sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika

Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika, 2015
Kuvat: Jan Andersson
Sanat: Katja Kettu
Kustantaja: Otava
Kansi: Jan Andersson
Sivuja: ?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Jan Anderssonin ja Katja Ketun yhteistyönä syntynyt Peräkammarin poika -sarjakuva-albumi on tummanpuhuvaa luettavaa. Päähenkilö Jalmari asuu peräkammarissa, väkertää pahkakelloja ja hoitaa äitiään. Kuolema kolkuttelee homehtuvan talon putkistoissa ja rakenteissa, se kiusaa muistoilla ja ahdistaa, vaikka Jalmari käy urhoollista taistelua sitä vastaan. Oikeastaan taisteluun käy kylläkin Jack Danger, ammattikommando, jonka hahmosta Jalmari hakee sisäistä sankariaan.

Peräkammarin pojan kuvasto on tummaa ja pääkallopitoista. Jalmarin hahmo herättää kaikki sympatiat, ja suru on joka sivulla. Kokonaisuus ei kuitenkaan käy liian ahdistavaksi, sillä kuvissa on myös oivalluksia, jotka hykerryttävät lukijaa. Vaikka talossa asuvat sekä äiti että poikaa, äiti ei näy kuvissa, mutta äidin ääni kuuluu sitäkin vaativampana ja alistavana. Sekin, että Jalmari näkee itsensä teinipojan hahmossa, kertoo, että johonkin kehitys on pysähtynyt. Kun ovi ulkomaailmaan lopulta aukeaa, Jalmarilla on silti mukanaan äidin kuva: Miten voikaan olla ikävä sinua, senkin mäkättävä luuska.

Äidin ja pojan suhteeseen on upotettu ehkä liikaakin kliseitä, oikeastaan ne kaikki. Äiti huutelee ohjeitaan, paapoo, syyllistää, tekee itsestään marttyyrin, haukkuu poikaansa ja vertaa tätä pärjääjä-veljeen: "Äläpä veljeäs kadehdi. Sulla sentään oli syntyessä saparo. Pikkupossu kuin oisi sikalassa siitetty. Ensimmäisen häpiän heti tuotti."  Käy ilmi, että Jalmari on velvollisuudentunnosta jäänyt hoitamaan äitiä ja jättänyt omat haaveensa siihen paikkaan. Hän on kiltti ja kuuliainen poika, joka ei missään nimessä ansaitsisi äitinsä haukkuja.

Peräkammarin pojassa kolutaan mielen ullakot ja kellarit ja nähdään kerrassaan kammottava tissipainajainen, johon pystyin hyvin eläytymään sieltä tissipuolelta. Kuolema vie äidin viimeiseen valssiin ja meno on pyörryttävää. Liikettä syntyy myös kiemurtelevan kalmanmadon ja nuoren Jalmarin askelista. Anderssonin kuvissa ja kuvakulmissa on dynamiikkaa.

Jäin näihin kuviin ja tunnelmiin täysin koukkuun. Kahden pojan äitinä pystyin samaistumaan moneenkin kohtaan, vaikka luoja varjelkoon minua koskaan panemasta poikiani paremmuusjärjestykseen tai syyllistämästä heitä liikaa. Olen myös läheltä seurannut erään äidin ja peräkammarin pojan yhteiselämän viimeiset vuodet, eikä se ollut ollenkaan näin ahdistava symbioosi kuin tässä kuvattiin. Huolenpidon vuorot vaihtuivat jossain kohtaa ilman syyllistämisiä ja syyttämisiä, eikä hukkaan heitetyn elämän tunnelmaa syntynyt. Voisi kai sanoa, että siinä suhteessa peräkammarin ovi oli kuitenkin enemmän raollaan kuin tässä Anderssonin ja Ketun näkemyksessä.

Peräkammarien poikia (ja tyttöjä) on aina ollut ja tulee aina olemaan. Anderssonin ja Ketun albumi antaa heille, maan hiljaisille ja näkymättömille, äänen ja panee lukijan toivomaan, että äänekkäät äidit ymmärtäisivät edes joskus pitää suunsa kiinni.



Sarjakuvan on lukenut myös Marjatta, ja hänkin piti lukemastaan.

4 kommenttia:

  1. Olipas kiva lukea tämä, Elina!
    Tummanpuhuvaksi minäkin kirjan tosiaan koin. Loppu oli valoisampi.
    Törmäsin jossakin muuallakin samanlaisen tulkintaan kuin sinulla, että äiti elää ja huutelee jostain kamarista. Minä taas ajattelin, että hän on jo kuollut ja Jalmari kuulee äidin marmatuksen enää muistoissaan, kun yrittää lähteä pois yksinäisyydestä ihmisten ilmoille.
    Oli kyllä hienoa, että Jalmari sai tehdyksi ratkaisunsa.
    Pikku Jalmarin kuvaaminen oli myös liiikuttavaa, eikö vain! Ja pieneksihän hän tunsi itsensä välillä edelleeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarjakuva näyttäytyykin erilaisena, jos ajattelee äidin jo kuolleen. Surun ja muistojen voima avautuu entisestään.

      Yritin etsiä kirjasta todistetta puoleen tai toiseen, mutta en löytänyt selvää vastausta. Ehkä tarina voi olla kumpaa vaan. Hyvä, ja lopulta myös toiveikas, se kuitenkin on. Jalmari saa kaikki pisteet, vaikka hän ei hymypoikatasoa ollutkaan.

      Poista
  2. Mainio juttu, kovasti alkoi kiinnostaa tämä! Oiskohan kirjastossa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa, että tykkäisit tästä. Olisipa hauska kuulla kumminpäin tulkitset tarinan, onko äitiä enää vai ei...

      Poista

Kiitos kommentista!