maanantai 28. huhtikuuta 2014

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä, 2014
Kuvittaja: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Books North
Sivuja: 30
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Käsissäni on kirja, jonka ojentaisin mielelläni jokaiselle vastaantulijalle käteen. Olenkin ikionnellinen, että rakas ystäväni toimi juuri näin, eli ojensi minulle Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen kirjan Puuseppä. Teos on ensimmäinen osa Puiden tarinoita, joita toivottavasti tulee monta lisää.

Miksi haluaisin lahjoittaa jokaiselle vastaantulijalle juuri tämän kirjan? Siksi, että samalla lahjoittaisin heille kaiken tämän:

Esine. Puuseppä on esineenä ylistys esineelle nimeltä kirja. Ville Tietäväisen taidokas kuvitus, kirjan anfangit, vinjetit, kansi, sisälehdet, kirjanmerkki - esine on huolellisesti tehty kirja.

Puu. Tarvitseeko tätä suomalaiselle selittää? Puusepässä puu on sekä rakennusmateriaalia että osa luontoa. Kirja on muodoltaan kuin laudanpätkä ja lisäksi tuntuu karhealta.

Luonto. Ne puut, mutta myös kaikki muu. Miten sitä pitäisi kunnioittaa. Luontoon liittyy kirjan tärkein opetus.

Aika. Kirjan verran aikaa, lapselle omistettua aikaa, elämän mittainen aika.

Työ. Käsityö, intohimoinen suhde työhön, elämäntyö. Puuseppä on ylistys työlle ja toisten tekemän työn arvostamiselle ja näkemiselle. Mutta tähän kohtaan liittyy myös kirjan toiseksi tärkein opetus.

Äidinkieli. Kaunis suomen kieli viettelee mukaansa.

Ajatteleminen. Puuseppä pakottaa ajattelemaan.

Kauneus. Puuseppä on kaunis sekä ulkoasultaan että sisällöltään.

Satu. Hallittu muoto, turvallinen ja ikuinen muoto, joka yhdistää aikuiset ja lapset. Iiro Küttner osaa kertoa sadun.

Ihme. Niitäkin tapahtuu.


Puuseppää on luettu useissa blogeissa. Saralla on blogissaan paitsi hieno arvio kirjasta myös upeat kuvat, joissa kirjan kauneus pääsee oikeuksiinsa. Kiitän Saraa kaikesta, mitä kirjan mukana sain! Myös Lumiomenan Katja, Mari A, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä Maija ihastuivat satuun.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Lukemisen iloa Kirjan ja ruusun päivänä


Miten hyviä kirjoja tielleni on osunutkaan! Sivut lentävät - pitää hidastaa lukemista, että kirjan tunnelma saa tilaa.

Ja nyt näitä kirjoja on ollut paljon. Blogiruuhka on melkoinen. Luettuja kirjoja on kertynyt kirjoituspöydälle kymmenkunta: yhdeksän lastenkirjaa, kaksi aikuisten kirjaa ja yksi nuortenkirja. Blogien lastenkirjaviikko innosti meitä lukemaan läjäpäin kuvakirjoja, Tove Janssonin Muumi-kirjoja on luettu lisää, on Irlanti-aiheisia kirjoja ja lukupiirikirjaa tuossa jonossa. Kaiken lisäksi olen saanut mukavia haasteitakin. Eikä yhtään tee mieli kirjoittaa mistään, vaikka kirjat ja haasteetkin ovat niin hyviä. Kaikki on hyvin.

Mutta kuvitelkaapa tämä: Kun olen saanut vauvan päiväunille ja koululaisille välipalat, istahdan yleensä tähän koneelle ja alan kirjoittaa näitä arvioitani, omia löpinöitäni. Viime aikoina on käynyt niin, että vauva herää saman tien, kun avaan koneen. Tunne siitä, että alan tehdä jotain kivaa, on muuttunut takaraivossa jyskiväksi tiedoksi siitä, että minulla on viisi minuuttia aikaa, ehkä ei edes sitä. Sitten saan vierelleni kaverin, joka osaa jo kiivetä pöydälle.

En halua olla kiukkuinen vauvalle, joka vain herää, enkä halua kirjoittamiseeni kiireen tuntua. Näyttää siis siltä, että bloggaamiseeni on tulossa epämääräinen tauko. Onneksi lukeminen jatkuu öisin ja hyviä kirjojakin tuntuu maailmassa riittävän!

Lukemisen ilonpidot jatkukoot!

torstai 17. huhtikuuta 2014

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa, 2012
Teksti: Pirjo Aaltonen
Valokuvat: Anne Hämäläinen
Kollaasit ja ulkoasu: Sanni Seppo
Kustantaja: Into
Sivuja: 77
Mistä sain kirjan: oma ostos






Kohtaaminen kirjassa


--
Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen, 
taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
ei ole enää tapahtumain todistajia,
ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa, 
ja hitaasti varjot poistuvat luotamme, 
me emme enää kutsu niitä takaisin, 
niiden paluu pelottaisi meitä.
--

Tapasin Anna Ahmatovan (1889 - 1966) vasta tänä talvena. Toki olin kuullut hänen nimensä aikaisemminkin venäläisrunoilijoiden listoilla, mutta koska venäläinen kirjallisuus on minulle tarkoittanut miesten kirjoittamia klassikoita, Dostojevskin, Tolstoin, Gogolin tai Tšehovin teoksia, en ole aikaisemmin kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ahmatovan elämän jälkeen kellot ovat tikittäneet jo kauan, keväät ovat vaihtuneet ja Leningrad on taas Pietari. Ja vasta tänä talvena tapasin hänet.

Ensimmäisen kerran tapasin Anna Ahmatovan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -kirjassa. Se kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tšvetajevasta, ja siinä Anna Ahmatova mainitaan Tšvetajevan sielunsisarena ja aikalaisena. Ja koska Marina Tšvetajevan ja hänen tyttärensä kohtalo avasi silmäni kirjalijoiden kohtalolle Neuvostoliitossa, halusin tietää lisää - miten kävi Anna Ahmatovan?

Ystäväni lainasi minulle Jelena Kuzminan teoksen Anna Ahmatova koditon. Ahmatovan runoja on kirjassa paljon, ja ne puhuivat minulle suoraan - ne kertoivat kirjailijan elämän. Ahmatovan tyyli, toteava ja kirkas akmeistien tyyli, on selkeää luettavaa, runoutena ehdotonta ja terävää, konstailematonta. Runoissa avautuivat eteeni Venäjän historia ja yksityisen ihmisen surut, rakkaudet, toivo ja rukoukset. Marja-Leena Mikkolan suomennokset häikäisevät lukijan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Ahmatova kirjoitti runon nimeltä Rukous:

Anna sairauden katkerat vuodet,
tukahduttava helle, unettomuus,
ota lapseni, rakastettuni
ja laulun salainen lahja - 
näännyttävien päivien jälkeen
polvistun, rukoilen Sinua:
poista pimeä pilvi Venäjän yltä,
muuta se valoksi, kunnian säteiksi.

Voisiko ajankohtaisempaa runoa olla näinä päivinä, kun sodan uhka Venäjällä on taas todellinen! Kaksi maailmansotaa, vallankumous, Leningradin piiritys, Stalinin vainot - tämän kaiken kokenut sukupolvi ei ole enää itkemässä ja muistamassa elämäänsä. Mutta runot ovat, ja niissä on muisti, joka kurottaa meidän aikaamme.

Nyt minulla on käsissäni kolmen suomalaisnaisen, Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon taideteos, Anna Ahmatova Fontankan talossa. Tässä kirjassa on paikka, Fontankan talo, jossa kohtaan runoilijan kolmannen kerran. Fontankan talo on Seremetevin kreivisuvun palatsi Fontankajoen varrella Pietarissa, osoitteessa Liteinyi 53. Ahmatova asui siellä kahteen otteeseen, yhteensä yli kolmekymmentä vuotta. Rakennuksessa on nykyään Anna Ahmatova -museo. Ehkä seuraavan kerran tapaan runoilijan siellä.

Fontankan talo esineineen ja valokuvineen, Ahmatova niiden keskellä tai heijastumana taustalla, yksityiskohtina kampa, peili, kauniit tapetit, valot, varjot - elämästä on jäänyt jälkiä. Huoneistossa oli paljon asukkaita, ja kirja tavoittaa ahtaan arjenkin, jota komunalkassa elettiin. Valokuvien ihmiset ja heidän suhteensa ja kohtalonsa tulevat lähelle, teksti ja kollaasitt punoutuvat yhtenäiseksi tarinaksi. Koska olen juuri lukenut Ahmatovan elämäkerran, kirjassa ei ollut minulle varsinaisesti uutta tietoa, mutta tämän kirjan tehtävä onkin toinen. Se on kunnianosoitus Anna Ahmatovalle.

Vallankumouksen jälkeen Ahmatova suljettiin kirjallisten piirien ulkopuolelle, koska hänen runonsa olivat neuvostokirjallisuuteen sopimattomia, liian uskonnollisia ja vanhanaikaisia. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että hänen teoksiaan ei julkaistu, laulun salainen lahja tukahdutettiin. Taiteilija eli tekemällä käännöstöitä. Neuvostoajan kirjailijoiden elämä oli koko ajan veitsenterällä. Väärät mielipiteet saattoivat koitua kuolemaksi, sananvapautta ei ollut. Kuten Pirjo Aaltonen kirjoittaa, Ahmatovan Rukous toteutui hänen elämässään.

Kirjan viimeiseltä aukeamalta löysin hennon kirjoituksen: Free Pussy Riot. Aluksi en oikein ymmärtänyt, mitä huomasin. Teksti on kuin osa seinäpaperin kuviota, niin että sen voisi yhtä hyvin olla huomaamatta. Mutta siinä se joka tapauksessa on, kuten ovat nykyisin olemassa ne runot, joita Ahmatova kirjoitti, kuljetti käsilaukussaan, pyysi ystäviään opettelemaan ulkoa ja sitten poltti. Ne olivat liian vaarallisia. Mutta ne olivat ja ovat olemassa, koska joku uskalsi ne ajatella ja joku uskalsi ne muistaa.



Sain viime viikolla valtakunnallisen Lukuviikon kunniaksi haasteen Opuscolon Valkoiselta kirahvilta. Hän haastoi minut kirjoittamaan jostain tärkeästä kirjallisuuden hahmosta Lukuviikon teemalla Kohtaaminen kirjassa. Kiitän haasteesta!

Kirjaan ovat ihastuneet myös Jaana, Valkoinen kirahvi, MarikaOksa, MariaSusa ja Leena Lumi.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Terveiset Tampereen kirjamessuilta 11. - 12.4.2014!

Tampereella oli Supermessu-viikonloppu. Moottoripyörien, kotimaan matkakohteiden ja puutarhan laitamilta, viinipullojen takaa löytyi kirjabloggaajan keidas: kirjamessut. Aluksi hämmästelin pientä messualuetta, (aikaisemmilla messukerroilla näytteilleasettajia on ollut paljon enemmän), mutta sitten kiittelin messujen mukavaa kokoa ja rauhallista tunnelmaa. Parin alle kouluikäisen poikaviikarinkin kanssa tilanne pysyi hallinnassa. Pöytiä sai kierrellä nautiskellen, mutta ennen kaikkea messuilla oli ohjelma, jota voi täydestä sydämestään kehua. Kiitän Tampereen Messuja pääsylipusta!

Perjantai 11.4.2014 - Terhi Rannela 


Bloggaaja-kollega Sara, P. S. Rakastan kirjoja -blogista, innosti minua lähtemään messuille jo perjantaina, vaikka alun perin tarkoitukseni oli panostaa lauantaihin. Vaati pientä urheilumieltä pakata lapsia mukaan ja ajatella nauttivansa messuilusta, mutta yltiöpäinen seikkailu kannatti. Niin vain kävi, että Terhi Rannelan pirteä olemus vangitsi myös pienten kuuntelijoiden huomion.

Kirjailija Taija Tuominen haastatteli Terhi Rannelaa, ja aiheena oli Rannelan uusin kirja, Punaisten kyynelten talo. Kirjaa on blogattu melko paljon, ja siitä on pidetty blogeissa, joten mieleni oli jo valmiiksi avoin kirjailijan kuuntelemiselle, vaikka en itse ole kirjaa lukenut. Ja miten kiinnostavasti Rannela kertoikaan! Hän oli silmin nähden  innostunut aiheestaan ja ajatuksesta, että on omalta osaltaan parantamassa kirjallaan maailmaa.

Punaisten kyynelten talo sijoittuu Kambodzaan ja kertoo punakhmerien julmuuksista. Kirjan syntymisen taustalla on vahva tunne, jonka Rannela koki omalla Kambodzan matkallaan. Sattui olemaan kansainvälinen naistenpäivä, kun hän vieraili punakhmerien vankilassa Phnom Penhissä. Vankilan seinillä oli tuhansia kuvia vangeista, joiden kohtaloa on vaikea edes ajatella. Eräs kuva ei jättänyt Rannelaa rauhaan. Siinä oli kuvattu Chan Kim Srun pienen poikansa kanssa. Heidät oli surmattu erittäin raa'asti muutaman päivän päästä kuvanoton jälkeen. "Kerro minun tarinani", oli nainen vaatinut Rannelalta, ja Rannela kertoi.

Kirjailija ei uskonut löytävänsä naisesta mitään tietoa, mutta Kambodzan dokumentaatiokeskus oli tunnistanut hänet ja Rannela sai heiltä apua tietojen keräämisessä. Punakhmerit olivat olleet tietojen dokumentoinnissa yhtä tehokkaita kuin natsit aikoinaan, joten jotain löytyi. Niin alkoi syntyä tarina kuvan kaltaisen naisen elämästä.

Haastattelijan pyynnöstä kirjailija luki otteen kirjastaan ja se oli niin rankka, että sitä pystyi hädin tuskin kuuntelemaan. "Miltä tuntui kirjoittaa tätä?" Tuominen kysyi. Rannela kertoi, että kirjoittaminen oli raskasta ja itsestään piti muistaa pitää huolta, mutta toisaalta täytyy muistaa, että "kirjoittaminen oli vain varjo oikeasta kärsimyksestä".

Taija Tuominen kehui nuorta kirjailijaa hyvin reippaaksi, koska tämä on jaksanut tehdä valtavan tutkimustyön aiheensa eteen. Rannela kiitteli toimittaja-ammattiaan siitä, että hän haluaa ottaa asioista selvää. Hän myös tuntee vahvasti, että hänellä on velvollisuus kirjoittaa ja kantaa ottava kirjallisuus on valinnut hänet.

Lauantai 12.4.2014 - Tommi Kinnunen ja Anni Kytömäki


Tämän kevään kaksi kohutuinta ja kiitellyintä esikoiskirjailijaa olivat kirjamessujen lauantaiaamupäivän vetonauloina. Molemmat osoittautuivat valloittaviksi persooniksi, joita oli ilo kuunnella. Heitä yhdisti myös suorastaan satumainen tarina kirjojen päätymisestä kustannettaviksi. Helmet oli osattu poimia talteen!

Ensimmäisenä Kirja-lavalle nousi Tommi Kinnunen, joka tuntui olevan vieläkin hämmästynyt kustantajalta saamastaan puhelinsoitosta, jossa hänen "viikonloppuharrastuksensa" luvattiin kustantaa. Nyt "harrastus", Neljäntienristeys, on myynti- ja arvostelumenestys. Myös haastattelija, kirjalija Karo Hämäläinen, kehui vuolaasti Kinnusen kirjaa ja kertoi jääneensä koukkuun jo kirjan ensi kohtauksesta.

Minua kiehtoi Kinnusen kasvaminen kirjailijaksi. Hän on valokuvaajasuvun kasvatti, jonka 7-henkisessä perheessä luettiin paljon. Hän kertoi muistavansa, kuinka sunnuntaisin talossa oli hiljaista, koska kaikki lukivat. Mies on ammatiltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka on kirjoittanut aiemmin harrastelijateatterille. Kun hän oli jättänyt kirjansa kustannettavaksi, hän oli saanut kiitosta siitä, ettei koskaan ollut ollut kustannettavana kirjaa, jossa olisi ollut yhtä vähän pilkkuvirheitä. (Huomaatteko myös punakynän opettaja-kirjailijan omistuskirjoitustyövälineenä!)

Neljäntienristeys sijoittuu Kuusamoon, josta kirjalija on kotoisin. "Mies voi lähteä Kuusamosta, mutta Kuusamo ei koskaan miehestä", hän sanoi. Kinnusen suvun omia tarinoita on ikään kuin kehyksenä kirjassa. Suvussa on ollut Kuusamon ensimmäinen kätilö, ja kirjan ensimmäinen kohtaus perustuu suvussa kerrottuihin tositarinoihin. Myös valokuvaajan ammatti on suvusta tuttu. Silti kirjalijaa naurattaa, että hänen äidilleen soitetaan ja kysytään, saadaanko tulla katsomaan heidän taloaan tai kysellään, miten äidin appiukko kuoli. Kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat kuitenkin fiktiota.

Luin Neljäntienristeyksen lauantaiaamuna loppuun ja tekisi tässä kovasti mieleni ryhtyä kertomaan siitä enemmänkin, mutta koska kyseessä on lukupiirikirja, voin arvioida sen vasta lukupiirin kokoontumisen jälkeen. Joka tapauksessa kirjailijan kohtaaminen ja kuunteleminen oli antoisaa ja syvensi lukukokemustani, josta kuulette parin viikon päästä lisää.
 


Toinen kiinnostava esikoiskirjalija oli Anni Kytömäki, jonka teos Kultarinta on jo esineenä niin kaunis, että tekisi mieli katsella sitä koko ajan. Kytömäki oli messuilla toimittaja Matti Kuuselan haastateltavana. Kuusela oli selvästi hyvin vaikuttunut kirjasta. Hän kuvaili sitä kauniiksi ja hyvin perinteiseksi suomalaiseksi kirjaksi, jonka kaltaista ei kuitenkaan ole vielä aikaisemmin kirjoitettu. Teoksen luontokuvaus oli puhutellut Kuuselaa aivan erityisesti.

Kytömäksi kertoi, että oli alun perin alkanut kirjoittaa satua, mutta kun tarina ei ollutkaan mahtunut vaadittuun seitsemään sivuun, siitä oli ruvennut muodostumaan romaani - jossa on 644 sivua! Gummerruksella oli mennyt viisi päivää ymmärtää teoksen arvo.

Jotain samaa oli sekä Kinnusen että Kytömäen kirjoitustavoissa. Kytömäkikin kertoi kuunnelleensa isoäitinsä tarinoita ja kyselleensä häneltä historiallisia faktoja. Lapsen kuvaukseen hän oli käyttänyt omia muistojaan siitä, millaista oli olla lapsi. Isän ja lapsen metsäretkien esikuvana oli ollut isoveljen ja tämän tyttären yhteiset metsäretket. (Terveisiä isoveljelle!) Eli kirjoittaessa kirjailijan omat havainnot vaikuttavat taustalla, mutta henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Heidän kanssaan pitää välillä neuvotella, mihin he suostuvat.

Kuusela oli poiminut kirjablogeista kiittäviä sanoja kirjasta ja luki niistä otteita ääneen. Hän vallan liikuttui niitä lukiessaan. Hänelle oli käynyt samoin, kuin jollekin bloggaajalle, joka oli jäänyt kirjaan eikä olisi halunnut sieltä pois - eikä haluaisi lukea mitään muuta pitkään aikaan. (Mielestäni tunnistin tästä Ilselän Minnan arvion.) Kuusela toivoikin, että vaikka suurin osa bloggaajista on naisia, myös metsämiehet löytäisivät kirjan.

Kytömäki on myös luontokartoittaja ja pianisti! Rakkaus luontoon näkyy hänen teoksensa aiheessa ja rakkaus musiikkiin näkyy hänen kielenkäytössään. Nuorella, päättäväisen oloisella kirjailijalla oli selvä näkemys kirjallisuudesta. Tämä näkemys yhdisti Terhi Rannelaa ja Anni Kytömäkeä: "Romaanit saavat aivan rehellisesti parantaa maailmaa", vakuutti Kytömäki.

Onko elämää messujen jälkeen?


Supermessuista jäi hyvä mieli. Vaikka näyttelyitä oli joka lähtöön, ne jakaantuivat laajentuneeseen Tampereen Messu- ja Urheilukeskukseen mukavasti, eikä missään tuntunut olevan järjetöntä ruuhkaa. Neljä alle yhdeksänvuotiasta lasta, jotka oli houkuteltu lauantaina paikalle metrilakulupauksella ja uusilla lastenkirjoilla, viihtyivät hyvin matkailumessujen puolella ja lopulta myös kirjoja etsimässä. Perheenpää pääsi maistelemaan viinejä, kun vaimo lupasi ajaa koko revohkan kotiin. Tekemistä oli siis koko perheelle.

Kokonaisuutena kirjamessutunnelmat olivat taas niin riemastuttavia, että kotona on ollut melkein vaikea olla, kun ei voi lukea koko ajan! Nyt on vino pino messulöytöjä tuossa odottamassa, Rannelan ja Kytömäen kirjat päällimmäisinä.

Kiitän Poplaarin Pekkaa ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saraa mitä parhaimmasta messuseurasta ja kehotan kaikkia vierailemaan Saran blogissa, jossa on paljon hienoja kuvia ja lisää tunnelmia messuilta (mm. Milja Kauniston haastattelusta)! Ja sitten vain parantamaan maailmaa - lukemalla!

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut, 1918
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 116
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Puiden varjot tuolla notkoissa ovat vielä pitkät ja vilpoisat. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. (S. 4)

Suomalaisten klassikkoteosten luontokuvaus on aina hätkähdyttävän kaunista. Se tuntuu syntyvän helposti ja tavoittavan heti jotain meille kaikille yhteistä. Mutta luontokuvaus ei ole ainut kotimaisen kirjallisuuden vahvuus. Kansankuvauksen mestariteoksia meillä riittää. Tässä on taas yksi sellainen: Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut on novellikokoelma, joka on tavoittanut jotain hyvin inhimillistä ja siksi kestänyt hyvin aikaa. Se on toinen osa Lehtosen kirjoittamasta Putkinotko-sarjasta. Sarjan ensimmäinen osa, Kerran kesällä, ilmestyi vuonna 1917, novellikokoelma Kuolleet omenapuut heti kansalaissodan jälkeen vuonna 1918 ja Putkinotko kahdessa osassa vuosina 1919-1920.

Luin Putkinotkon viime syksynä ja upposin sen kesäiseen hellepäivään. Sen päähenkilöt, saamaton köntys, Juutas Käkriäinen ja ihanteellinen kirjakauppias, Aapeli Muttinen, jäivät unohtumattomina mieleeni. Nyt kun vietetään valtakunnalista Lukuviikkoa, jonka teemana on Kohtaamispaikkana kirja, oli sopiva hetki kohdata nämä henkilöt uudestaan - he nimittäin ovat päähenkilöinä tai sivuhenkilöinä useimmissa kokoelman novelleissa, joita on yhteensä kymmenen.

Kävi kuitenkin niin, että aluksi vierastin lyhyitä tuokiokuvia Aapeli Muttisen ja Juutas Käkriäisen seurassa - olisin nimittäin halunnut viipyä heidän seurassaan pitempään, kuten syksyllä, Putkinotkon sivuilla, tein. Novellit eivät ikään kuin riittäneet. Tai no, jos aivan rehellinen olen, niin Käkriäisen seurasta en ehkä tosielämässä piittaisi, vaikka romaanihenkilönä hän onkin herkullinen. Olen kuitenkin vallan iloinen, että Joel Lehtonen siirsi nämä henkilönsä vielä suurromaaninsa sivuille ja kirjoitti mestariteoksensa Putkinotko.

Kuolleet omenapuut -teoksen novellit ovat Lehtosen tuttua, persoonallista, rönsyilevää kerrontaa, jonka rytmiin on turvallista upota heti ensimmäisestä novellista alkaen. Novellien tunnelmat vaihtelevat lyyrisestä, rakkauden sulostuttamasta kesäpäivästä kansalaissodan kauhunhetkiin lumihangessa. Kaiken ylle nousee Lehtosen henkilökuvauksen taituruus. Hän luo sellaisia henkilöitä lukijan eteen, että lukija alkaa väkisinkin katsella vastaantulijoitakin eri silmin: jokainen olisi kuvauksen arvoinen.

En voinut olla vertaamatta äskettäin lukemaani James Joycen Dublinilaisia -novellikokoelmaa tähän Lehtosen kansankuvauskokoelmaan. Vaikka Joyce on niukkasanainen tyylittelijä ja Lehtonen maalaileva lavertelija, heissä on jotain samaa. Tapa, jolla he kuvaavat henkilöidensä ulkomuotoa, on melko tyly. Tässä Lehtosen taidonnäyte: Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat hyvin lyhyet.  - - Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen karkealle sängelle. Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut sipuvat kasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet. (S. 12.)

Lehtosen huumori pilkahtelee kaikissa novelleissa, myös niissä vakavahenkisimmissäkin. Se on ironista, juttelevaa, mutta hirvittävän terävää. Elämän julmuus on viiltävää, kuten novellissa Heitukan kohtalo, jossa poika löytää kauan etsimänsä äidin ja aikoo pitää hänestä huolta. Mutta miten äiti kohteleekaan poikaansa! Novelli on riipaisevaa luettavaa.

Vakavien sävyjen keskelle Lehtonen kirjoittaa muutaman niin ilottelevan luonnekuvauksen, että on pakko nauraa ääneen. Mikä satiirin taitaja hän onkaan! Urheilija Tommola -novellissa Muttinen on saanut maalle vieraakseen reippaan liikemiesystävänsä, joka on ruvennut vaalimaan terveyttään. Nykyajan terveysintoilijat ovat valjuja tapauksia tämän alastomana kekkuloivan auringonkylpijän ja rymistelijän rinnalla: Sitten alkoi Tommola voimistella: Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks, kaks, yks, kaks". Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen voimisteli hän punnuksilla. Ja sitten hän huusi Muttiselle seinän läpi: "Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus, sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiaasi. Joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen uimaan." (S. 36.)

Niminovelli Kuolleet omenapuut on suosikkinovellini ja sisältää kokonaisen elämänfilosofian, elämään taipumisen. Unelma 500-700 omenapuusta vaihtuu 30 kuolleeseen omenapuun luurankoon. Novellista muodostuu kuva ihmisen elämästä, kauneuden ja ihanteiden vähittäisestä hiipumisesta ja lopullisesta nöyrtymisestä. Minkä määrän ihminen näkee vaivaa vaaliessaan elämää, taivoitellesaan unelmiaan ja miten kaikki on kuitenkin hyvin haurasta ja voi tuhoutua hetkessä. Novellin voi tulkita myös kansalaissodan vertauskuvana. Aapeli Muttinen, joka on itse kansan kasvatteja, haluaa tehdä kansalle hyvää, jakaa hyvästään ja nähdä kansan kukoistavan - kuin omenankukat - ja sivistyvän, nousevan köyhyydestään. Hänen hyväntekeväisyytensä kohde, Juutas Käkriäinen, ei kuitenkaan tunne kiitollisuutta, vaan vihaa häntä.

Novellissa Muttisen Aapeli sodassa tiivistyy kansallaissodan järjettömyys ja rumuus. Muttisen hahmo, joka on tulkittu Lehtosen alter egoksi, yrittää ymmärtää, miksi kansa on jakautunut kahtia. Hahmoon on kirjoitettu melkoinen määrä itseironiaa: kirjakauppias piileskelee kotonaan, syö luumujaan (joista nälkää näkevä kansa ei osaa edes uneksia) ja pelkää niin, että lopulta eivät luumutkaan maistu. Muttinenkin joutuu rintamalle, mutta sota nujertaa hänet ja ylittää hänen käsityskykynsä: "Tämä, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa (s. 92)?" Eräänlaisen vastauksen tähän Muttisen kysymykseen tarjoaa Putkinotko, huima tutkielma meistä suomalaisista.


Kuolleet omenapuut on luettu blogeissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi? ja Akanvirtaa. Lisäksi kokoelman nimikkonovellista on ansiokkaasti kirjoittanut Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni. Osallistun teoksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen - kohti korpraalin arvoa mennään.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Vuosi kuvina ja kutsu kirjabloggaajille


Haiharan kartanon ranta Kaukajärvellä 6.4.2014 klo 11.00 


Valon määrä on ehkä aavistuksen lisääntynyt maaliskuulta, mutta maaliskuun lopun aurinkoisista päivistä ei ollut tietoakaan sunnuntaisella valokuvauskävelylläni. Jää on ohutta ja paikoin Kaukajärven rannat olivat jo sulia. Kohti kevättä mennään kovaa kyytiä.

Tervetuloa Tampereelle, kirjabloggaajat!


Tampere suorastaan pursuaa kirjallisia tapahtumia keväisissä tunnelmissa. Näistä on ollut tapahtumakutsuja jo kirjablogistien Facebook-sivuilla, mutta koska kaikki kirjabloggajat eivät kuulu Facebook-ryhmään, esitän kutsut myös tässä. Tarkempia aikatauluja lähetän mielelläni sähköpostitse:

Kirjabloggaajien Muumilaakso-päivä 26.4.2014


Ohjelmassa on tutustuminen Lukulaari-antikvariaattiin, Tulenkantajien kirjakauppaan ja lopuksi opastettu kierros Muumilaaksossa.

Tampereen kirjamessut 11.-13.4.2014 (osa Supermessuja)


Kirjabloggaajien tapaaminen lauantaina 12.4.2014.

Kuukausittainen blogitapaaminen


Tervetuloa kuukausittaisiin tapaamisiin joka kuukauden ensimmäisenä torstaina! (Paikka vaihtelee.)


Nähdään!





sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

James Joyce: Dublinilaisia

James Joyce: Dublinilaisia, 2011 (I painos 1965)
Alkuteos: Dubliners, 1914
Suomentaja: Pentti Saarikoski
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Gabrielin kasvot hämmentyivät. Oli totta, että hän kirjoitti perjantaisin kirjallista palstaa The Daily Expressiin, mistä hänelle maksettiin viisitoista shillinkiä. Mutta se ei totisesti tehnyt hänestä englantilaismielistä. Arvostelijan kappaleet olivat miltei enemmän tervetulleita kuin niukka palkkio. Hänestä oli suurenmoista tunnustella vastapainettujen kirjojen kansia ja käännellä niiden lehtiä. Melkein joka päivä, kun hän oli päässyt tunneiltaan collegessa, hän vaelsi rantakaduille antikvariaatteihin, Hickleylle Bachelors's Walkilla, Webbille ja Masseylle Aston's Quaylla tai O'Clohisseylle eräällä poikkikadulla.  - - Hän olisi halunnut sanoa, että kirjallisuus oli yläpuolella politiikan. (S. 191 - 192.)

James Joycen Dublinilaisia täyttää tänä vuonna sata vuotta. Siinä on jo kylliksi syytä tarttua Joycen klassikkoon. Jos on vielä aikeissa matkustaa tänä vuonna Dubliniin, mikä voisi olla parempaa valmistautumista kaupungin tunnelmaan? Ei mikään.

Dublinilaisia on kirjoitettu jo vuonna 1907, mutta Joyce ei saanut kirjaansa julkaistua ennen kuin vuonna 1914. Vähältä piti, ettei mestariteos olisi koskaan ilmestynyt mullistamaan länsimaista novellitaidetta. Kirjaa pidettiin aikanaan liian rohkeana, koska siinä on katolisen kirkon kritiikkiä ja intohimon kuvausta. Lisäksi sitä pidettiin suoranaisena irlantilaisten pilkkana, esittäähän se henkilönsä, tavalliset dublinilaiset, melko rujoina.

Nykykirjallisuuden keskellä mikään kirjan sisällössä ei hätkäytä - kaikki rohkeus ja rujous on ylitetty moneen kertaan. Mutta edelleen tyyli, jolla Joyce on novellinsa kirjoittanut, on mullistava ja vaikuttava. Tyyliin kuuluu se, etteivät henkilöt tai tilanteet ole kovin kauniita: Hänen tätinsä olivat pieniä, yksinkertaisesti pukeutuneita vanhoja naisia. Täti Julia oli tuuman verran pitempi. Hänen tukkansa, joka oli kammattu matalalle korvan yläpuolelle, oli harmaa, ja samoin harmaat, jos kohta tummemmin varjostuksin, olivat hänen isot, veltot kasvonsa. Vaikka hän oli vartaloltaan pyylevä ja seisoi suorana, hänen hitaat silmänsä ja raotetut huulensa loivat vaikutelman naisesta, joka ei tiennyt missä oli tai minne menossa. Täti Kate oli eloisampi. Hänen kasvonsa, terveemmät kuin hänen siskollaan, olivat täynnä ryppyjä ja vekkejä, ne olivat kuin kurtistunut punainen omena, ja hänen tukkansa, joka oli palmikoitu samaan vanhanaikaiseen tapaan, ei ollut kadottanut kypsän pähkinän väriään. (S. 182.)

Joyce esittää ihmisten turhamaisuuden ja heikkoudet suorasukaisesti ja realistisesti. Elämä ei ole ruusuista kenelläkään dublinilaisella. Ei ole naisilla helppoa: Kolmen viikon kuluttua aviovaimon elämä alkoi hänestä tuntua väsyttävältä, ja myöhemmin kun se alkoi hänestä tuntua sietämättömältä, hänestä oli tullut äiti (s. 158); Eikä ole helppoa miehilläkään: Ihmiset tunsivat suurta myötätuntoa häntä kohtaan, sillä tiedettiin että hän oli nainut edustuskelvottoman naisen, joka oli parantumaton juoppo (s. 159). Mutta on siellä hetkiä, jotka loistavat kirkkaina harmauden keskellä. Teokselle on myös kertynyt arvoa ajankuvauksena, 1900-luvun alun Dublinin elämän ja tapojen kuvauksena: lapset seikkailevat, tehdään töitä, ajetaan kilpa-ajoissa, osallistutaan vaalityöhön, järjestetään konsertteja ja tanssiaiset, joissa tarjoillaan irlantilaisia herkkuja.

Jos novelleilta odottaa perinteisen juoninovellin kaarta, joutuu pettymään, sillä selkeä taitekohta jää niistä puuttumaan, eivätkä novellien loputkaan tarjoa minkäänlaista yhteenvetoa tapahtumista. Mitä sitten tapahtuu? Ei ehkä paljon mitään, ja silti novellihenkilöt jäävät vahvasti elämään lukijan mielessä. Joyce on henkilökuvien piirtäjänä vailla vertaa. Ei tarvitse kuin kulkea hetki liehakoiden rinnalla tai pysähtyä pubiin tuopillisille vanhojen kavereiden seuraan - heti kohta on selvillä ihmisten luonteesta ja heidän elämästään, vaikka kaikkea ei kerrotakaan.

Kun aloitin Dublinilaisia-kirjan lukemisen, tuntui heti tutulta. Mieleeni tuli ensimmäisenä Alice Munro, sitten muistelin Raymond Carveria. Molempien mestareiden novellit ovat selvästi Joycen tyylin innoittamia. Ne kuuluvat psykologisen novellitaiteen perinteeseen, kulkevat tiukasti ja nautittavasti Tšehovin jalanjäljissä. Kun luin Anna Ahmatova koditon -teosta, siinäkin ihailtiin James Joycea, jota luettiin myös Neuvostoliitossa. Mikä ihme tässä tyylissä kiehtoo yli kulttuuri- ja käännösrajojen?  Se on taitavaa, tarkkaa, rujoa ja kaunista - pieni hetki, muistiin jäävä tapahtuma tai sitten ei mitään. Dublinilaisia luettuani en haluaisi enää muita novelleja lukeakaan, sillä kirja oli täydellinen. Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän, mitään en haluaisi poistaa, en lisätä mitään. Ymmärrän hyvin, että kirjan ilmestymisen jälkeen on ollut vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa vakavasti otettavaa novellia, joka ei jollain tavalla keskustelisi tämän teoksen kanssa. Ei turhaan ole sanottu, että Dublinilaisia on länsimaisen nykynovellin perusta.

Dublinilaisia oli tulevan Dublinin-matkan matkaseurani valinta lukupiirikirjaksi. Teosta oli luettu sekä Pentti Saarikosken vuoden 1965 suomennoksena että Heikki Salojärven vuoden 2012 suomennoksena. Lukupiirimme on erittäin omistautunut lukuharrastukselle, mistä kertoo se, että eräs lukupiiriläisistä oli lukenut novellikokoelman pohjaksi James Joycen kirjan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Se valottaa Joycen suhdetta muun muassa katolilaisuuteen. Kirjan perusteella on hyvin ymmärrettävää, että Joyce viihtyi paremmin ulkomailla kuin katolisessa kotimaassaan. Samainen, Helsingistä kotoisin oleva lukupiiriläinen vertasi käännösten puhekielen piirteitä. Saarikoski on paikoin käyttänyt stadin slangia suomennoksessaan ja kieltämättä siinä oli enemmän ytyä kuin uudemmassa suomennoksessa.

Suomennosten sanastoissa huomasimme pieniä eroja, esimerkiksi Saarikoski käyttää sanoja portteri ja mineraalivesi, kun taas Salojärvi käyttää sanoja stout ja kivennäisvesi. (Kiiltomato.net-sivuilla Kirsti Suutarinen arvioi perusteellisesti Saarikosken suomennosta ja antaa lopulta varsin kiittävän arvosanan sanataiturille.) Oli miten oli, molemmat suomennokset olivat tehneet vaikutuksen ja kirjasta pidettiin yksimielisesti, vaikka jotkut olivat sitä mieltä, että osa novelleista unohtui pian.

Minulle kävi niin, että jo kokoelman ensimmäiset novellit, SisaretTapaaminen ja Arabia, kolahtivat lujaa. Ne ovat kuvauksia siitä, kuinka huolettomaan ja vilpittömään lapsen maailmaan tulee särö, asiat eivät olekaan sitä, miten lapsi on ne kokenut: lapsen arvostama ihminen näyttää aikuisten silmissä hassahtaneelta, huoleton seikkailu muuttuu uhkaavaksi, unelma tuottaa pettymyksen. Kun novelleissa siirrytään aikuisten maailmaan, pettymyksen tunteet jäävät elämään, mutta sävyjä tulee lisää. Erityisesti ihastuin novelliin Savea, jossa työläisnaisen vapaapäivä kuvataan eleettömän kauniisti.

Kirjan 15 novellista kaikkien lukupiiriläisten suosikiksi nousi kuitenkin viimeinen novelli, Kuolleet, joka oli myös pisin. Siinä oli kaikki: rakkautta, intohimoa, vähän kirjojen ylistystä (ks.ensimmäinen ote), juhlaa, musiikkia, ruokaa ja juomaa - jopa Aransaaret mainitaan. Kuolleet-novellissa on myös unohtumaton viimeinen virke, joka oli tehnyt meihin kaikkiin vaikutuksen. Enkä aio siteerata sitä tässä, koska se ansaitsee tulla itse luetuksi.


Dublinilaisia on luettu ainakin Yöpöydän kirjat -, Tahaton lueskelija - ja Luettuja maailmoja -blogeissa sekä Lukeminen.fi-sivustoilla.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Maaliskuun lukumuistot























Luetut kirjat


Maaliskuu oli hengästyttävän hieno lukukuukausi. Vietin blogissani irlantilaisten klassikoiden kuukautta, ja toinen toistaan hienompia kirjoja osui tielleni. Irlantilaisnobelistit, William Butler Yeats ja Samuel Beckett, hallitsivat kuukautta ylivoimaisella (ja paikoin käsittämättömällä) ilmaisullaan, mutta eipä heidän maanmiehensä J. M. Syngekään kauas heistä jäänyt, varsinkin, kun olen vieraillut Aransaarilla, joista hän kirjoitti. Bram Stokerin kauhunovellit ja kolmannen irlantilaisnobelistin, George Bernard Shaw'n, tunnetuin näytelmä tuli hotkaistua ilomielin. Irlantilaisklassikot olivat jo itsessään monipuolinen joukko: runoja, näytelmiä, novelleja ja matkakertomus.

Klassikoiden sekaan pääsi pujahtamaan yksi nykyirlantilainen lastenkirja, Roddy Doylen Hihittäjähoito, ja C. S. Lewisin klassikkofantasiasarjan, Narnian, ensimmäinen osa. C. S. Lewis oli kotoisin vihreältä saarelta, Belfastista, joten hänkin istuu väljästi irlantilaisteemaan.

Loppukuun kevennykseksi ja innostukseksi osui blogien lastenkirjaviikko, jolloin Sinisen keskitien Bleue haastoi bloggaajat kirjoittamaan lastenkirjallisuudesta erilaisin otsikoin. Tempaukseen osallistui 50 blogia, joissa ilmestyi 86 aiheeseen liittyvää kirjoitusta. Voisi sanoa, että viikko oli menestys. Luettua elämää -blogini osallistui tapahtumaan viidellä kirjoituksella. Erityistä iloa sain otsikosta Luetuimmat lastenkirjamme, johon kuvasin yksivuotiaan poikani lukemista. Katselukirjat ovat jokapäiväisessä kovassa kulutuksessa. Hauskaa oli muistella myös lapsuuteni rakkainta kirjaa, John Vernon Lordin hulvatonta Rullaluistin karkuteillä -runosatua. Kiitokset Bleuelle loistavasta ideasta ja lastenkirjallisuuden puolesta puhumisesta!


Luetut aikuisten kirjat:

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
J. M. Synge: Aransaaret
George Bernard Shaw: Pygmalion
Samuel Beckett: Huomenna hän tulee
William Butler Yeats: Runoja

Luetut lastenkirjat:

Roddy Doyle: Hihittäjähoito
Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika
Ville Hytönen ja Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi apinahiisi
John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä


Muita kirjallisia kohokohtia

Vihtorin kirjaston kirjamessut, Suomen pienimmät kirjamessut, olivat yhtä juhlaa. Osallistuin tilaisuuteen lauantaina 22.3. Olin kuuntelemassa Johanna Sinisalon haastattelua ja Tulenkantaja-palkintoehdokkaiden paneelikeskustelua. Lopulta palkinnon saivat Aino ja Ville Tietäväinen teoksellaan Vain pahaa unta.

Kuukausittainen blogitapaaminen kahvila Valossa sulostutti alkukuuta. Loppukuusta koolla oli lukupiiri, jossa oli luettavana irlantilaisklassikko, James Joycen Dublinilaisia (joka tuossa odottaa bloggaamista). Kirjaystäviä on aina ilo tavata!

Posti toi tullessaan Venäjää valloittamaan -lukuhaasteesta pienen muiston. Kiitos Jaanalle paketista! Sen sisältö on inspiroiva, sillä venäläisen kirjallisuuden kipinä ei himmene ja olen jo lukemassa irlantilaiskirjojen ohella erästä kaunista Anna Ahmatova -teosta.


Aurinkoista huhtikuuta!