keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla, Tarinoita Pohjolasta, 1991
Kuvat: Markku Tanttu
Kustantaja: SKS
Kansi: Markku Tanttu
Sivuja: 57
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kirjahyllyyni on vuosien varrella kertynyt kaikenlaisia aarteita. Siellä on paljon sellaistakin, jota en edes muista omistavani, ja tässä on yksi sellainen pieni aarre. Eeva-Liisa Kinnunen on koonnut kirjasen saamelaisten tarinoista ja uskomuksista, ja se on ilmestynyt SKS:n julkaisemana vuonna 1991. Markku Tantun kuvitus on pelkistettyä ja kaunista, salaperäisiin tarinoihin hyvin sopivaa.



Kufitarten ja staalojen mailla sisältää 24 tarinaa, jotka Kinnunen on koonnut ja yhdistellyt Lapista ja Pohjois-Suomesta kerätyistä saamelaisten tarinoista. Tarinoiden alkuperäisversiot on tallennettu SKS:n kansanrunousarkistoon.

Tarinat eroavat saduista sillä tavoin, että niitä pidetään tosina. Siinä missä satuja kerrottaessa tiedetään, että nyt keksitään mielikuvituksellisia juttuja, tarinoita kerrotaan tositapahtumina. Niinpä tuntuikin aivan todelta sekin, että saamelaiseukko muuttuu kalaksi ja staalojen kanssa pitää välillä heittäytyä painimaan.

Entäpäs kufittaret? Kuinka heidän kanssaan osattaisiin elää rauhaisaa rinnakkaiseloa? Senkin opin näistä tarinoista, että kufitarten kanssa ei kannata ruveta liian läheisiin väleihin.

Muutamat tarinat luin lapsilleni ääneen, mutta suurimman osan luin itselleni iltasaduksi. Olikin kerrassaan mainiota heittäytyä Lapin maisemiin jutaamaan ja oppia varomaan kufitarten kieroiluja. Tarinoissa varoitetaan myös toivomasta mitä sattuu - toive kun saattaa toteutua: Ukko ja akka toivoivat lasta. Sitä ei syntynyt. Akka huokasi:  - Syntyisi edes koirankuonoloainen. He saivatkin pojan, joka oli aivan koiran kaltainen. Poika kulki metsästämässä ja saalistamassa tuntureilla ja toi aina lihaa kotiin. (S. 27.)

Kufitarten ja staalojen mailla sopii hyvin luettavaksi pakkaskelejä odotellessa. Lapin villi luonto, tunturit ja tuimat tuulet tuntuvat luissa ja ytimissä. Revontulet loimuavat ihmisverta. Karhut, porot - ja vähän yllättäen myös sammakot - seikkailevat tarinoissa. Pohjolan asukkaiden arki ja karut olot höystetään melkoisella määrällä noitavoimaa: Ennen muinoin Lapissa eli ihmisiä, joita sanottiin noidiksi. He osasivat ennustaa tulevia tapahtumia ja parantaa ihmisiä ja eläimiä. He hallitsivat ilmoja ja osaisvat taikoa itsensä eläimiksi. Jokaisella noidalla oli rumpu, jota takomalla hän saattoi vaivuttaa itsensä hurmostilaan. Silloin sanottiin, että noita lankesi loveen. (S. 17.)

Ihmiset ovat kautta aikain käyttäneet mielikuvitustaan, selittäneet oman elinympäristönsä olosuhteet kertomalla syntytarinoita, eläneet läheisessä suhteessa luontoon ja tunteneet yhteisönsä. Entisaikojen tarinoita lukiessa tulee mieleen, kuinka tylsää elämä nykyään on, kun tv:n ja internetin kuvavyöry tarjoaa valmista viihdettä. Nyt koko maailma selitetään muutamalla kuvalla, ja tiede on paljastanut kaikki elämän salaisuudet. Onneksi jotain alkuperäistäkin voi vielä tavoittaa arkistojen kätköistä.


Kun aloin maaliskuussa herätä Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteeseen, kahlasin kirjahyllyäni läpi etsien haasteeseen sopivia kirjoja. Kinnusen kokoelma sopi kohtaan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista. Tänä syksynä haasteen tämä kohta sai jatkoa, kun Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa alkoi haaste Kansojen juurilla. Kirja sopii siis siihenkin.

4 kommenttia:

  1. Onpa kiinnostavan kuuloinen kirja! Voisinpa hyvin yrittää etsiä tämän kirjastosta luettavakseni. Tarinakokoelmat sopivat hyvin pieninä paloina nauttimiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, Suketus! Kirja sopii haasteeseesi ja on viihdyttävää luettavaa. Kansantarinoissa on hyvän elämän mallia ja paljon kaikenlaista tietoa.

      Poista
  2. Oi, tämähän kuulostaa ihanalta! Pistän nimen korvan taa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, Kaisa Reetta! Toivottavasti kirja löytyy. <3

      Poista

Kiitos kommentista!