sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Hanna Hauru: Jääkansi

Hauru Hanna: Jääkansi, 2017
Kustantaja: Like
Sivuja: 117
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Hankasin vihdan rangalla vartaloni joka paikasta. Se tuntui kuin olisin ollut sylissä. (S. 79.)

Hanna Haurun Jääkannen kanssa ei ole leikkimistä. Ensimmäiseltä sivulta lähtien lukijan kintereillä juoksevat hulluus ja pahuus, jotka sana sanalta saavat lukijan kiinni.

Hauru nousi tällä teoksellaan viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja täysin ansaitusti. Vaikka romaanissa ei ole kuin 117 sivua, ne tuntuvat jokainen paljon enemmältä kuin vain kirjan sivulta. Kaikki ylimääräinen kuvailu on karsittu, eikä turhia sanoja ole. Hauru luottaa lukijaan ja antaa hänen täyttää kuvaa mielessään - ja se kuva on kammottava.

Jääkannen tarina on tytön kasvutarina. Huutolaislasten lapsi syntyy pieneen mökkiin. Sota vie isän ja tuo tilalle Pahan. Paha on sotahullu juoppo, jonka vaikutuspiiristä tyttö pääsee pakenemaan - vai pääseekö sittenkään.

On ihailtavaa, miten vähin sanoin ja vaikuttavasti Hanna Hauru kertoo tarinan, jossa tiivistyvät ihmisten kauheat kohtalot ja Suomen kauhea historia: Jos kasvaa ilman rakkautta, ei pysty sitä myöskään lapselleen antamaan. Köyhyys on häpeä, joka jää perinnöksi lapselle. Kun sota tuo tähän kurjuuteen vielä kuoleman, ei jäljelle jää mitään.

Haurun kerronta on sukua Minna Canthin naturalistisimmille näytelmille ja novelleille. Tämä ei ole realismia, tämä on inhorealismia. Ainakin haluaisin kovasti uskoa niin. Ikävä kyllä mikään tässä fiktiossa kerrottu ei ole mahdotonta, enkä halua edes ajatella kuinka paljon tässä on liioittelematonta totuutta, ehkä liian monen ihmisen tarinaa.

Hauru käyttää kertojana minäkertojaa, ja koska kertoja on kouluja käymätön, korvessa asuva, yksinäinen tyttö, kieli on yksinkertaista ja toteavaa. Toistuvat, ainoat tunteet ovat pelko, joka saa pakenemaan, ja häpeä, joka kuristaa kurkkua. Muille tunteille ei ole sanoja, koska niitä ei ehkä olekaan. Tyttö toteaa tilanteita ja tekee huomioita ympäristöstä. Hän oppii piiloutumaan ja pakenemaan, jos vain suinkin ehtii ja pystyy. Hän on rääkätty eläin, eikä hänen ympärilläänkään juuri inhimillisyyttä näy.

Jääkansi tuo mieleeni Aki Ollikaisen Nälkävuoden, josta myös on kaikki turha riisuttu pois. Nälkävuosi on yksi parhaista viime vuosina lukemistani kirjoita, ja Jääkansi nousee samaan ryhmään. Mikä näissä rujoissa kuvauksissa - joita Suomen historiasta voidaan kirjoittaa uudestaan ja uudestaan - oikein viehättää? Voin luetella pitkän listan suomalaisia lempikirjojani, eikä niissä juuri tapahdu kurjuutta kummempaa: Työmiehen vaimoPunainen viivaPutkinotko, Täällä Pohjantähden alla...

Ehkä näitä kurjuuden kuvauksia tarvitaan aina vaan, koska ne huutavat ymmärryksen ja empatian perään. Haurun minäkertoja, rakkaudetta kasvanut tyttö, sanoittaa oman elämänsä niillä sanoilla, joilla osaa. Ne kyllä riittävät lukijalle.



Jääkansi on luettu useissa blogeissa ja linkitän tässä nyt vain muutamaan, joissa on lista muita blogeja: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirja hyllyssä. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelkäsin kirjan olevan liian raju ja masentava, mutta se jättikin vahvan kaunokirjallisuuden tunnun ja paljon pohdittavaa.

10 kommenttia:

  1. Tämä oli todella vaikutta kirja! Hauru on taitava tarinankertoja, sillä hän pystyy kertomaan vähäeleisesti suuren tarinan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutamat sanat riittivät. Taitavaa tekstin rakentamista.

      Poista
  2. Minulla on aivan samat suosikit kuin sinulla plus vielä Heidi Köngäksen Luvattu.
    Kaikki nämä kurjuuden kuvaukset ovat tosiaan myös hyvin kauniita. Tekstin kauneus lievittää kuvatun ympäristön raakuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin ihan samaa, että kun kurjuudesta kerrotaan, kertojan taituruus punnitaan. Realistinen mutta persoonallinen tyyli on suomalaiskirjailijoiden valtti. Näillä kirjoilla rakennetaan myös tasa-arvoa yhteiskuntaan.

      Poista
  3. Upeaa, että nostat tämän parhaimmistoosi. Minäkin olin/olen edelleen vaikuttunut. 117 sivua todellakin riittää, sillä lukija itse täydentää lukemaansa ja kokonaisuus on hieno. Tai ehkä hieno on väärä adjektiivi... Niin kamalan lähellä historiassa ovat nämä karmeat kohtalot ja jatkuva nälkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä teki tosiaankin vaikutuksen. Yllätyin oikeastaan, miten "tehokas pakkaus" tämä oli. Historiallinen tausta on kylmäävä sekin.

      Poista
  4. Kurkkua kuristi tätä lukiessa, hirvittävä ja todentuntuinen. Aina ei tarvitse satamäärin sivuja, joskus vähemmän on enemmän. Tämä tosiaan tuo mieleen Ollikaisen Nälkävuoden, upeita kirjoja molemmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kertojanäkökulma oli taiten rakennettu. Ihailsen kirjailijaa. Näihin tarinoihin riittää aineksia Suomen historiassa - ikävä kyllä.

      Poista
  5. Elina, minä en ole uskaltanut tähän vielä tarttua. Siis uskaltanut. Luin sisällissodasta sen verran kurjuutta, että kiintiö täyttyi. Yritän rohkaistua kun mieli on vahva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa tarttua jossain vaiheessa. Pelkäsin tätä minäkin ja siksi se on lukuhaasteen kohdassa 31.

      Poista

Kiitos kommentista!