Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton, 2018
Alkuteos: My name is Lucy Barton, 2016
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 163
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua. (S. 16.)

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on mestarillista kirjallisuutta. Se on sivumääräänsä paljon suurempi teos ja hieno osoitus amerikkalaisen romaanitaiteen tasokkuudesta. Teos on tarina onnettomasta perheestä ja oman itsensä löytämisestä. Kuulostaa tutulta ja moneen kertaan kuullulta tarinalta, mutta Stroutin taito onkin siinä, miten hän tarinan kertoo. Suomentaja Kristina Rikman puolestaan saa kerronnan loistamaan kirkkaana. Piti oikein tarkistaa, kuka mahtaa suomentaa Alice Munron teoksia, jotka tulevat Stroutin tyylistä mieleen. Suomentajana hänelläkin on Kristina Rikman! Laatu on taattua: tyylikästä ja nautinnollista luettavaa.

Stroutin kirjan alkuasetelma on epätavallinen. Minäkertoja, keski-ikäinen nainen, muistelee aikaa, jolloin hän joutui sairaalaan yhdeksäksi viikoksi ja sai yllättäen vieraakseen äitinsä. Kertoja makaa sairaalasängyssä potilaana, ja äiti torkahtelee tuolissa ja kieltäytyy hoitohenkilökunnan ehdottomasta sängystä. Äiti pitää tyttärelleen seuraa viisi päivää ja yötä. Sinä aikana tyttären ja perheen tarina keriytyy auki kaikessa siinä, mistä ei sanota sanaakaan.

Äiti ja tytär kyllä puhuvat. He juoruilevat naapureista, siitä, miten itse kunkin avioliitto on purkautunut tai miten onnettomia pienen kylän asukkaat ovat olleet ja miten hirveitä kohtaloita heillä on ollut. Oman perheen hirveydet he ohittavat. Tytär kyllä yrittää avata keskustelun asioista, mutta luopuu pian yrityksistä ja vain kuuntelee äitiään. Hän päättää nauttia äitinsä jakamattomasta rakkaudesta.

Kirjasta tulee kertomus tuskallisista muistoista ja alituisesta rakkauden kaipuusta sekä halusta unohtaa. Silti kuvio toistuu: Seuraava sukupolvi saa oman annoksensa tuskaa ja kaipausta. Kukaan ei ole elämältä turvassa: Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda. (S. 157.)

Kirjaan on kätketty kauheuksia, joita kertoja ei osaa eikä halua tuomita. Hän vain toteaa ne, eikä oikeastaan edes tiedä, miten ne olisivat voineet olla toisin. Jotain hyvin tuttua on siinä, miten toisessa maailmansodassa traumatisoitunut isä koettaa olla isä lapsilleen. Suomalaisesta sotasukupolvesta meillä on edelleen jäljellä monia lapsille ja lastenlapsille siirrettyjä painajaisia. Amerikkalaisilla on siis näköjään omansa.

Paljon on kerrottu hyvin vähin sanoin siihen mennessä, kun kertoja voi todeta: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. (S. 161.) Siihen asti hän on ollut Rimpula ja Mami, mutta nyt hän on Lucy Barton. Hänestä ei tule kokonaista,  mutta hän oppii ehkä elämään tarinansa kanssa. Hän oppii muistamaan ja unohtamaan sen sellaisena kuin se on.

Nimeni on Lucy Barton oli lukupiirikirja, josta syntyi paljon keskustelua ja kyyneliäkin. Suurin osa oli vaikuttunut kirjasta ja puhuttelevia kohtauksia riitti. Eräs lukupiiriläinen piti kirjaa kuitenkin pinnallisena. Vaikutelma tulee ilmeisesti siitä, että kirjassa ei kerrota asioita loppuun asti, vaan tuskallisimmat tapahtumat jätetään kuvailematta. Mieleeni tulee Sofi Oksasen Puhdistus, jossa kauheimpia asioita ei kerrota suoraan, vaan niistä vain vihjataan. Lukijan mielikuvitus kyllä täydentää kuvan, kuten se tekee myös Stroutin kerronnan kanssa. Näin lukija nousee elämään kertojan rinnalla, ja se tekee kipeää.


Muissa kirjablogeissa kirjaa on luettu jo ahkerasti: Reader, why did i marry Him?, Leena Lumi, Lumiomena, Lukuisa, Täysien sivujen nautinto, Lukutuulia, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kosminen K, Kirjasähkökäyrä, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjarouvan elämää ja monet muut.

Osallistun kirjalla Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen, jossa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema (Chrysler Building).