torstai 29. joulukuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen, 2016
Alkuteos: The Buried Giant, 2015
Suomentaja: Helene Bützov
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 378
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta - kiitos lainasta R!


Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen alkaa muinaisesta englantilaiskylästä, jossa vanha pariskunta Axl ja Beatrice, elää epämääräisen levottomuuden vallassa. Heidän on päästävä tapaamaan poikaansa. Edessä on matka, ja niinhän siinä käy, että mukaan lähtee myös lukija.

Lähdin pariskunnan mukaan, kuten sympaattisten ja turvallisten oloisten ihmisten matkaan lähdetään, kuten prinsessan ja hänen sulhonsa mukaan lähdetään - varsin luottavaisin ja odottavaisin mielin. Pientä salaperäisyyttäkin on ilmassa, sillä tavalla juuri sopivasti, että lukija tietää joutuvansa seikkailuun. Kirjalija Kazuo Ishiguron kertojanlahjoista tiesin sen, minkä jokainen tietää Pitkän päivän illan jälkeen: mies on taituri.

Fantasiatarinathan alkavat juuri näin: tuiki tavallisen oloinen sankari (tai sankarit) vedetään vähän vahingossa tien päälle. Suoritettavana on tehtävä, jonka onnistumisesta riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus. Haudattu jättiläinen on helppo tunnistaa fantasiaromaaniksi ulkoisilta puitteiltaan - on ritareita, jättiläisiä, sotureita, munkkiyhteisöä, jopa ruostuva haarniska ja uskollinen ratsukin. Fantasiaan sekoittuu vahvaa ritariromantiikkaa, kuningas Arthurin perinteitä ja veijaritarinaa, joissa kaikkien aikojen donquijotet yrittävät taistella tuulimyllyjä vastaan. Britteinsaaret 500-luvulla muodotavat otolliset puitteet fantasiatarulle.

Puitteiden ei saa antaa hämätä. Tarina nimittäin nousee allegoriaksi nyky-Euroopan (nykymaailman) henkisestä tilasta. Allegoriaksi sen tekee sumu, joka peittää tarkat ääriviivat, häiritsee näkyvyyttä, sekoittaa tulo- ja menosuunnan.

Axl ja Beatrice elävät yhteisössä, joka on vaipunut eräänlaiseen sumuun: Yhteisössä ei näet ollut tapana puhua vanhoista asioista. En tarkoita, että se olisi ollut tabu. Tarkoitan, että menneisyys oli tavallaan kadonnut sellaiseen sakeaan sumuun kuin usva marskimaiden yllä. Kyläläisten mieleen ei yksinkertaisesti juolahtanut ajatella menneitä - ei edes lähimenneisyyttä. (S. 13 - 14.)

Haudattu jättiläinen, ihmisten tieto, ihmisten muistot - kuinka paljon niitä on hyvä nostaa päivänvaloon. Kuten kirjan edetessä käy ilmi, unohdukseen on vahvat syynsä. Axl ja Beatrice elävät kylässään rauhan aikaa, jossa sumu vähän häiritsee mutta on ennen kaikkea armollinen. Kelttien ja saksien välinen rauha on kuitenkin nuori, eikä muistojen verhoa kannattaisi juurikaan raottaa. Verhojen repijöitä kuitenkin riittää, kukin omien, oikeaksi katsomiensa motiivien sokaisemina. Kun kansojen välisiä julmuuksia aletaan nostaa sumusta esiin, seurauksena on lisää julmuuksia. Entä kuinka käy pitkän parisuhteen, kun muistot alkavat kuoriutua esiin? Kestääkö kenenkään rakkaus, jos virheet talletetaan tarkasti sydämeen tai jos toisaalta kauniit hetket unohtuvat?

Miten käy Axlin ja Beatricen? Heidän matkansa on vaivalloinen, tuskallinenkin. Lopulta se johtaa siihen hetkeen, jonka jokainen ihminen joutuu kokemaan yksin. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin jotain vielä tärkeämpää kuin muistaminen.  Yksityisellä tasolla tarina saa kauniin ja haikean lopun, mutta ihmiskunnan kannalta tilanne näyttää synkältä ja sellaiseksi jää. Voisi sanoa, että Ishiguro kuitenkin paljastaa mallin, jolla muistamisesta selvitään. Ihmisillä on kyky elää sumun alta paljastuvien asioiden kanssa, ja se kyky on nimeltään anteeksianto.

Haudattu jättiläinen kurottaa moneen suuntaan. Se viehättää vanhan avioparin tarinana, heidän rakkautensa kuvauksena. Siinä on lämpöä ja nöyryyttä. Lisäksi se viihdyttää entisajan ihmisten maailmankuvan ja historiallisten tapojen kuvaajana sekä fantasialeikittelynä. Parasta on kuitenkin jälki, jonka se jättää mieleen. Se jättää kaihertavan epävarmuuden: mitä meidän kannattaisi muistaa, mitä meidän kannattaisi unohtaa?

Ishiguron kerronta on verkkaista. Välillä se tuntuu kummallisen naiivilta ja lukija on hukassa - miten näihin lohikäärmeisiin ja jättiläisiin oikein pitäisi suhtautua? Toistoa riittää, alleviivaamistakin. Sumu on vastassa joka paikassa, ja se kietoo lukijankin salaperäiseen vaippaansa. Parasta onkin tarttua kirjailijaa kädestä kiinni ja luottaa taiturimaisen kertojan johdatukseen. Helene Bützowin suomennoksessa unenomainen, romanttinen tunnelma säilyy koko teoksen läpi ja kun kirjan kannet sulkee, voi huokaista onnellisena, koska on saanut lukea laadukasta käännöskirjallisuutta.

Nyt kun mietin Ishiguron taianomaisen kerronnan salaisuutta ja muistelen Pitkän päivän iltaa, ajattelen, etten saa mieleeni yhtäkään kirjailijaa, joka rakastaisi henkilöitään yhtä pyyteettömästi kuin Ishiguro. Hänen henkilökuvauksessaan on ainutlaatuista ihmisyyden kunnioitusta, joka saa lukijan katsomaan ympärilleen vähän tarkemmin ja avarammalla sydämellä. Vaikuttavaa, syvästi humaania kirjallisuutta, sitä tämä kirja edustaa.



Haudattu jättiläinen oli syksyn lukupiirikirja ja se herätti paljon keskustelua. Tarinan hitaus ei ollut kaikkien lukijoiden mieleen, mutta suurin osa oli ihastunut kirjaan. Sen sanoma ja yksityiskohdat puhuttivat pitkään. Kirjablogeissa teos on myös herättänyt ihastusta. Sen ovat lukeneet ainakin Sara, Tuija, Arja, Katja, Bleue, Kirjan kanssa, Ulla, Erja ja Takkutukka.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Tosin tunnen vähän huijaavani, sillä vuonna 1954 syntynyt Ishiguro on asunut iso-Britanniassa jo 6-vuotiaasta lähtien, enkä oikeastaan tiedä juurikaan brittiläisempiä kirjoja kuin Pitkän päivän ilta tai nyt tämä Haudattu jättiläinen ovat.

8 kommenttia:

  1. Ihastuttavalle matkalle viet kirjoituksessasi! Tavoitat tunnelman, josta voi suunnata sumuisen tarinan viitottamiin moniin suuntaan. Kiitos tämän kirjan muistiinapautuksesta - lukuisia kauniita kirjakokemuksiantulevalle vuodelle,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin, Tuija! <3

      Kirja johdatteli moneen suuntaan. Pidän juuri tällaisesta kirjallisuudesta, jossa lukija joutuu töihin.

      Poista
  2. Ooh, kuulostaa kiehtovalta. Ostin tämän itselleni painotuoreena, mutta niin kuin usein käy, tämäkin on jäänyt odottamaan vuoroaan. Täytyy tehdä pino näistä uutena hankituista ja vieläkin lukematta olevista ja käydä kiinni. Kirjoitat kauniisti tästä kirjasta, se lisää houkutusta kokeilla itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saapas nähdä, mitä pidät! Varaudu hitaaseen kerrontaan ja yllätyksiin!

      On ihanaa, kun on noita pinoja, joita saa järjestellä uudestaan ja uudestaan. Luettava ei aivan äkkiä maailmasta lopu.

      Poista
  3. Julkaisin juuri oman postaukseni ja tulin sitten katsomaan, mitä sinä kirjoitat. Kirjan teemoista olen samaa mieltä, mutta en tavoittanut lainkaan tuota unenomaista tunnelmaa. Minä valitettavasti petyin tähän kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minunkin piti välillä huokailla hidastempoisuutta, mutta Axl ja Beatrice ja heidän sumunsa kietoivat pauloihinsa. Sumusta tuli se hämärä, unenomainen tunnelma minulle. Ehkä eläydyin jo liikaakin. ;)

      Loppu oli liikuttava.

      Poista
  4. Et eläytynyt liikaa, ainakaan minun mielestäni. Kirja oli niin vaikuttava, että siitä pitääkin kirjoittaa noin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Reijo! Tässä kirjassa on vahva jälkimaku ja paljon pureskeltavaa.

      Poista

Kiitos kommentista!