirjaan.

Heikkisen haastattelun jälkeen tunnelma salissa tiivistyi entisestään, kun Tulenkantaja-palkinnon voittajan julkistaminen lähestyi. Tulenkantaja-palkinto on Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan jakama 5 000 euron arvoinen palkinto, jonka tarkoitus on tukea suomalaista kirjallisuutta käännösmarkkinoille.

Ennen ehdokkaiden haastattelua palkintoraadin puheenjohtaja Leena Lehtolainen kertoi paitsi omasta työstään myös ehdokaskirjoista. Lehtolaiselta ilmestyy syksyllä uusi Maria Kallio -romaani, jota yleisö tuntuu odottavan innokkaasti. Lehtolainen on Suomen luetuimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, joten hänen kummiutensa tämän vuotiselle Tulenkantaja-palkinnon voittajalle on varmasti arvokas asia.

Lehtolainen kehui kaikkia ehdokaskirjoja ja muisti erityisesti kiitellä viime vuotta loistavien esikoiskirjojen vuodeksi. Kuudesta Tulenkantaja-palkintoehdokkaastakin peräti neljä oli esikoiskirjoja. Tämänvuotiset palkintoehdokkaat olivat Antti Salmisen Lomonosovin moottori, Antti Holman Järjestäjä, Jessica Sunin Hoito, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, Markku Soikkelin Läpinäkyvä kuolema ja Anni Kytömäen Kultarinta. Sen verran innostuneeseen sävyyn Lehtolainen näitä ehdokkaita kuvaili, että sain monta uutta luettavaa lukulistoilleni.


Ehdokaskirjailijoita haastattelivat Aamulehden toimittajat Matti Posio (äärimmäisenä vasemmalla) ja Markus Määttänen (äärimmäisenä oikealla). Vain Pajtim Statovci ei ollut päässyt paikalle, mutta kaikki muut kirjailijaehdokkat keskustelivat kirjoistaan leppoisaan sävyyn. He ovat vasemmalta Markku Soikkeli, Antti Holma, Antti Salminen, Anni Kytömäki ja Jessica Suni.

Oma voittajasuosikkini oli tietysti Anni Kytömäen Kultarinta, jota äänestin Blogistanian Finlandiassa viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi. Tosin muita kirjoja en ole ehdokkaista lukenutkaan, mutta Tulenkantajien hengessä olisi varmaan syytä tarttua niihinkin. Voitte kuitenkin arvata, että olin ikionnellinen, kun Kytömäki voitti palkinnon. (Tästä Aamulehden uutisesta pääsee katsomaan Anni Kytömäen kiitospuheen.)

Toivotan Kultarinnalle ja suomalaiselle luonnolle menestetystä myös ulkomailla!


Vihtorin kirjamessuilta raportoi myös Kannesta kanteen Kaisa, joka ehti nähdä lavalla myös Juha Hurmeen, ja varmaankin piakkoin raporttinsa julkaisee myös P. S. Rakastan kirjoja Sara!