keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 380
Mistä sain kirjan: oma ostos



Kirjabloggaajien naistenviikolla on ilo blogata kotimaisia naisten kirjoittamia kirjoja. Aloitin viikon bloggaamalla eilen Eeva Kilven esikoisteoksesta Noidanlukko, jonka päähenkilö on Enni-niminen pieni tyttö. Nyt luin loppuun Katja Kallion Yön kantajan, jonka päähenkilö on nimeltään Amanda Fredrika Aaltonen. Naisten kirjoittamien kirjojen päähenkilöt ovat usein naisia, ja siksikin niitä on kiinnostava lukea. Ainakin minä haluan lukijana peilata omaa elämääni naispäähenkilöiden elämään ja yrittää ymmärtää jotain tästä kaikesta naisena olemisesta.

Amanda Fredrika Aaltosella on samanniminen esikuva, joka eli vuosina 1864 - 1918. Hänet diagnosoitiin mielenvikaiseksi ja lähetettiin naisten mielisairaalaan Seilin saarelle. Vierailin saarella viime kesänä ja kuvani ovat sieltä: Hiekkatie kulkee postisatamasta kohti päärakennusta. Kuin viivytellen se kumpuilee ja kaartelee ohi pähkinälehdon ja punaisten venevajojen ja riihien ja latojen, ja sitten maatilan rakennusten, meijerin ja puuvajan ja renkituvan ja talouspäällikön talon. Niiden jälkeen tie näyttää pysähtyvän hetkeksi kuin  haraamaan vastaan, mutta lähtee sitten auttamatta vierimään kohti vaaleankeltaista kaksikerroksista kivirakannusta, joka sijaitsee pienellä ylängöllä saaren pohjoispuolella. (S. 11.)

Katja Kallion kirjoittama Amanda elää esikuvansa elämänvaiheita. Amandan diagnoosin nimi Insania epileptica menstrualis tarkoittaa kuukautishulluutta ja kertoo diagnoosina paljon siitä, miten mielivaltaista naisten kohtelu saattoi vielä 1800-luvulla olla. Kaikki naisethan ovat potentiaalisia kuukautishulluuteen sairastujia - jos naisen käytös oli jollakin tavalla sopimatonta, hän saattoi olla tämän taudin kantaja. Hysteria, kuukautishulluus, hullut naiset: - - ei sellaista ole olemassakaan. Hyvää naista. Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin. Ei vaikka nainen olisi millainen tahansa. (S. 374.)

Katja Kallio tekee Amanda Aaltosesta elävän henkilön. Amandan hulluus ei nykylukijan silmissä ole hulluuttua, eikä varsinkaan kuukautishulluutta, vaan ehkäpä erityisherkkyyttä tai ADHD:tä. Kallio tavoittaa Amandan sisäistä olotilaa sanoilla ja lukijakin alkaa liikehtiä levottomasti, kun Amandan luut alkoivat sirittää kuin sirkat (s. 122.)

Amanda on levoton ja spontaani hetkessä eläjä. Hän on lapsena herättänyt pahennusta kirkumalla tai heittämällä yhtäkkiä kaikki vaatteet pois päältään (temppuja, joita oma nelivuotiaani esittää päivittäin). Aikuisena hän ei pysy työpaikoissa, vaan joutuu ennen pitkää vaikeuksiin, koska ei vain pysty olemaan rauhassa tai tuntee jotain liian suurta. Lopulta hän joutuu myymään itseään hankkiakseen elantonsa. Hän on loisnainen, irtolainen. Sitten hän tapaa Duplessis'n, kuumailmapallolentäjän, jonka kanssa hän lentää Pariisiin, elämänsä seikkailuun.

Kun Amanda palasi seikkailultaan ja joutui lähempiin kanssakäymisiin viranomaisten kanssa, mielenkiintoni kirjaan lopahti. Olin odottanut Seilin kuvausta ensimmäiset sata sivua, ja kun sinne sitten jouduttiin, jätinkin kirjan jäähylle. Pelkäsin nimittäin siinä vaiheessa, että kirja jää junnaamaan ikävien hoitajien ja kurjan kärsimyksen pohjamutiin. Mutta kun annoin kirjan olla pari kuukautta ja tartuin siihen uudestaan, Seili alkoikin elää ja Amandasta tulikin minulle läheinen.

Kuinka paljon Amandan muistoissa on totta, kuinka paljon harhoja ja toiveita, mielikuvitusta? Onko sillä väliä? Ne ovat Amandan elämä. Katja Kallio kuvaa Amandan Pariisin ja Amandan Seilin kauniisti ja kunnioittaen, vaikka mitenkään kaunis Amandan elämästä ei tule. Paitsi hetkittäin. On kuumailmapallon unenomainen lento, on punainen silkkinauha, on Sofia, on Pikku-Greta, on Isaksson.

Kallio on jakanut Yön kantajan osiin, joilla on Amandan tärkeiden ihmisten nimet; niiden nimet, jotka ovat olleet Amandalle hyviä edes hetken aikaa. Kyllä Amanda nimittäin hyvyyden tuntee ja osaa olla rauhassakin, kun hänen on hyvä olla. Silti Amandan tunteet lyövät välillä reippaasti yli ja ohi, varsinkin viha ja mustasukkaisuus ovat kauheita kokea, unet riekaleita.

Ja nyt hän lähestyy säleaitaa, joka kiertää vaaleankeltaisia rakennuksia eteläpuolelta, ja lause helähtää hänen mielessään, pieni tiuku sumuun kadonneesta kirkontornista, saaristossa täysin poikkeuksellinen uusklassinen rakennuskokonaisuus - - (s. 13).


Yön kantaja sen kuin paranee loppua kohti. Amanda haaveili kaupungeista ja seikkailuista, mutta päätyy Seilin saarelle 26-vuotiaana. Ei täältä ole kukaan koskaan pois päässyt (s.123). Kallio kuvaa Seilin yhteisön elämää, 1800-1900-luvun taitetta ja saaristolaiselämää uskottavasti. Hän on perehtynyt Seilin historiaan ja saaristoalaiselämään perusteellisesti. Koin suorastaan valaistumisen, kun saarelaiset puhuvat verkkojen parantamisesta, eivätkä paikkaamisesta.

Kirjan viimeisille sivuillekin riittää kauneutta. Amandan lukuinto, jonka avulla hän selviää elämänsä suurimmasta surusta, on liikuttavasti kerrottu:
   Amandalle tärkeintä oli, että löytyi jokin keino jolla hän pääsi itsestään ja elämästään eroon. Kaikesta siitä epäonnistumisesta mitä hänen nimensä oli asettunut tarkoittamaan.
   Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon.  - - Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan. (S. 363.)



Viimeisen kuvan myötä lähetän terveiset Seilin-matkaseuralleni, ihanille naisille ja ystäville, jotka jakoivat Seilin kanssani. Yön kantajan myötä kuljin noita hiekkateitä uudelleen.



Yön kantaja on saanut paljon blogihuomiota ja aivan ansiosta. Juuri eilen Kirjakaapin kummitus bloggasi siitä ja siitä on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuriblogi, Kulttuuri kukoistaa, LumiomenaKirja vieköön, Tuntematon lukija, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Kirsin Book Club, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjokansi, LukuisaTäysien sivujen nautinto ja Tekstiluola.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Eeva Kilpi: Noidanlukko, 2. painos, 2009 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Noidanlukko on Eeva Kilven esikoisteos vuodelta 1959. Valitsin sen keväällä lukupiirin kesäkirjaksi, sillä olin juuri löytänyt sen kirjakaupan löytöhyllystä. Teos oli vilahdellut satunnaisesti kirjablogeissa ja herättänyt mielenkiintoni, mutta lopullisesti kirjan kaunis kansi sai minut ostamaan kirjan, ja hyvä niin. Noidanlukko sijoittuu nimittäin sisällöltään lähelle suursuosikkejani Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytärtä ja Kesäkirjaa, joissa molemmissa maailmaa tarkastellaan lapsen näkökulmasta.

Noidanlukko on kerronnaltaan intensiivinen ja tarkka, eikä todellakaan lässytä tai romantisoi lapsuutta. Silti siinä on mukana kosolti lapsuuden maagisuutta ja mielikuvitusta - kuten myös vasta lukemassani Patti Smithin Uneksuntaa-teoksen lapsuudenmuistoissa.

Noidanlukon päähenkilö on pieni karjalaistyttö Enni. Ei ole epäilystäkään, etteikö Enni ole Eeva Kilpi itse. Tietenkin täytyy muistaa, että Noidanlukko ei ole muistelmateos, vaan kaunokirjallisuutta, mutta silti omaelämäkerrallinen ote on aivan selvä. Teoksen novellit ovat  pieniä irrallisia tarinoita, ja tarina tarinalta Enni kasvaa. (Rakenne on sama kuin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttäressä ja Kesäkirjassa, enkä osaa pitää kirjoja puhtaasti novellikokoelmina, mutta ehkä parempaakaan nimitystä ei ole.)

Enni asuu äidin ja isän kanssa 5-vuotiaaksi asti ja jokainen kohdalle osunut leikkikaveri  on suuri ilon ja ihastuksen aihe, vaikkeivät leikit aina sujuisikaan aivan mutkitta. Kirjan ensimmäisiä tarinoita ovat muun muassa Olli, Toivo, Johannes, Kaija ja Lislotte, ja ne on nimetty leikkikavereiden mukaan. Aivan ensimmäinen tarina on nimeltään Kotileikki, mutta se voisi yhtä hyvin olla nimeltään Seija, sillä Seijan kanssa siinä leikitään kotileikkiä antaumuksella. Leikki tosin keskeytetään, kun äidit ja isät tunnistavat siitä itsensä.

Kaija on puolestaan Ennin koira, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että Kaija ja Enni ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Kaijaan palataan vielä novellikokoelman lopussa, eikä kyyneliltä vältytä. Jokainen, joka on lukenut Eeva Kilven runoja, tietää, että niissä tavataan myös eläimiä, varsinkin koiria. Noidanlukon eräs tarina kertoo Pienestä mierolaisesta, tarhaketun poikasesta, joka saa Enniltä hellää hoitoa. Myös kissanpentuja hoivataan.

Enni havainnoi aikuisiakin: Tätimamma, Hartteliini-mummo ja Isä ovat hienoja henkilökuvauksia. Tätimammalla on kissanpoikia, joita Enni ja Sisko käyvät hoitamassa. Mamma on lempeyden perikuva:
 Tätimamma seisoi porraskivellä kädet esiliinan alla. Hän oli pannut pyhähuivin päähänsä ja hänen esiliinassaan oli vaaleampia raitoja. Jokainen uurre hänen kasvoillaan näytti sinne unohtuneelta hymyltä. Hän kumartui kuin ottaakseen kissanpoikasen syliinsä, mutta laskikin kätensä ensin toisen ja sitten toisen pellavapään päälle.
 "Mummon piika", hän sanoi. "Mummon pienet piiat."
 Ja Enni pysähtyi taas kerran etsimään sanan merkitystä ja ihmeen hyvältä sen löytäminen tuntuikin. (S. 90.)
 
Hartteliini-mummon henkilökuvauksessa on aimo annos huumoria, samoin kuin isän kuvauksessa. Automatka isän kyydissä ja yhteinen ravustuskeikka on kerrottu hykerryttävästi. Äidin ja isän riitely valottaa persoonallisuuksia ja heidän suhdettaan mainiosti, vaikka varsinaista luonnekuvausta niissä ei ole yhtään - toiminta kertoo paljon.

Kilpi on kertojana aivan verraton. Huumoria ei puutu myöskään ystävyyssuhteiden mutkissa. Lapsen ylpeyden ja kateuden tunteet saavat kyytiä esimerkiksi novelleissa Abessinialainen sotilas ja Hellä Mäki. Miten julmia lapset osaavat ollakaan, ja millaisia kolauksia maailma heille tarjoileekaan!

Teoksen viimeinen novelli, Noidanlukko, on haikea. Kun sota alkaa lähestyä omaa kotipihaa, ei asukkaille jää vaihtoehtoja. Sinne jää noidanlukko, joka ei koskaan kukikkaan, ja sinne jäävät tutut maisemat ja koti. Karjalaislapsen lapsuus loppuu.

Lukupiirikirjaksi teos sopi hyvin, sillä kaikki pitivät kirjasta, ja keskutelua virisi sekä taitavasta huumorista että karjalaisten elämästä. Lapsuuden kuvauksena teos on helmi, sillä lapsen maailma tuntuu siinä hyvin aidolta.

Kilven kirjalliset ansiot ovat kiistattomat jo tässä esikoisteoksessa, jossa tarkat havainnot ja persoonallinen kerronta jo yhdistyvät. Teos on nopeaa, vaivatonta luettavaa, ja silti se on sekä hauska että kosketava, pieni mestariteos.



Teoksen myötä aloitan perinteisen Kirjabloggaajien naistenviikon juhlimisen. Perinteestä voi lukea lisää tempauksen emäntäblogista Tuijata.Kulttuuripohdintoja. Tempauksen tarkoituksena on nostaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta esiin.


Noidanlukko on luettu ainakin näissä kirjablogeissa, joissa kaikissa siitä on pidetty kovasti: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, K-blogi, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Tea with Anna Karenina.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Patti Smith: Uneksuntaa

Patti Smith: Uneksuntaa, 2. painos, 2016
Alkuteos: Woolgathering, 1992 ja 2011
Suomentaja: J. K. Ihalainen
Kustantaja: Palladium Kirjat
Kansi: Kannen maalaus Jean-Francois Millet'n Paimentyttö; Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Sivuja: 77
Mistä sain kirjan: oma ostos



Patti Smithin Uneksuntaa tarttui käteeni tämän kevään Vihtorin kirjamessuilta. Eräs tuttavani suositteli sitä lämpimästi, ja luin sen jo pääsiäisen aikaan melkein yhdeltä istumalta. Kirja on julkaistu intialaisen rukouskirjan koossa, ja se on jo esineenä hyvin kaunis: kirjan kansi huokuu rauhaa. Lisäksi kirja on sisällöltään pienoinen taideteos, joka ei suostu mihinkään ennalta arvattavaan muottiin.

Uneksuntaa on muusikko-runoilija-taiteilija Patti Smithin muistelmakirja sekä runo- ja valokuvateos ja ehkäpä myös jonkinlainen uni- ja päiväkirja - siis uneksuntaa. Smith kirjoitti kirjan vuonna 1991 ollessaan 45-vuotias ja kärsiessään melankoliasta. Suomennos on tehty vuonna 2011 julkaistusta uusintapainoksesta, johon on lisätty joitain vuonna 1992 pois jätettyjä tekstejä. Kirjailija itse kertoo kirjan synnystä näin: Kaikki tässä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan epämääräisellä ja oudolla ilolla.

Epämääräistä ja outoa iloa kirja tuottikin, melankoliasta huolimatta. Se sopi erittäin hyvin pääsiäiskirjaksi (ja sopii lomakirjaksi ylipäätään). Perheenjäsenten ja suvun muisteleminen tuo kirjaan haikeutta, ja runot ja arkiset havainnot ovat myös surumielisiä - välillä taiteilijan ajatukset kyllä lähtevät myös lentoon, eivätkö kiinnity mihinkään, vaan teksti on kuin proosarunoa. J. K. Ihalaisen suomennos tuntuu luontevalta, vaikka työ on varmastikin ollut haastava. Pelkästään kirjan nimi Woolgathering aukeaa moneen suuntaan.

Läpi  koko teoksen kulkee vahvana elämän tuntu, sen selittämättömyyden hyväksyminen ja hetkien kauneus ja ihme. Pieni sisko Kimberly ja häntä kohtaan tunnettu suojeleva rakkaus tulee erityisen lähelle lukijaa. Toinen kaunis muisto, Bambi-koiran kohtalo, on kerrottu kauniisti. Smithillä on taito vangita elämän maagiset hetket.

Taiteilija ompelee tilkkupeittoa veljelleen, piirtää, keittää teetä, kuuntelee musiikkia. Miten tavallista ja miten turvallista. Että kaiken maailman maineen ja arvostuksen keskellä Patti Smith nauttii tällaisista asioista elämässään. Lukijakin huomaa tavallisten hetkien tärkeyden - maagisuuden. Eikö elämän merkitys ole pienissä nautinnoissa: käsitöissä, hyvissä kirjoissa, musiikissa, rakkaiden ihmisten muistelemisessa?

Lapsuus, ne asuinsijat, maisemat ja ihmiset, joiden keskellä kasvetaan, muovaavat ihmisen sielunmaiseman. Syntyyö taiteilija ympäristönsä tuotteena, vai onko hänessä taiteilijan sielu ja syntyessään? Ehkä tarvitaan molempia. Jotkin Smithin lapsuuden ajan muistot toivat mieleeni Tove Janssonin lapsuusmuistot kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Yhtä vahvoja kokemuksia löytyy molemmista. Lapsen sisäinen elämä, mielikuvitus, on pitelemätön:
   Minä tuijotin, mittailin ja noin vain, poissa - ailahtelin, pyrähtelin, maasta maahan, kömpelöistä jaloistani ja kurittomista sukistani välittämättä. 
   Minä lensin eikä kukaan muu tiennyt siitä. Sillä kaikista näytti, että olin yhä heidän keskuudessaan, pienellä sängylläni, lumoutuneena lapsen leikkiin. (S. 4.)

Smithin Uneksuntaa on rauhoittava lukukokemus. Se aukenee moneen suuntaan, ja sen taialle ja epämääräisyydelle kannattaa antaa tilaa.



Uneksuntaa on arvioitu myös Ullan luetuissa kirjoissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 11. Jonkun muuan alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa, 2001
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Katariina Vuorisen esikoisrunokokoelma Edith suuteli minua unessa on ilmestynyt vuonna 2001 ja oli silloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Luin teoksen silloin ja muistan pitäneeni siitä. Nyt tartuin siihen uudestaan Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä.

Oli helppo ymmärtää, mihin teoksessa aikanaan ihastuin. Vuorisen kielikuvat ovat väkeviä ja uusia, ja ne aukeavat moneen suuntaan. Niistä muodostuu paikoin myös kompastuskiviä: Joihinkin runoihin ei pääse käsiksi,  koska niitä ei tavoita - kielikuvat säntäävät taivaan tuuliin. Olo on kuin unessa, ja toisaalta myös unistahan runoudessa on kyse: - - yöllä käytetyt ihmiset palaavat (s. 45). Niistä saa ja pitääkin ammentaa, mutta kuinka paljon tulkintaa voi jättää lukijalle, joka ei ehkä jaksa hypätä uneen vaan kaipaa maata jalkojensa alle. Toisaalta: pitääkö väkevä kielikuva sitoa johonkin - eikö se riitä runoudessa sellaisenaan?

Runokokoelman nimi Edith suuteli minua unessa on loistava. Se johdattaa ajatukset heti Edith Södergraniin, jonka runous on modernisuudessaan ja ehdottomuudessaan kirkkainta, mitä suomalaisessa runoudessa on ehkä koskaan nähty. Södergranin eroottiset ja elämänjanoiset kielikuvat kelpaava esikuvaksi nykyrunoudellekin, ja niitä kannattaa tavoitella, sillä mistä muusta kannattaa runo kirjoittaa kuin elämän poltteesta. Edithin suudelma on varmasti kiihkeä.

Vuorisen runokokoelman kansikin viittaa eroottisuuteen ja koska runojen minä on selvästikin nuori nainen, ei rakkaussuhteilta vältytä. Niitä etsitään ja hamutaan opiskelijaelämän keskellä. Jotain yhteistä kaivataan, miksei vaikka Mika Waltaria, kuten runossa Fine:

olit lukenut Mikan isot kirjat ja minä pienet
messiaan, keskiajan ja maan josta kotieläimet
syntyvät uudelleen
 - - 
tulisi mies taloon joka päivä. (S.16.)


Intertekstuaalisuus käy Vuoriselta näppärästi. Runot istuvat myös tiiviisti suomalaisen runouden erääseen perinteeseen: vuodenajat vaihtuvat ja niiden myötä vaihtuvat mielialat syksyn ja talven odotuksesta kevään uuteen aikaan. (Kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisikaan ilman selkeitä vuodenaikoja!):

Hissikuilusta syöksyn vaarallisimpaan 
pimeään, huhtikuun hajuun; 
muta imeytyy ihon rakoihin, 
kauan sitten kadotettuja vitamiineja saa suoraan
tärykalvojen läpi, mattotelineeseen köytetään. (S. 44.)


Opiskelijaelämän vuosirytmi tentteineen muistuu myös mieleen, sillä runoilija kirjoittaa välillä kuin runollista päiväkirjaa. Tässä palataan joululomalta:

Mäkiviikko nyt hypätty
kylät käyty

maananataina lääkäriin, Espanjaan
unohtuneiden sanojen keskelle, kotiin
pölypalloon kuin aavekaupungin viimaan
 - -                                                             (S. 30.)


Vuoriselta on ilmestynyt runoteoksia harvakseltaan, noin viiden vuoden välein, mutta hän on mukana useissa antologioissa. Olen iloinen, että löysin Vuorisen runokokoelman uudestaan ja upposin siihen. Nautin tällaisesta:
- -
kirjoittaa myrskyä pidättävän kuusikon, 
auringonkukat jotka valahtavat syliin
 - - (s. 60.)




Edith suuteli minua unessa on luettu ainakin Onko kaunosielusta kyborgiksi? -blogissa, jossa epäillään näiden runojen kirjoittajan elämän olevan kovin tyhjää. Anders Vacklin on arvioinut teoksen Kiiltomadossa.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Runon ja suven päivänä















Suomen suvi on suloisimmillaan, vaikka kylmä onkin. Koleudesta huolimatta luonto kukkii, vihreys häikäisee ja päivät ovat pitkiä. En vaihtaisi tätä mihinkään.


Hyvää Eino Leinon sekä runon ja suven päivää!


tiistai 4. heinäkuuta 2017

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Henriikka Tavi: Esim. Esa, 2.painos, 2007
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 85
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Loma on vaikeaa aikaa bloggaamiselle. Sitä luulisi olevan aikaa harrastaa, mutta niin vain näyttää käyvän, että talvella kertyneet rästihommat ja mökkielämä johdattavat pois koneen äärestä. Kirjat kulkevat mukana, joten niitä on kyllä tullut luettu, mutta 15 kirjan blogijono alkaa jo kääntyä stressiksi. Riennän sitä nyt vähän purkamaan ja aloitan runoilla, sillä Eino Leinon ja runon ja suven päivä iskee jo tällä viikolla, eli 6.7. Kuten näkyy, kirja on kuvattu jo maaliskuussa, mutta kuva sopii silti aika hyvin tähän suveen.

Kevään ja kesän aikana lukemistani runoteoksista riemukkain on ollut Henriikka Tavin Esim. Esa. Se voitti vuonna 2007 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja mielestäni täysin ansiosta. Lukemisen myötä Esim. Esa paljastui runohyllyni aarteeksi. Se on nerokas ja hauska, runoutta uudistava ja siitä riemuitseva teos. Se on kokeellinen ja runsas, täynnä vaikka mitä, mutta se ei silti aiheuta ähkyä. Se on ehtymätön. En osaa verrata Tavin runoutta mihinkään aikaisemmin lukemaani suomalaiseen runouteen, ellen vertaa sitä oikeastaan kaikkeen. Jollakin tavalla Tavi kirjoittaa perinteen ohi ja yli, on rohkeasti aivan omansa ja uusi.

Kirjan alku ei kuitenkaan ollut minulle helppo. Ennen kuin kirja virallisesti edes alkaa (ennen kustantajan tietoja), sanat alkavat juosta sivujen alareunoissa. Olin hämmentynyt.  Kuuluvatko alareunan sanat johonkin runoon? Mihin runoon? Kokoelman ensimmäisten sivujen jälkeen olin lähinnä puulla päähän lyöty ja mietin jo, että heitän kirjan nurkkaan: säkeet eivät liittyneet toisiinsa, en pysynyt ajatuksen perässä, runot eivät käyneet kohti. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, huomasin nauravani ääneen, enkä olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan. Olenkin nyt lukenut kirjan kolmeen kertaan ja luen siitä otteita uudestaan ja uudestaan.

Esim. Esa on sanojen ja elämän leikkiä. Siinä on kuvioita, tilanteita ja dialogia, joista muodostuu parhaimillaan aivan hillitön meininki. Runot eivät aina toimikaan erillisinä tapauksina, vaan kokonaisena pakettina, jossa saadaan seurata erään ihmissuhteen kaari, kirjoittamisen riemun räjähtäminen sekä kaupan päälle myös vauhdikas pyöräilymatka. Teoksen sivujen alalaidassa olevat sanat ovat nimittäin oma, itsenäinen runonsa, jossa seurataan erään sijaisen pyöräilyä. Pyöräilijä nimetään lopulta Henriettaksi. Nimihän on mukavasti melkein kuin Henriikka - onko Henrietta myös runoilijan sijainen?: tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä (S. 2- 4).

Pyöräilyn rytmi, jossa välillä poljetaan tasaista tietä ja välillä hengästytään ylämäissä, välittyy lukijallekin. Pyöräilijän tajunnanvirta, ohi kiitävät maisemat ja havainnot sekoittuvat, ja välillä - kun sivujen alalaidat ovat tyhjiä - kuljetaan vapaalla alamäessä. Juuri tämä kokoelman läpi kulkeva pyöräily oli se tekijä, joka teki kokoelmasta minulle yhtäkkiä läheisen. Kun hyppäsin tarvittaessa työhön kutsuttavan sijaisen pyörän "ritsille", alkoi tapahtua.

Teos on jaettu seitsemään osaan, joista ensimmäinen osa on kuin nimetön alkusoitto kokoelmalle. Se jäi itselleni hajanaiseksi ja tuntui vain keränneen irrallisia sanoja, hassutusta ja odotusta sekä ihmisiä sieltä täältä. Koin, että vasta ensimmäisessä numeroidussa osassa  Unissakävelyllä, polkeminen alkoi rullata. Runojen muodot heittäytyvät laatikkomallisiksi tai rivit harventuvat, lauletaan kehtolaulu ja haetaan aallokosta rytmiä. Nyt olen täysillä mukana.

Toinen osa Rose kertoo rakkauden tarinaa, vaikka jo ensimmäinen runo julistaa otsikollaan EN SIEDÄ KERTOMUKSIA RAKKAUDESTA. Löydän pääskysen muotoa ja rikottuja säkeitä sekä laatikkomallisen runon keskeltä ruusun kuvan. Seksiäkin saadaan.

Kolmas osa Tietyömaa ei ole tietyömaa vaan sijaisen työmaa: Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Hän föönää tukkansa risuiksi. Nimeni on Henna ja toimin tänään Mariannan sijaisena.  - - (S. 47.). Naurattaa. Naurattaa ääneen. On runoharjoitus ja yläkoululaisen tekstiä - runoilija itse yläkouluikäisenä - ja pahuksen tarkka kuvaus oppituntidialogista: sijainen esittelee itsensä ja aloittaa opetuksen, jonka joutuu koko ajan keskeyttämään, koska oppilailla on sitä ja tätä kommentoitavaa. Koulumaailman arki ja toisaalta kirjoittamisen opettamisen tai oppimisen lait saavat kyytiä. Voiko runoutta suitsia ja asettaa kaavaan? Asettuuko mikään sellaisiin raameihin, joihin sitä yritetään pakottaa? Henriikka Tavilta voisi myös tilata uuden, vähän villimmän aapisen:

O

on kolo, johon sopii jomottava molo.
Ooh hohottaa Goljata, opo
on onnellinen. (S. 48.)


Kolmannessa osassa Esa heitetään kuvioihin kirjoitusharjoitukseen keksittynä erisnimenä, mutta hän nousee pääosaan vasta kokoelman neljännessä osassa Halusimme ehdottomasti:
Esa on nyt maisemissa.
Soita sille ja kesytä se. (S. 59.)

Rakkaussuhde Esan kanssa kuitenkin päättyy. Kaikki olisi kamalan surullista, mutta (apua!) taas minua naurattaa:

Onneksi Esalla on vahvat refleksit.
Jotain jää jäljelle:
Hirvivaara. Jyväskylä.


_____________


Erno, Martti ja Arnu.
Ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin tuulee. (S. 61.)

Runoon vedetty viiva kertoo paljon. Mitä jäi jäljelle Esasta hirvivaaran alueella Jyväskylässä? Onko rakkaus yhtä hirvivaaraa vai oliko Esa hirvi? Viiva päättää Esan tarinan, mutta viivan alle jäävät Erno, Martti ja Arnu... Heistäkin voisi kertoa tarinat. Ja koska ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin luulee, niin ehkä hän ei ole niin onnellinen tai onneton kuin tuuleekaan, koska osuuhan noita erityisnimiä jokaisen kohdalle useampia. Tietysti joku on aina enemmän kuin muut, ja se joku voi olla nimeltään esim. Esa.

Teoksen viides osa on taas jotain uutta. Kävely hautausmaalla on ihmiskohtaloita ja surua, surupuhetta. Laatikkomalliset runot ovat saaneet kehykset ympärilleen. Ovatko ne kuin hautakivia, kuolinilmoituksia? Kehystetty hei-sanojen laatikko kertoo hyvästeistä riipaisevasti. Joku hei on viimeinen.

Kun nyt olen melkein teoksen lopussa, luulisi vuorossa olevan jotain kokoavaa. Mutta ei ole. Sen sijaan osa VI Elokuu kiihdyttää tahtia. Miten toimii runo, jossa luetellaan si-päätteisiä sanoja tai miten toimii ristin muotoinen runo? Tai yhden sanan mittaiset lauseet jonossa: Soitan. Vastaat. Kysyn. Sanot. Puhut. Tuulet. Tuulee. Tuulen. - - (S. 83.) Ovatko ne runo? Täytyykö niiden toimia? Töks. Töks. Entäs neliö kirjaimia, joista muodostuu sanoja, joiden sanarajat sekoittuvat hilpeästi tähän tapaan: - - TISSIRPALEPAKKOMENNUSSIINTÄÄLLÄÄVÄRINÄRKÄSTYSTÄ - - (S.85).
Kirjaineliön tekeminen on varmastikin vienyt hetken aikaa, mutta kaiken tämän työn jälkeen lukija kysyy: mitä runous oikein on?

Henriikka Tavin vastaus tuntuu olevan, että runous on mitä vaan, mutta ainakin se on loputon leikki (tai pyörämatka). Kirjainten, sanojen katkeamatonta virtaa, jota voi muotoilla ja järjestellä miten haluaa. Täytyykö sen olla mitään muuta? Runous alkaa ennen kuin mikään teos alkaa ja jatkuu vielä virallisten sivujen päätyttyä.

Lukijana joudun lopulta hyppäämään ritsiltä, koska sivut loppuvat. Kiitän runoilijaa (tai ehkä hänen sijaistaan) kyydistä ja jätän hänet jatkamaan loputonta leikkiään: Tässä kohdin luettelo katkeaa ja alkaa valua takaisin kohti selkärankaa jonka päässä on huppu ja huppu päässään hän istuutuu puistonpenkille, ottaa sen pois päästä, joka on suulas hän tuntee itsensä oudoksi haluavan. Hänen nimensä on Henrietta ja hän työskentelee täällä  (S. 89 - 91.) 



Esim. Esa on luettu ainakin blogeissa Jäljen ääni ja Onko kaunosielusta kyborgiksi?, jossa muutamista kokoelman runoista on tehty mainiot analyysit. Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 42. Esikoisteos.