Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.