Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni, 1953
Kustantaja: WSOY, 10. painos, 2002
Sivuja: 266
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta.
  Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani. (S. 97.)

Toivo Pekkasen (1902 - 1957) Lapsuuteni on omaelämäkerrallinen muistelma, joka viekoittelee  pikkuhiljaa maailmaansa, pienen kotkalaispojan elämään 1900-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Ennen kuin huomasinkaan, elin mukana kaiken kauniin ja ruman, jota pojan tielle sattui. Alkuun poimimani sitaatti on kuvaus koulun joulujuhlasta, jossa poika kokee häikäisevää onnea ja kauneutta. Kauneus on kaikessa: joululauluissa, valoissa, piirileikissä, jossa hän on esiintymässä pienenä koululaisena ja saa pitää kiinni pienten tyttöjen hauraista käsistä. Joulujuhlassa hän saa mieleensä ajatuksen, jonka hän yrittää pitää johtotähtenään koko elämänsä.

Kirjan alkupuoli on vielä ajoittain tällaista onnea. Poika muistaa mielikuvitusmatkat isän sylissä keinutuolissa ja varhaiset seikkailut meren rannalla. Olo on turvallinen, ja vaikka muutama tumma muistokin varhaislapsuudesta on jäänyt mieleen, on sävy kuitenkin rauhallinen. Väkivalta tai alkoholi eivät varjosta perheen elämää ja työntekoa arvostetaan - voisi sanoa, että perhe elää kunnollista ja vaatimatonta tavallisen työläisperheen elämää.

Vasta vähitellen elämään astuvat hätä ja huoli. Ja miten salakavalasti ne tulevatkaan. Pieniä enteitä saadaan ensin siellä täällä ja lopulta käy niin, että pojan isä, taitava kivityömies saa halvauskohtauksen ja hän menettää työkykynsä. Perhe alkaa kärsiä köyhyydestä ja lopulta myös nälästä: Tämä ensimmäinen nälkäpäivämme ei vielä tuonut meille tullessaan vaikeita ruumiin kipuja. Kivut tulivat vasta myöhemmin, suuren sodan tuliaisina. Nyt me vain oleilimme hiljaisina ja ihmeissämme, vähän väsähtäneinä. (S.159.) Köyhyyden mukana tulee häpeä, häpeän mukana yksinäisyys. Paheneva nälkä ja puute aiheuttavat myös sairauden, joka tekee pojasta suorastaan vastenmielisen.

Päähenkilö löytää kuitenkin koulun kautta kirjaston, josta hän lainaa kirjoja. Niiden avulla hän pakenee todellisuutta, alituista puutetta ja apatiaa, johon nälkäinen perhe vajoaa yhä syvemmälle. Kirjat ovat tämän pojan henkinen pelastus. Pekkasen kerronnasta säteilee nöyryys, jolla hän suhtautuu lukemiseensa: Mutta kaikkina iltoina minua odotti kotonani kirja, ja minä tunsin keinot, miten arkisen maailman portit suljettiin ja mielikuvituksen maailman portit avattiin. En unohtanut hyvyyttä enkä pahuutta (s. 145).

Kirja päättyy kansalaissotaan ja sen seurauksena kärsittyyn nälkään. En ollut uskoa tilannetta, jossa köyhimmät suomalaiset taas olivat. Mieleeni tuli Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka kertoi 1860-luvun hirvittävästä nälänhädästä - tuosta ajastahan on Lapsuuteni-kirjan tapahtuma-aikaan kuitenkin kulunut jo 50 vuotta. Silti nälkä, varsinkin kaupungeissa, piinaa taas suomalaisia. Lapsuuteni päättyy  vuoteen 1918 ja sodan jälkeen sijoittuvat kuvaukset perheen kokemasta nälästä ja kerjuumatkoista, saati pelastusarmeijan kesäsiirtolan oloista olivat hyytäviä. Kesäsiirtolasaaren kuvaus oli kuin kauhutarinasta.

"Järkyttävä" on sana, jolla tätä kirjaa kuvataan monessakin lähteessä (SKS:n sivusto ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991). Ja se tästä kirjasta tuli pikkuhiljaa. Jokin taika Pekkasen kerronnassa kuitenkin on, sillä karusta kerronnasta huolimatta katkeruutta ei ole missään. Perheen keskinäiset välit pysyvät hyvinä, ja esimerkiksi isän ja pojan suhde on kuvattu eleettömän kauniisti: Isän vähäiset voimathan eivät tahtoneet riittää edes kävelyyn työmaalle asti. Siitä huolimatta me vaelsimme eteenpäin. Meillä ei ollut mtään puhuttavaa keskenämme, mutta me kuuluimme toisillemme, ja isä, joka varmaankin tiesi loppunsa olevan lähellä, tahtoi auttaa minua löytämään edes jonkinlaisen kiinnekohdan, johon avuton ja horjuva alkava elämäni voisi tarratutua. (S. 196.)

Lapsuuteni on pääsosin kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Välillä kertoja palaa aikaisempiin muistoihinsa ja muistelee esimerkiksi koulun joulujuhlan kirkasta onnen hetkeä. Toisaalta hän myös antaa vinkkejä tulevasta ja näkee, kuinka jokin asia valmistaa häntä tulevaa varten. Mutta välillä kertoja hyppää kolmanteen peroonamuotoon, eli tarkkailee päähenkilöä ulkopuolelta ja nimeää hänet yksinäiseksi tai sairaankeltaiseksi. Näissä kuvauksissa kerronta paikoin irtoaa realistisesta kerronnasta: Sairaankeltaisen täytyi havahtua päivä päivältä yhä enemmän valveille, kuunnella ja katsella ympärilleen, nähdä mitä hänessä itsessään ja suuressa maailmassa tapahtui ja sittenkin olla yksin (s. 217).

Lapsuuteni on paljas teos. Sen kerronta on modernia kerrontaa, hyvin pelkistettyä ja toteavaa. Tyyliltään se toi mieleen Veijo Meren, Antti Hyryn ja Marja-Liisa Vartion kerronnan. Tästä kirjasta kaikki turha on karsittu pois ja tavoitteena on kuvata rehellinen, aito ja yksilöllinen kokemus. Rehellinen, aito ja koskettava, syvästi koskettava, on myös sen jättämä jälki.


Myös Sara on kirjoittanut tästä klassikosta ja pitänyt paljon.