Kirsi Kunnas: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät

Kunnas Kirsi: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, 2014
Kuvittaja: Pia Westerholm
Kustantaja: WSOY
Kansi: Pia Westerholm
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: poika sai kirjan 2-vuotislahjaksi kummiltaan





Kirsi Kunnas täytti viime vuonna 90 vuotta, ja juhlan kunnniaksi WSOY julkaisi hänen kissa- ja koirarunojaan uutena kokoelmana, Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät. Kirjan kuvittaja on Pia Westerholm, ja siinä on 33 runoa ja yksi eläinsatu.

Olen blogannut Kirsi Kunnaksen kirjoja aiemminkin. Hänen lastenrunokokoelmansa Tiitiäisen satupuu vuodelta 1956 on lastenkirjallisuuden klassikko, eikä Tiitiäisen pippurimyllykään siitä kauaksi jää. Kunnaksen juhlavuonna pääsin kuulemaan, kun taiteilija itse luki Tiitiäisen satupuun rakastetuimpia runoja Runon ja kirjojen yössä Metsossa. Runoilijaa kuunnellessa muu maailma hävisi, vain perunat kolkkasivat kattilassa. Runojensa lisäksi Kunnas puhui lukemisen tärkeydestä. Hän, jos joku, on Lukuviikon sankareita, jonka elämäntyö on usean sukupolven lukuinnon perusta. Kukapa ei osaisi hokea Villeä ja Vallea tai Herra Piipoota! Tiitiäisen satupuun runoja luetaan uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne kulu käytössä.

Kunnaksen kissa- ja koirarunojen kerääminen yksiin kansiin on aivan loistava idea. Lapset rakastavat eläimiä, ja kun joka kuvassa on toinen toistaan persoonallisemman näköisiä kissoja ja koiria, lapsi on jo myyty. Pia Westerholmin kuvitus on elävää ja taidokasta, lempeän värikästä ja välillä vähän salaperäistäkin, kuten tässä Kissa-Kustaa-runossa, jossa Kissa-Kustaa seikailee kissojen yössä maaliskuussa.

Ja entäs runot! Sanataituri Kirsi Kunnas lumoaa kaksivuotiaan kuulijankin niin, että runoja pitää lukea uudestaan ja uudestaan. Herkullisimmat riimit luetaan viisi kertaa peräkkäin ja kun kirja etenee, pitääkin yhtäkkiä palata vielä kerran lukemaan, kuinka Suu ja silmät sirrillä on meidän pikku Mirrillä...

Kun lapsi on kainalossa ja keskittyy herpaantumatta kuuntelemaan näitä lastenrunoja, on 33 runoa luettu melko nopeasti. Pieni poika pitää myös huolen siitä, että yhtään runoa ei jää välistä. Kaksivuotias sai kirjan syntymäpäivälahjakseen helmikuussa, ja se on nyt luettu kymmeniä kertoja. Poika höpöttää runoja jo mukana ja jos jätän riimin täydentämättä, hän tokaisee loppuun oikean sanan. Sanavarasto kasvaa kohisten.

Oma suosikkini on runo Koiran elämää, jonka kuvituksena on oivallisesti hyvin samanoloiset koira ja hänen emäntänsä:

Elän koiranelämää
ja hyvin elänkin, 
kun emäntä pesee tassut
ja harjaa selänkin
ja antaa makkarat 
ja korjaa kadulta
pois koirankakkarat.

Mutta jos on vain koirankoppi
        ja lyhyt juoksunaru, 
on elämä karu
        kuin Elon Laskuoppi.

Kirsi Kunnas on rytmin ja riimin taituri. Hän rikkoo riimin milloin haluaa ja tuloksena on pientä yllätystä ja riemukkaita oivalluksia. Nerokkaitahan nämä ovat, jos suoraan sanotaan.

Kirja sopii paitsi pienten kuulijoiden korville, myös takuuvarmasti kaikille eläinrakkaille aikuisillekin. Meillä näitä runoja kuuntelevat myös 7- ja 9-vuotiaat lapset, ja tunnustan, että asettelen tämän aina kuvakirjapinoomme päällimmäiseksi sitä hetkeä varten, kun kuopus alkaa vaatia lukuhetkeä. Tulen tästä äärettömän hyvälle tuulelle.


                                               

Tiitäisen kissa- ja koiraystävät on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Lukuviikon bloggauksia on listattuna Ompun blogissa.

Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?

Otsikkoni Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan? on haaste, johon minulla ei oikeasti ole vastausta. Tiedän, että ongelma ei ole vain meidän kotimme seinien sisäinen, vaan kyseessä on valtakunnallinen huolen aihe. Pisa-tutkimusten mukaan suomalaisten poikien lukutaito on huonompi kuin tyttöjen lukutaito ja sukupuolten väliset erot sen kuin kasvavat. Ero näkyy myös meillä kotona: tyttäreni lukivat Harry Potterit läpi jo ekaluokkalaisina, mutta ekaluokkalaisen poikani lukutaito ei riitä moiseen urakkaan, vaikka hän on kiinnostunut tarinasta ja nähnyt jo melkein kaikki sarjasta tehdyt elokuvat.

En edes kuvittele, että poikani lukutaito - puhumattakaan lukuinnosta - kehittyisi itsestään. Jos hän saisi itse valita, hän pelaisi tietokonepelejä koko ajan. Jos hän hiippailee hiljaa ohitseni, tiedän, että hän on napannut puhelimen taskuunsa ja yrittää livahtaa pelaamaan. Hänet ja hänen puhelimensa pitää erottaa toisistaan monta kertaa päivässä

Kun pelikoneet on suljettu ja puhelin on takavarikoitu, niin seuraava laite, jonka ääreen hän jumittuu, on tv. Vilkas kaveri pitää vauhdikkaista tv-sarjoista, kuten Tero hoitaa -piirretystä. Hän hekottaa sydämellisesti typerimmille kohtauksille ja kelaa ne katsottavaksi yhä uudestaan. Tällainen olisi hänen unelmapäivänsä (- viikkonsa ja -elämänsä): ensin katsotaan viisi kertaa Tero hoitaa, sitten hypitään trampalla, sitten pelataan 6 tuntia putkeen, sitten hypitään trampalla, sitten katsotaan Tero hoitaa...

Entäs lukutaito? Kaiken ruutuviihteensä ja pomppimisensa ohessa poikani oppi kuin oppikin myös lukemaan. Hurraa!

Mekaanisella lukutaidolla ei kuitenkaan kovin pitkälle pötkitä, vaan lukutaidon kehittyminen vaatii jatkuvaa lukemista. Kouluhan hoitaa tätä työtä, mutta jos lukuläksyä on kaksi kertaa viikossa, lukutaito ei aivan hirmuista vauhtia etene - eikä lukuinto etene yhtään. Onneksi koulussa on myös pulpettikirjoja ja loistava kirjasto, jota käytetään ahkerasti. Meidän alakoulussamme on myös toimiva ja suosittu lukudiplomi-ohjelma, jossa luetaan kuusi kaunokirjaa vuosittain. Pulpettikirjoina ekaluokkalainen luki kaikki koulun kirjaston Kapteeni Kalsarit ja lukudiplomikin onnistui. Ei huono.

Kotona pojan lukutaidon kehittymisen ykkösväline on Aku Ankka. Hän ahmi Akuja (kuvia) jo paljon ennen kuin osasi lukea ja lopulta oppi myös lukemaan Aku Ankan avulla. Ymmärrys hahmottui kauhistuneen ilmeen ja "Kääk!"-puhekuplan välille, ja kappas - lukutaidon pohja oli luotu!

Akkarien lukemisessakin voi nähdä lähes pakkomielteistä toistoa. Poika lukee samoja lempisarjojaan yhä uudestaan ja vaatii niitä myös äänenluettaviksi (aikuisten) kyllästymiseen asti. Don Rosan jännittävät jatkosarjat hän on lukenut riekalaiksi ja Aku Ankka -kansiot hajoilevat. Ne saavatkin hajoilla, sillä Aku Ankka on kieleltään laadukasta. Kunnianhimo, joka lehden toimituksella on hyvän suomen kielen viljelyyn, on suuren kiitoksen arvoinen. Monenkohan suomalaispojan lukutaito ja sanavarasto pohjautuu juuri tälle kunnianhimolle? Aku Ankassa esimerkiksi sana raha on harvoin vain raha, vaan se on myntti, mammona, lantti, kolikko...

Poika lukee myös kirjoja kotona. Kyllä vaan! Tässä on luettelo kirjoista, joita hän on ensimmäisen kouluvuotensa aikana lukenut:

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla; Tatu ja Patu, syömään!

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjät

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsarit

Andy Stanton: Olet ilkimys, herra Gummi!; Herra Gummi ja Piparipohatta

Luetteloa ei ole saavutettu vapaaehtoisesti, vaan lahjomalla. Poika saa nimittäin jokaisesta lukemastaan kirjasta puoli tuntia peliaikaa...

Lahjontakaan ei auttaisi, jos kirjat eivät yhtään kiinnostaisi. Jokin luettelon kirjoissa viehättää 7-vuotiasta poikaa. Mikä on niiden salaisuus? Nopea analyysi paljastaa: Niissä kaikissa on huumoria ja lisäksi niissä on kuvitusta tekstin ohessa. Jokaisessa on alle 150 sivua. Eikä sovi myöskään aliarvioida kansikuvien irvistävien naamojen houkuttelevaa vaikutusta!

Iloinen, pieni mies haluaa nauraa lukiessaan - ja voiko häntä siitä syyttää? Tavan takaa hän lukee parhaina pitämiään kohtia ääneen: Äiti, kuuntelepa tätä! (Aina en saa luetusta otteesta selvää, koska teksti hukkuu hekotteluun.)  Kirjojen huumori perustuu lähinnä koheltamiseen tai hauskaan sanailuun. Aikuista ei ehkä joka kohta naurata aivan yhtä hervottomasti, mutta tosiasia on, että luettelon kirjailijat ansaitsisivat vähintäänkin mitalit lukutaidon eteen tekemästään työstä.

Kokosin tähän loppuun vielä kymmenen konstia, joita voi kokeilla 7-vuotiaan pojan ja lukutaidon yhdistämisessä. Konstien kohde luki itsekin listan ja hyväksyi sen. Kannattaa siis yrittää jotain näistä:

1. Lue pojalle joka ilta ääneen mitä ikinä hän haluaa.

2. Tilaa Aku Ankka. (Tämä kohta on aika hintava panostus, mutta joka euron väärti. Aamulehdessä oli vastikään kuva abiturienttipojasta, joka valmistautui yo-kirjoituksiin. Kuvassa hän söi välipalaa ja luki Aku Ankan vuosikertakansiota.)

3. Muista myös Aku Ankan taskukirjat.

4. Anna pojan lukea ruokapöydässä.

5.  Anna kirjojen lojua hujan hajan (keittiön pöydällä, kylppärissä, Lego-laatikossa, pojan huoneen pöydällä, lattialla, sängyllä).

6. Kuunnelkaa vauhdikkaita äänikirjoja (Risto Räppääjät, Me Rosvolat, Harry Potterit, Ellat).

7. Käy pojan kanssa kirjastossa ja lainaa kaikki hölmöimmätkin kirjat, joita poika kantaa hyllystä. (Yleensä ne ovat ne painavimmat tietokirjat tai Aku Ankka -kokoelmat. Tai sitten ne Kapteeni Kalsarit, jotka on luettu jo sata kertaa.)

8. Puhu kirjoista. Ole kiinnostunut kirjojen sankareista: Mitäs ne Erno ja Huuko taas ovat keksineet rehtorin päänmenoksi? Viljele kirjojen sanastoa: Onpas komea sirjopupuli! Naura pojan kanssa, vaikket ymmärtäisi sanaakaan siitä, mitä poika väittää kirjan juoneksi. (Kuka tässä muka lupasi, että vanhemmat pääsevät helpolla.)

9. Lue kirjoja omaksi iloksesi. Kirjaa lukeva aikuinen on harvinainen näky.

10. Lahjo! Lupaa peliaikaa, karkkia, leluja... Koska lukutaito on sen arvoista.

Vielä nämä konstit toimivat, mutta kuinka kauan? Edelleenkin toivoisin vinkkejä 7-vuotiaille pojille sopivista kirjoista, ja oikeastaan kaiken ikäisille pojille sopivista kirjoista. Pelkään pahoin, että kun lahjonnan tielle on lähdetty, 15-vuotiaana lapsi vaatii lukemisestaan palkaksi mopoauton.

Toivottavasti Lukuviikko innostaa myös poikia lukemaan! Kaikkia keinoja nimittäin tarvitaan.


                                               

Osallistun tällä kirjoituksella Eniten minua kiinnostaa tie -blogin haasteeseen Pojat, lukemaan!

Lapsi lukijana

Hei!

Olen Anna. Olen 9 vuotta ja tykkään lukea. Lempikirjojani ovat SOS-kirjat, Harry Potterit ja Replicat, koska niissä on toimintaa ja tykkään toiminnasta.

Lempihahmojani kirjoissa ovat Luna, Ginny ja Weasleyn kaksoset (Harry Potter), Amy (Replica), Oona (Futistyttö) sekä Lauren, Jas, Mia ja Becky (Mysteeritytöt). 

Luen aina kun minulla on aikaa. Joskus valvon aika myöhään, kun luen kirjaa. :)

Koulussa luetaan joka vuosi lukudiplomi, johon kuuluu kuusi kirjaa. Meillä on koulussa kiva kirjasto, josta saa lainailla kirjoja sitä mukaa, kun lukee niitä.

KIVA KUN LUIT TÄMÄN! :)  

Näitä kirjoja suosittelen: 

Enid Blyton: SOS-sarja, Salaisuus-sarja

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Alex Carter: Mysteeritytöt-sarja

Anneli Kanto: Futistyttö-sarja

Marilyn Kaye: Replica-sarja

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Eduard Uspenski: Alas taikavirtaa, Fedja-setä, kissa ja koira ja Fedja-setä ja täti Tamara

Netta Walldén: Ruben-sarja

Lukuviikon kunniaksi Luettua elämää -blogissa on tänään bloggaajana Anna, 9 vuotta. Ompun Reader, why did I marry him? -blogiin on kerätty vastaavaan aiheeseen liittyviä bloggauksia.

Lukuvinkkejä Lukuviikolle

Tällä viikolla 20. - 26.4.2015 vietetään Lukukeskuksen järjestämää Lukuviikkoa, jonka tarkoituksena on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan. Kirjabloggaajien mielestä lukuviikko on joka viikko, mutta tietysti virallinen Lukuviikko on sitten oikein juhlaviikko.

Viikon kohokohtana on Kirjan ja ruusun päivä, jolloin kannattaa poiketa kirjakaupassa. Jokaisen 15 euron kirjaostoksen mukaan saa kaupan päälle Kari Hotakaisen Kantaja -teoksen, joka on saatavana vain 23.-25.4.2015 kaupanteon yhteydessä.

Kirjabloggaajat tarjoavat Lukuviikolla lukuvinkkejä - vielä tavallistakin pontevammin. Minäkin kannoin korteni kekoon ja kokosin pinoon muutamia kirjavinkkejä heille, jotka haluaisivat tehdä hyviä kirjaostoksia. Kirjan yhteydessä luonnehdin niitä muutamalla sanalla ja kerron, kenelle suosittelisin kirjaa erityisesti:

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015)

- ajankohtainen

- rankka, muttei toivoton

- äideille ja isille, kasvattajille

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (2014)

- kaksi kaverusta soutaa Kustavista Hailuotoon

- luonnonystäville, Hurmeen ihailijoille, kaikille

- ei tosikoille tai vauhdin ystäville

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (2014)

- railakas ja raikas

- hauska ja koskettava

- äideille, tyttärille, Aleksis Kiven ihailijoille, niille, jotka osaavat jo Seitsemän veljestä ulkoa

- ei tiukkapipoille, eikä kaikille (pyhän) Aleksis Kiven ihailijoille

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (2015)

- romaani talvisodasta

- historian kertausta

- sotaromaanien ystäville, erityisesti miehille ja noir-tyylisten dekkarien ystäville

- ei minulle

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014)

- terävä ja hulvaton

- nyky-Suomen koko kuva

- mukana myös peräpohjalaismurretta

- lyhytproosan ystäville, Liksomin ystäville, kaikille

Petri Tamminen: Meriromaani (2015)

- tämän talven ykkössuosikkini

- tragikoominen ja koskettava

- naisille, miehille, kaikille

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015)

- riemastuttavia, hitaita veijaritarinoita

- ranskalaisen hienostunutta ja suomalaisen suoraa kerrontaa
- tarinoinnin ystäville, Väisäsen ihailijoille, oululaisille ja muillekin maailmankansalaisille

Pinoon pääsi pujahtamaan myös Leena Krohnin Erehdys, jota en ole vielä aloittanut, joten siitä en voi sanoa vielä mitään. Paitsi sanon kuitenkin: suosittelen.

Lukuviikon kunniaksi keskiviikkona on luvassa lastenkirjavinkkejä!

                                         Hyvää Lukuviikkoa!

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu, 2015
Kustantaja: WSOY
Kansi: Ville Tietäväinen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä






Minun poikani on lapsi. Hän hymyilee kaikille, jotka häntä katsovat. Hän ei satuta ketään eikä kukaan saa satuttaa häntä.  (S. 180.)

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on kevään kohutuimpia uutuuksia. Syynä on sen aihe: poika, josta tulee ampuja.

Kun aika loppuu sijoittuu vuoteen 2031 (Utöyan joukkomurhasta on kirjan tapahtumahetkeen mennessä kulunut 20 vuotta). Tekisi mieli todeta, että kirja on dystopia, mutta sen maailma on kuitenkin niin paljon samanlainen kuin nykymaailma, että se on ennemminkin realistinen kuvaus kuin dystopia. Vuonna 2031 maailmaa ei ole vieläkään pelastettu: Pohjoisnavalle pääsee purjehtimaan, sillä jäät ovat sulaneet; sademetsiä ei enää ole ja aavikot leviävät; uusia pakolaisryhmiä liikkuu suurissa kaupungeissa; Somalian sisällissota jatkuu... Maapallon aika on loppumassa, eikä kukaan tunnu tekevän edelleenkään mitään. Voisiko yksi ihminen vaikuttaa jotenkin?

Hirvosen kirja on aiheeltaan kauhistuttava ja ajankohtainen. Kun maailmasta katoaa toivo, ihmiset ajautuvat epätoivoisiin tekoihin. Pelkäsin etukäteen tarttua teokseen, sillä kysymys, jonka kirjailija esittää teoksenssa takakannessa, on kysymys, jota en haluaisi ajatella omalle kohdalleni: Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Hirvonen pakottaa lukijan suoraan aiheen keskelle.

Kirjan päähenkilönä on äiti, Laura. Toisaalta päähenkilönä on kokonainen perhe, se miten perhe toimii tai on toimimatta. Perhettä yhdistää yksi asia: maailman pelastaminen. Perhettä ajaa erilleen yksi asia: poika. Poika on erityinen. Hän ei saa kavereita, hän on yksinäinen, kärsii masennuksesta, eristäytyy ja syrjäytyy - menettää toivonsa.

Perheenjäsenistä kaksi saa minäkertojan äänen, Laura-äiti ja Aava-tytär. Isä ei pääse ääneen kuin välillisesti, äidin ajatusten kautta. Perheen poikaa seurataan vain muutaman kerran hän-kertojan näkökulmasta tai nettikeskustelijana. Poika on kuitenkin kaiken keskiössä. Äidin ja siskon muistoissa poika elää vahvimmin, ja niissä paljastuu herkkä ja yksinäinen poika, joka vie läheisiltä voimat, uuvuttaa ja ajaa erilleen. Muistoista piirtyy rakkaus, sekä äidin rakkaus että sisaren rakkaus. Mutta entä sitten, kun kaikki maailman rakkauskaan ei riitä?

Odotin kirjalta paljon, mutta kävi niin kuin usein silloin käy: odotukseni ilmeisesti etäännyttivät minut kirjasta. Pakahduttava rakkaus oli kuvattu minulle liian valmiiksi. Kirjan vanhempien ja lasten suhteessa on paljon sellaista, jonka olen lukenut moneen kertaan: on vanhempien yölliset riidat, joita sisarukset pelkäävät peiton alla, on hymyilevä poika, jonka luut törröttävät ja jonka pitkät silmäripset luovat poskille varjot. Kompastelin näihin kuvauksiin, vaikka tunnistin niissä valtavasti rakkautta ja suojelunhalua.

Kompasteluistani huolimatta ahmaisin kirjan ja vaikutuinkin siitä. Kirja on ajankohtaisuudessaan tärkeä. Kun aika loppuu, perheen aika loppuu ja sattumanvaraisten ihmisten aika loppuu. Mutta jotain myös alkaa ja jotain myös jatkuu. Näistä pienistä toivon muruista löysin Hirvosen kirjan hengen. Eniten toivoa, hengästyttävän kauniisti vangittuna, on kirjan kohdissa, joissa aihe etääntyy kaupungin ja kaupunkien kuvaukseksi. Ne ovat kuin runoa. Ja sitten on tytär Aava. Hän saa sanoa kirjassa viimeisen sanan.


Kun aika loppuu on jo ehditty lukea useissa blogeissa, ja melkein poikkeuketta siitä on pidetty paljon: P. S. Rakastan kirjoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjavuori ja Sinisen linnan kirjasto.

Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät

Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät, 2003 (Novellit-kokoelmateoksessa, 2010)
Kustantaja: Otava
Kansi: Maija Vallinoja
Sivuja: 104
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Sinäkin yönä hän heräsi äkkiä ja heti aivan valveilla ollen, ja kelloon katsomattakin hän tiesi, että oli yön pimein hetki, se hetki vuorokaudesta, jolloin kuolema hengitti hänen omaa hengitystään (s. 611).

Raija Siekkinen (1953 - 2004) on novellitaiteilija, jonka tuotantoon en ole tutustunut aiemmin. Nyt hänen viimeiseksi jäänyt kokoelmansa Kalliisti ostetut päivät valikoitui lukupiirikirjaksi. Tartuin siihen melkoisin odotuksin, sillä Raija Siekkisen yhteyteen liittyy sellainen vaatimaton määritelmä kuin huippunovellisti.

Kalliisti ostetut päivät lunasti lupauksensa, ja oikeastaan vielä enemmänkin. En ole ikinä lukenut mitään vastaavaa suomalaisessa kirjallisuudessa - olenko missään? Siekkisen tyyli on täysin omanlaisensa, hänen rytminsä on hengityksen rytmiä, ajattelemisen rytmiä. Novellit ovat niin kirkkaita ja surullisia, että niitä ei pysty ahmimaan, vaan ne vaativat tilaa ympärilleen. Jokaiseen tekstiin sukeltaa kuin pinnan alle ja tuntee pidättävänsä hengitystä. Novellin loputtua jää kellumaan surumieliseen tunnelmaan, joka näyttää ympäristön ja elämän hyvin hauraana.

Kaikissa kokoelman 10 novellissa on päähenkilönä nainen, jonka elämässä on ollut mies. Tai miehiä - väärä ja oikea. Lisäksi on usein talo, joka tuntuu myös hengittävän. Nainen elää nykyhetkeä ja muistoja. Hän aistii ja havainnoi ympäristöään tarkasti, eikä voi estää muistojen vääjäämättömyyttä, sitä, miten ne johdattavat kohti luopumista. Sillä luopumista näissä novelleissa on paljon ja yksinäisyys on niiden polttoaine. Jokainen kohtaaminen, havainto tai muisto, vaikka onnellinenkin, tuntuu vain korostavan yksinäisyyttä.

Päähenkilö on joka novellissa eri niminen, mutta suurin piirtein samanikäinen. Hänestä kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, yksikön kolmannessa persoonassa. Lukijalla on sellainen olo, että yhtä hyvin nainen voisi joka novellissa olla samanniminen - että hän on sama. Nainen voisi olla myös minäkertoja, ehkäpä Raija Siekkinen itse, niin intensiivisiä ja koetun tuntuisia hetket ovat. Mutta jokin etäisyys tai rytmi katoaisi, jos kertoja kertoisi tarinoita minän näkökulmasta. Ja oikeastihan näissä ei ole tarinoita, ei juonellisia huippuja tai selkeitä lopetuksia. Nämä novellit ovat jonkun naisen elämän hetkiä, muistoja, aavistuksia.

Novelleista on vaikea valita parasta, niin tasalaatuisia ne kaikki ovat. Omiksi suosikeiksini nousivat Vene, Talo joka oli ja kokoelman viimeinen novelli, Hänen elämänsä parhaat vuodet. Tosin viimeinen novelli on niin intensiivinen masennuksen kuvaus, että se suorastaan puistattaa: Kuitenkaan hän ei tehnyt mitään: hän katseli vaatekasaa. Nyt sen sekasortoisuus tuntui kertovan hänestä kaiken. Kuka hän oli, millainen, oliko hän elänyt aivan väärän elämän, harhaisen kuvitelman vain? - - Hän katseli ympärilleen asunnossa. Milloin oli ajatus luopumisesta, lähtemisestä, syntynyt, vähitellenkö, vai jonkin tapahtuman seurauksensa, milloin se oli uponnut alitajuntaan kuin siemen maahan ja siellä alkanut hänen tietämättään kasvaa ja vasta pitkän ajan kuluttua noussut pintaan? (S. 638.)

Lukupiirikirjana Siekkisen novellikokoelma toimi loistavasti. Keskustelu liikkui syvissä vesissä. Lisäksi novellit toimivat kuten Dostojevskin Rikos ja rangaistus aikoinaan: naiset pitivät kovasti, mutta miehet eivät kokeneet kirjaa omakseen. Ehkä näissä oli enemmän naisten ajattelun rytmiä, sillä eräs miesjäsen totesi, ettei saanut ajatuksesta kiinni, eikä päässyt sisälle tekstiin. Naispuolinen lukupiiriläinen puolestaan totesi, että haluaisi osata kirjoittaa, kuten Siekkinen kirjoittaa.

Siekkisestä ei tullut lempikirjailijaani, mutta olen onnellinen, että omistan teoksen, jossa ovat kaikki hänen novellinsa. Kun on oikea aika, voin lukea novellin - vain yhden kerrallaan - ja upota sen mukana aistimaan merkittävät hetket. Yksi novelli riittää, sillä Siekkisen estetiikka on raskasta estetiikkaa. Siinä kaikella on merkitys ja paino - tai tarkemmin: paino on kaikessa siinä, johon nainen kääntää katseensa tai muistonsa. Silti kerronta on kirkasta, niin kirkasta, että se soi.


Kun etsin Siekkisen teosten arvoita, en löytänyt kuin yhden blogiarvion. Se oli P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran teksti Siekkisen Se tapahtui täällä -romaanista. Saran arviosta saa myös aavistuksen Siekkiselle ominaisesta melankoliasta.

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous, 2012
Kustantaja: WSOY
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 117
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




26.10. Klo 23.36. Elämässä on kestettävä kohtuuttoman paljon ikävöintiä. En olisi uskonut että näin paljon. Lapsena. Vanhana. Ja siinä välissä. Mutta ikävöintiinkin on apu: runous. (2001) (S. 91.)

Eeva Kilven Kuolinsiivous on kirja, jonka ei soisi loppuvan Se on sivumäärältään pieni, mutta sisältää monta vuotta elämää. Se koostuu kirjailija Eeva Kilven päiväkirjoista vuosilta 1984 - 2011.

Kirja on koottu vuodenkierron mukaan siten, että esimerkiksi tammikuu sisältää päiväkirjojen tammikuiden merkintöjä. Kyseessä oleva vuosi mainitaan aina otteen lopuksi. Tammikuun merkinnät voivat siis olla melko tuoreita tai kolmenkymmenen vuoden takaa. Joidenkin päivien merkintöjä on kerätty usealta vuodelta ja voipa olla, että kirjailija kommentoi aikaisempia kirjoituksiaan:

2.12. Klo 23.56. Minä olen taistelija ja näkijä. Tyydyn siihen. Alistun tehtävääni. Siihen on suostuminen. Ei muuta tietä. (2003) 

(Taas hybris-kohtaus! 2011) (S. 107.)

Kuolinsiivous on nimensä mukaisesti kuin valmistautumista kuolemaan, henkistä siivoamista kuolemaa varten. Elämästä syntyy aforismeja, mutta paljon on vanhenemisen havainnointia, muistoja ja yksinäisyyttä. Merkinnät ovat satuttavia, hyvin paljaita, mutta onneksi usein myös ironisia. Runoilijan huumori on tunnistettavan tarkkaa ja se kirkastaa vakaviakin teemoja.

Eeva Kilpi ei myöskään olisi Eeva Kilpi, ellei hän välillä toteaisi, että eläimet ymmärtävät häntä paremmin kuin läheisimmätkään ihmiset. Tässäpä kirjailija-luonnonystävän ajatelmia elämännautinnoista: 2.9. En pidä huvittelusta. Pidän loikomisesta, lukemisesta, vuoteessa-ajattelemisesta, nukkumisesta, metsäkävelyistä ja sienestyksestä. (2003) (S. 81.)

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjassa on runoja. Jokainen kuukausi alkaa uudella runolla, mutta runoja on myös päiväkirjamerkintöjen keskellä. Ne ovat viisaita, eleettömiä ja arkisia, kuten Eeva Kilvellä aina. Niissäkin on tietenkin myös huumoria, hiukan vinoja havaintoja, jotka herättelevät lukijaa:
- -
Rakastavaiset ovat harvoin 
ystävällisiä toisilleen,
mutta hän ylsi siihenkin.
Ja minä ajattelen yhä: 
Miten harvinaista on hyvyys
ja aina se yllättää. (S. 59.)

Erityisen kiitoksen ansaitsee kirjan kansi, jossa on syksy. Putoilevat puun lehdet ovatkin kirjaimia ja haravoija on kerännyt niitä jo pienen kasan, eli hän on aloittanut pihan siivouksen. Puussa on kuitenkin vielä paljon kirjaimia - niitä täytyy odottaa. Vaikka kirjan kannessa kuvattu työ on syksyinen, sen väri lupaa kevättä, vihreää. Siinä on vuodenkierto, alati vaihtuvat keväät ja syksyt.

Tartuin tähän Eeva Kilven uusimpaan kirjaan kuin olisin menossa tapaamaan vanhaa ystävää. Olen lukenut Eeva Kilveltä hänen Naisen päiväkirjansa, josta pidin hyvin paljon. Sen rehellisyys tuli lähelle. Vielä lähemmäksi, jos mahdollista, tulevat Eeva Kilven runot, joita omistan kokoelman Runoja (1972 - 1976). Aina kun avaan teoksen, mistä kohdasta tahansa, hykertelen tyytyväisenä runoilijan oivalluksille. Kilven runot ovat tosia. Ne tuovat luonnon lähelle, mutta myös rakkaus ja arki ovat sanoissa, joita on vähän, mutta juuri oikeassa järjestyksessä.


Kirja on luettu useassa blogissa. Marjatta kirjoitti kirjailijalle kirjeen, Erja kiittelee kirjaa haikeaksi muttei surulliseksi, Jaana kirjoittaa arvostamastaan kirjailijasta kauniisti ja Jenni on löytänyt Kuolinsiivouksesta eevakilpimäistä ilkikurisuutta. P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara julkaisee myös arvionsa Kuolinsiivouksesta tänään. Oli hienoa jakaa tämä lukukokemus rakkaan ystävän kanssa.

Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteen kohdan 41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja ilmestyi.