Klassikkokuukauden kuittaus

Loistavat klassikot

Lokakuu kului klassikkokuukautena, ja vielä tarkemmin, kotimaisten klassikoiden lukukuukautena. Olin jo pitkään haaveillut erityisesti Joel Lehtosen Putkinotkon lukemisesta, ja kirjahyllyssäni näytti olevan muutamakin kotimainen klassikko, jotka suorastaan huusivat lukemaan. Työväenkirjallisuudenpäivillä elokuussa Putkinotko hyppäsi ostoskassiini ja sinetöi tempullaan lukusuunnitelmani.

Putkinotkosta tulikin kuukauden paras kirja. Luin sen klassikkopinostani ensimmäisenä ja ihastuin sen kerrontaan. Nautiskelin lukemisesta. Joel Lehtosen kerronta on värikästä, jopa rönsyilevää, ymmärtävää ja viisasta. Juutas Käkriäisen perheestä tuli minulle suorastaan rakas. Ihmettelen vieläkin, miten vivahteikkaasti Lehtonen kuvaa myös perheen kaikki 10 lasta, eli jokainen persoona sai oman erityislaatunsa ja pienen soppensa myös sydämessäni.

Lähes kaikki klassikkokuukauden muutkin kirjat kertoivat lapsista tavalla tai toisella. Ainoa poikkeus oli Arvid Järnefeltin Isänmaa, joka kertoi 1800-luvun loppupuoliskon kansallisuusaatteen heräämisestä maaseudulla ja aatteen vaikutuksista helsinkiläisen sivistyneistön elämään.

Klassikkokuukauden aikana luin seuraavat aikuisten kirjat:

Joel Lehtonen: Putkinotko (1920)
Aapeli: Pikku Pietarin piha (1958)
Arvid Järnefelt: Isänmaa (1893)
Teuvo Pakkala: Lapsia (1895)
Toivo Pekkanen: Lapsuuteni (1953).

Ne kaikki edustavat suomalaista realismia ja perinteistä kansankuvausta. Ainoastaan Isänmaassa tunnistin romanttisen tyylin piirteitä, mutta nekin jäivät taka-alalle. Pekkasen Lapsuuteni edusti jo modernia kirjallisuutta, mutta realismi on ilman muuta sen vankka pohja.

Jos Joel Lehtonen hämmästytti aidolla lapsikuvauksellaan, niin Teuvo Pakkala ja Aapeli ovat siinä aivan mestareita. Lapsia-novellikokoelma ja Pikku Pietarin piha lämmittävät sydäntä. Vilpitön lapsen maailma tulee niin lähelle, että tuntuu kuin olisi lasten mukana kulkemassa poluilla ja pihapiirissä kokemassa suruja ja iloja. Pekkasen Lapsuuteni puolestaan herättää sellaisen myötunnon, että sydäntä puristaa kaikkien maailman lasten puolesta.

Klassikot eivät turhaan ole klassikoita. Niissä on jotain koskettavaa inhimillisyyttä, joka tavoittaa lukijansa sukupolvesta toiseen. Ne palkitsevat lukuelämyksellä, jossa yhdistyvät jokin ajaton viisaus ihmisyydestä ja ymmärrys historiasta. Voisiko jopa väittää, että ne opettavat elämään?

Lastenkirjat ja Satupäivä 18.10.

Lastenkirjojakin luin ääneen kolmen kokonaisen klassikon verran. Niistä tunnetuin on varmasti Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956), joka on ajattoman tenhoava. Nykylapset hokevat otteita runoista tämän tästä, eli yhä uudet sukupolvat innostuvat Villestä ja Vallesta ja herra Pii Poosta - moderni lastenrunoteos on kiistaton klassikko.

Valtakunnallisen Satupäivän kunniaksi luimme perinteisiä hölmöläissatuja, Pirkko-Liisa Surojeginin toimittaman ja kuvittaman Suomen lasten hölmöläissatuja -kokoelman. Niistä innostuneina tartuimme myös Jarno Pennasen satuklassikkoon Kulunut kultaviitta (1971). Satupäivä inspiroi lukemaan satuja - ei mikään turha päivä ollenkaan!

Upeat kirjamessut sekä Projekti 12- ja TBR100-tilanne

Helsingin kirjamessut kruunasivat hienon lukukuukauden. Pääsin kuuntelemaan yhden keskustelutilaisuuden, Jaetun lukemisen lumo, jossa puhuttiin sekä lukupiireistä että kirjablogeista. Tilaisuuden jälkeen tapasin ihania kirjabloggaajia ja innostuin heidän myötään taas entistä enemmän tästä touhusta. Lisäksi tein lumoavia löytöjä, jotka esittelen pikapuoliin blogissani.

Syyskuussa aloittamani Projekti 12 ei alkanut silloin ollenkaan. Lokakuussa sen sijaan sain tavoitteeni täytettyä ja luin molemmat Projekti 12:n lokakuun tavoitekirjani, eli Aapelin Pikku Pietarin pihan ja Järnefeltin Isänmaan. Nyt olen siis vihdoin aloittanut järjestelmällisen lukemattomien kirjahyllykirjojeni lukemisen.

To be Read 100 -listani, eli TBR100-listani, näyttää vieläkin paremmalta, sillä luin listalta myös Pakkalan Lapsia-novellikokoelman ja Pekkasen Lapsuuteni-muistelmateoksen. Olen siis saavuttanut jo 4 % tavoitteestani.

Kirjapohdintaa

Klassikkokuukaudesta jäi niin hyvä mieli, että otan sen uusiksi keväällä. Yksikään klassikko ei ollut pettymys, vaan sain kokea elämyksen toisensa perään. Uutuuskirjoista ei aina voi sanoa samaa. Niiden joukossa on kuitenkin myös pettymyksiä, sellaisia, jotka eivät kosketa tai joilta odottaa liikaa.

Lokakuu oli klassikkokuukaudeksi huono valinta, sillä vaikka Aleksis Kiven päivä 10.10. tietysti suorastaan velvoittaa lukemaan klassikon tai pari, niin suomalaisen kirjallisuuden päivänä se velvoittaa myös nykykirjojen pariin. Kirjamaailma käy näin syksyllä kuumimmillaan uutuuksista. Kirjamessut esittelevät niitä ja innostavat lukemaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto jaetaan marraskuussa, ja olisi mukava lukea ehdokkaita, jotta tutustuisi lupaaviin kirjailijoihin. Myös Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistaan marraskussa, joten kirjoista on suorastaan runsaudenpula ja tuntuu, että olen koko ajan ajastani jäljessä.

Mutta nyt olen kirimässä huikeaa kirjavuotta kiinni. Toivottavasti ehdin vielä lukea muutaman uutuuden ennen vuodenvaihdetta. Ja toki, Projekti 12 tuossa lupailee pari ehdotonta lukuelämystä marraskuulle: Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Saramagon Kertomus sokeudesta. Lukupiirikokoontuminenkin lähestyy. Lukemisen valoa on siis luvassa myös pimeään marraskuuhun!