maanantai 19. tammikuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, 2014
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 557
Mistä sain kirjan: oma ostos




Hän tajusi toivovansa, että kaikki voisivat kertoa yhtä, yhteistä tarinaa eikä jokainen omaansa. Vaikka sotkuista ja hankalaa, epätäydellistä ja epäjohdonmukaista, mutta kaikki samaa. (S. 124.)

Nyt on pakko vähän hengitellä rauhallisesti, sillä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -Finlandia-voittajan jälkeen on ollut melko voipunut olo. Lukukokemusta voisi verrata tehosekoittimeen.

He eivät tiedä mitä tekevät, lausutaan Valtosen teoksessa muutaman kerran. Tietämättömyys on kohtalokasta yksilölle, yhteisölle, kansakunnalle ja koko maailmalle. Tieto on valtaa - vai onko sittenkään? Kenen tieto on totuus? Lopulta näyttää siltä, että raha on kuninkaitten kuningas ja maapallon tulevaisuus on vankasti ahneuden armoilla.

Valtonen on kirjoittanut romaanin, joka johdattaa länsimaisen ihmisen painajaisiin. Kirja vetoaa vastuuseen, joka jokaisella koulutetulla ihmisellä on, mutta samalla se osoittaa, kuinka kykenemättömiä ihmiset ovat vastuuta kantamaan. Se myös pakottaa katsomaan läheltä nykymaailmaan rakennettuja totuuksia, jotka paljastuvat silkaksi silmänlumeeksi. Tassut korvilla me nykyihmiset kuljemme kohti yhä täydellisempää kulutusyhteiskuntaa, jossa aivot turrutetaan viihtymään ja jossa Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma on jo totta. Valtonen kuvaa yliopistomaailman ja tieteen tekemisen raadollisuutta, pörssiyhtiöiden valtaa ja mainonnan otetta ihmisen psyykestä sellaisella vimmalla, että lukija hymähtelee ensin huvittuneena, mutta melko pian hymy hyytyy huulille.

Olisi mukava ajatella, että kirja on dystopia, joka sijoittuu tulevaisuuteen ja meillä olisi vielä vapaus valita, toteutuuko se. Pelkäänpä kuitenkin, että kirja on enemmän olevaisuutta, kuin kukaan haluaisi tunnustaa: Emmehän me antaudu järjestelmällisen mainonnan armoille, vaan teemme valintamme tiedostavina kuluttajina aivan itse? Kuka meidän digikäyttäytymisestämme olisi kiinnostunut? Emmehän me aja lapsia sieluttomaan kilpailuun tehokkuudessa ja yltiösosiaalisuudessa? Onhan meillä vielä yhteys lapsiimme, onhan?

Olin koukussa romaanin ihmisten elämään heti kirjan alusta lähtien. Nuoret ja älykkäät Alina ja Joe ja heidän herkkä rakkautensa, suomalaisen yliopistomaailman nurkkakuntaisuus ja suomalaisten töykeys on kuvattu oivaltavasti ja lämpimän sarkastisesti (jos tällainen huumorin laji on edes mahdollinen). Amerikanjuutalainen neurotieteen professori Joe Chayefski kohoaa kuin kohoaakin 2010-luvulla uskottavaksi päähenkilöksi suomalaisessa romaanissa, vaikka hän itse pohtii 1990-luvulle heitettynä romaanihenkilönä, että ulkomaalainen päähenkilö ei olisi suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ikinä mahdollinen.

Vähän silti epäröin. Onko tämä 500-sivuinen järkäle tässä? Pelkäsin teoksen jäävän älymystöromaaniksi ja kuvaavan koulutettujen ihmisten postmodernia ahdistusta. Alinan ja Joen avioliiton kuvaus on kuitenkin vasta alkusoittoa. Teos kohoaa siivilleen, se paketoi yksityisen ja yleisen - kotiäidin yksinäisyyden, rakastamisen vaikeuden, kulttuurierot, eläinkokeet ja tieteen moraalin sekä viihteen ja mainonnan salakavalan huumeen - sellaiseksi kokonaisuudeksi, että jäin haukkomaan henkeäni.

Suurin syy järkytykseeni on kuitenkin tässä: He eivät tiedä mitä tekevät osoittaa armottomasti sen tosiasian, että hylätessään lapsensa ihmiset eivät tiedä, mitä tekevät. Kiireiset ja itsekkäät vanhemmat pakenevat vastuutaan. Isä hylkää poikansa ja seuraa avuttomana vieressä, kuinka tytär katoaa virtuaalimaailmaan. Äidit arkailevat liikaa tai hankkivat pyssyn. Luopuvatpa vanhemmat lapsistaan mistä tahansa syystä, teko on anteeksiantamaton.

Valtosen kielenkäyttö vaihtelee lyyrisestä kerronnasta pamflettimaiseen julistukseen ja mainonnan kieleen, ja silti jännite säilyy koko teoksen ajan. Juonikin on paikoin silkkaa trilleriä. Kirja on pakko elää, suorastaan ahmia. Lopulta kirja on myös viiltävän koskettava.

Vaikka Valtosen teoksessa riittää teemoja, sitä ei kannata pelästyä. Kannattaa luottaa kirjailijaan, sillä hän pitää langat käsissään ja pyörittää lukijaa tuskallisen nautinnollisesti. Valmiita vastauksia on kuitenkin turha etsiä. Siinäpä se - vaikutavan lukuelämyksen viimeinen silaus.



Kirja on ehditty lukea useissa blogeissa, muun muassa näissä: Kulttuuri kukoistaa, Anna minun lukea enemmän, Ilselä, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Morren maailma, Tuijata ja Reader, why did I marry him. Ilman Finlandia-palkintoa teos olisi jäänyt suurelta yleisöltä, myös minulta, täysin pimentoon, mutta nyt kirja pääsee hämmentämään monen ihmisen arkea. Hyvä niin.

9 kommenttia:

  1. Se lausehan menee suunnilleen näin: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät. Tästä lähtökohdasta lähdin itse lukemaan ja luultavasti kirjan nimi ohjasi liikaakin luentaani. Sinun lukemasi Valtosen teos on ollut selkeästi kiinnostavampi kuin se Valtosen romaani, jonka itse luin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin arviosi ja huomasin, ettet ollut aivan yhtä innostunut kuin minä, vaikka useinhan meillä menee kirjamaku aivan yksiin. Ehkä meillä oli eri painos... :)

      Raamatun kohta konkretisoitui monessa kohtaa, ja tulkitsin sen kattavan länsimaalaisten ihmisten itsekkyyden ja avuttomuuden. Kirjan loppuhan on myös riipaiseva tuon Jeesuksen lauseen valossa.

      Poista
  2. Minäkin pidin tästä kovin. Lukemisen lopettamisesta on noin puolitoista vuorokautta ja kirja on pyörinyt kyllä mielessä. Hieno teos! Huomasin kirjan ilmestymisen jo keväällä, mutta olin jo ehtinyt unohtaa sen ennen kuin Finlandia-ehdokkuus toi sen jälleen mieleeni. Onneksi luin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Minulle kävi juuri samoin, eli kirja pyörii edelleen vahvasti mielessä. Hyvä niin. Se on vaikuttavan kirjan merkki. Toivottavasti kovin moni vaikuttuu.

      Poista
  3. Miulla jäi vähän kahtiajakoiset fiilikset tästä. Toisaalta pidin noista kaikista asioista, jotka itsekin mainitsit. Aiheiltaan ja teemoiltaan Valtosen teos on rikas, oikea runsaudensarvi, joka ei pelkää sanoa rumasti. Juonikin on ihan kiva, vetävää trilleriä ja avioerosotkuja, mikäs sen paremmin vetoaisi massoihin.

    Mutta sitten kieli. Monessa kohtaa kiinnitin huomiota lauserakenteisiin - niissä on havaittavissa paljon vieraan kielen (englannin) vaikutusta. En myöskään ihan täysin lämmennyt ratkaisulle käyttää stadin murretta kuvaamaan amerikkalaisen perheen arkea. Lisäksi se/ne-pronominit ärsyttivät ihan todenteolla. En kokenut kieltä siis sujuvaksi tai luontevaksi, vaan tökkiväksi, viimeistelemättömäksi ja turhan vierasvaikutteiseksi. Tätä aspektia olisi voinut ihan reippaasti viilailla paremmaksi.

    No jaa, olihan tämä ajatuksia herättävä (jopa siinä määrin, että saatan blogata teoksesta lähiaikoina, tekstiä nimittäin riittäisi). Mutta en olisi myöntänyt Finlandiaa tälle teokselle, se on sanottava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogistanian Finlandiassa äänestin tämän kolmanneksi, mutta olen sittemmin lukenut Wenla Männistön, joka olisi varmaan kiilannut ohi...

      En osannut kieltä hirmuisesti kritisoida, koska juoni nykäisi aina eteenpäin. Teemat kiehtoivat ja romaanin loppu on vieläkin verkkokalvollani. Ihmettelin, miten paljon kuitenkin pidin tästä melko luonnontieteispainotteisesta kirjasta. Jälkimakukin on vahva. Hyvää on sekin, että palkinnon myötä kirja sai paljon lukijoita. Tosin moni muukin kirja niitä ansaitsisi.

      Jään odottamaan arviotasi!

      Poista
  4. Sain juuri luetuksi. Tässä kielessä mitään vikaa ollut, se ja ne-ilmaisuthan olivat amerikkalaisten ihmettelyä suomalaisten tavasta käyttää määrättyä artikkelia englannissaan...no jaa. Mutta kyllä juoni (kts. edellinen) oli niin älyllisen taitavan monitahoinen, että lukijaa viedään. Ja se on lukijalle ihan oikein. Kuinkahan moni perheenäiti/terapeutti/dosentti/teini/5-vuotias...löysi tästä itsensä? Tyyliin noinko se meni. Viiltävän taitavaa! Sanot todella hyvin siitä, että kannattaa luottaa kirjailijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. Loppu meni aivan ahmaisemalla ja paljon jäi mietittävää. Perheenäitinä sävähdin monestakin kohdasta ja ajattelemisen aihetta riittää edelleenkin, vaikka lukemisesta on kulunut jo hetki aikaa.

      Hyvä, että kirja saa lukijoita, sillä kirjan teemoja on syytä miettiä enemmänkin.

      Poista

Kiitos kommentista!