Stina Saari: Änimling

Stina Saari: Änimling, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 71
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Stina Saaren Änimling oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana viime vuonna. Se oli toinen niistä runokokoelmista, jotka valittiin kilpailuun. Toinen teos oli Tuukka Pietarisen hieno kokoelma Yksin ja toisin, jossa yhtenä teemana on todellisuus: mikä tässä maailmassa on totta, mikä heijastumaa, miten aika jatkuu ja kiertyy ja miten elämästä voi sanoa mitään varmaa. Näistä ajatuksista Stina Saaren Änimling jatkaa vielä syvemmälle. Se rikkoo todellisuuden ja kielen aivan täysin. Mitä silloin voi enää sanoa? Jotain, mutta vain omalla kielellään. Jotain käsittämätöntä.

Liidän viereiseen maailmaan, minä puhallan huu hihihiin (s. 26)

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun ja kiinnostuin Saaren teoksesta, kun hän esitteli kirjaansa. Kokoelman nimen änim-osa on minä-sana väärin päin ja ling on helähtävä ääni, jonka Saari lauloi yleisölle. Kun siis aloin lukea runoja, korvissani soi tuo ling. Kokoelma kuulosti arvoitukselliselta ja kielellisesti  oivaltavalta ja uudelta. Mistä oikein on kyse?

Kustantajan sivuilta luin, että kokoelma tavoittelee äärimmäisen väkivallan kokemusta. Se kertoo, miltä voisi tuntua raiskaus. Mitä tapahtuu, kun minä hajoaa ja kun kieli ei enää voi kuvata kokonaisilla sanoilla sitä, mitä ihminen kokee?

Ensimmäinen lukukerta jätti minut tyhjän päälle. En pystynyt sitomaan mitään mihinkään. Sanat ja äänteet katosivat ja hajosivat kokoelman sivuille, mikään ei tuntunut kiinnittyvän mihinkään. Sitten luinkin jo oikeussalitekstiä, tai palasia sellaisesta, ja englanniksikin luin palasia sieltä ja täältä. Pääsin vähän jyvälle, mutta miten näitä nyt liittäisi toisiinsa. Onko se tarkoituskaan?

Toisella lukukerralla eläydyin jo liikaa. Yhtäkkiä tunsin järkyttävän kuolemanpelon, häväistyksen ja ahdistuksen, joka rikottuihin sanoihin ja tukahtuviin ääniin on sidottu. Minä todellakin kääntyy teoksessa nurin.

Änimling onnistuu sellaisessa, minkä ei pitäisi kai olla mahdollista. Se onnistuu tavoittamaan pelon ja rikkoutumisen. Rikottu ihminen siinä yrittää kertoa jotain.

Saari uudistaa suomalaista runoutta ja laventaa kielen mahdollisuuksia. Vaikka välillä tekisi mieli heittää kirja seinään ja todeta, että ei noin voi sanoa, ei näin voi kirjoittaa, niin kyllä vaan voi. Pelkät äänteet ja sanojen riekaleet vieväät kummallisiin syvyyksiin. Lopulta vain toivoisi, että joku helpotus löytyisi, että jotain saataisiin ehjäksi. Jokin sana, edes muutama. Mutta eheytyykö ihminen ikinä koettuaan väkivaltaa?

Änimling on omistettu lukemattomille. Ikävä kyllä väkivaltaa kokeneita ihmisiä on paljon, lukemattomia, koska kaikki tapaukset eivät koskaan tule ilmi. Mediassa uutisoidut raiskaustapaukset herättävät huomaamaan, että lukemattomia tulee koko ajan lisää. Rebecca Solnit käsittelee aihetta esseessään The longest war, jossa hän laskee kotiväkivaltaan kuolleiden naisten määrää ja kertoo, kuinka Yhdysvalloissa raiskataan nainen joka kuudes minuutti. Suomessa vuonna 2018 tuli ilmi 1 338 raiskausta, mutta todellinen määrä lienee paljon enemmän, sillä rikokseen liittyvä häpeä estää uhreja ilmoittamasta rikosta. Lukemattomat naiset siis elävät Änimlingin päivittäin. Eikö tälle asialle todellakaan voida mitään?

Saaren teos on yhtä aikaa häiritsevä ja ajatuksia herättävä. Se häiritsee, koska se yrittää kertoa jotain, mutta en täysin ymmärrä mitä. Se uudistaa runoutta sellaiseen suuntaan, jossa kieli saa yhä enemmän autonomisuutta. Se ei haekaan merkitystä, vaan on ja hajoaa.  Ajatuksia herättäväksi kokoelman tekee juuri sama seikka. Kun kieli hajoaa, se merkitseekin voimaa ja pakopaikkaa, äänteitä ja sanoja, joihin yritetään takertua.



Änimling on herättänyt jonkin verran huomiota blogeissa, ja toivon sille paljon lisää lukijoita. Ainakin Reader, why did I marry him ja Tekstiluola ovat lukeneet teoksen. Helmetin vuoden 2019 haasteessa se sopisi kohtaan 5 (kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi).