Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty

Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty, Keskusteluja koulusta, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Anna-Mari Tenhunen

Sivuja: 185

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Minja Koskelan ja Elina Tuomen Toisin tehty, Keskusteluja koulusta on yksi viime vuoden tärkeimpiä kirjoja. Se on esseekokoelma, jossa Koskela ja Tuomi kirjoittavat peruskoulun nykytilanteesta, eli siis siitä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu. Kirjaan on ehtinyt myös Tuomen kuvaus viime kevään etäkouluarjesta. Koskela on koulutukseltaan musiikinopettaja, ja hänellä on työkokemusta sekä peruskoulusta että lukiosta; Elina Tuomi on puolestaan työskennellyt opettajana pääkaupunkiseudulla useamman vuoden ajan ja on koulutukseltaan taiteiden maisteri.

Nämä älykkäät ja innovatiiviset opettajat ovat kirjoittaneet 12 ajankohtaista esseetä suomalaisen peruskoulun tasa-arvosta - tai pikemminkin siitä, miten se ei vieläkään ole valmis, vaikka OPSin mukaan "Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta". Esseiden otsikot kuuluvat näin: Mistä puhumme, kun puhumme koulutuksen tasa-arvosta, Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa, Kuka saa opettaa?, Miksi opettajat uupuvat?, Väkivaltakulttuurista, pojista ja #metoosta, Kuinka kiusaaminen kitketään?, Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, Koti + koulu = <3, Etäopettajan kevät, Tuoko digiloikka tasa-arvon?, En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia, Juhlat kuuluvat kaikille sekä Mitä on yrittäjyyskasvatus? 

Jokainen essee on kirjassa tarpeellinen. Aiheiden moninaisuus kertoo tietenkin siitä, että koulu on rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa monin tavoin. Kaikkien suomalaisten - jokaisen äänestäjän - pitäisi olla selvillä, mitä siellä puuhataan päivät pitkät ja millaisia ongelmia siellä päivittäin kohdataan. Äänestäjät nimittäin päättävät, millaisia resursseja koululaitokseen sijoitetaan: nähdäänkö se ammottavana menoeränä vai sijoituksena vakaaseen yhteiskuntaan ja tuleviin työntekijöihin? Yhteiskunnan (äänestäjien) ymmärrys koululaitoksen merkityksestä vaikuttaa siihen, onko erityislapsella mahdollisuus tukeen, kuinka monta oppilasta yhteen ja samaan luokkatilaan työnnetään ja onko se luokkatila homeessa vai ei. 

Koskelan ja Tuomen esseiden ansio on siinä, että ne ovat konkreettisia esimerkkejä täynnä. Silti nämä opettajat eivät ole jämähtäneet ilmiöiden kuvaamiseen, vaan niiden taustalla olevat syyt yritetään jäljittää. Lähteitä on käytetty laajasti, eli tutkimustieto on olennainen osa esseitä. Heillä on myös esittää erilaisia toimintamalleja, joilla jokainen opettaja voi yrittää muuttaa omaa opetustaan yhä tasa-arvoisempaan suuntaan. Esimerkiksi esseessä Kuinka kiusaaminen kitketään? Koskela listaa konkreettisia toimintatapoja kiusaamisen ehkäisemiseksi - tärkeä essee jokaiselle opettajalle luettavaksi. 

Teoksessa käy ilmi huoli yhteiskunnan ja peruskoulun eriarvoistumisesta. Miksi peruskoulu, jonka opetussuunnitelmassa lukee selkein kirjaimin, että koulu perustuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteelle, ei pysty enää täyttämään tärkeintä tehtäväänsä? Se ei enää mahdollista sellaista peruskoulutusta jokaiselle suomalaiselle lapselle, että lapsi pärjäisi jatko-opinnoissa ja pystyisi hankkimaan itselleen ammatin ja toimimaan yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Uusimpien PISA-tutkimusten mukaan lukutaito heikkenee ja varsinkin poikien ja tyttöjen taitotasot eritytyvät. Pojat ovat yhä useammin syrjäytymisvaarassa, kun taas tytöt täyttävät yliopistot. Lisäksi maahanmuuttajien taidot ja tiedot ovat keksimäärin kaksi vuotta jäljessä ikäistensä syntyperäisten lasten taidoista. Vaikka olen vakuuttunut siitä, että he kyllä saavat ikätoverinsa kiinni ja ohittavatkin heidät esimerkiksi monipuolisella kielitaidollaan, niin on selvää, että suomen kielen ja oman äidinkielen opettamiseen täytyisi panostaa entistä enemmän. 

Minja Koskelan esseessä Miksi opettajat uupuvat? kerrotaan, että opettajien uupumus on kasvanut viime vuosina huomattavasti. Yhdeksi uupuksen syyksi Koskela nostaa vuoden 2015 hallituksen toteuttamat koulutusleikkaukset, joita nykyinen hallitus yrittää paikata. Selvää on, että korona-aika luo omat vaikeutensa leikkausten paikkaamiselle ja uuvuttaa opettajia yhä lisää. Koskela kirjoittaa: Opettajan näkökulmasta leikkauspolitiikan aikakaudelta vaikutti puuttuvan pidemmän aikavälin koulutuspoliittinen visio (s. 64). Olihan koulussa silloin tärkeä tehtävä: yhteiskunnan varojen säästäminen. Tämä toteutettiin luokkakokoja suurentamalla, jolloin ei tarvinnut maksaa niin monelle opettajalle palkkaa. Ihmettelen, mihin tarkoitukseen ja kenelle opettajien palkkarahoja säästettiin ja säästetään aina vaan. Käsittääkseni rahoja tarvitaan juuri lasten ja nuorten hyvinvoinnin takaamiseen. Melkoinen paradoksi syntyy, jos koulutuksen merkitystä ei ymmärretä ja rahaa säästetään sieltä, missä syntyy lisää menoeriä, jos työtä ei hoideta kunnolla. Opettajat ovat kuitenkin siellä koulussa läsnä lapsia varten joka päivä. 

Korona-aika on ollut siinä mielessä hyvää aikaa koululle, että koulun merkitys yhteiskunnalle on  kirkastunut. Loppiaisena 2021 tapahtunut vallankaappausyritys Yhdysvalloissa puolestaan osoitti, millaiset seuraukset on sillä, jos kansalaiset eivät koe tasa-arvoisuutta elämässään tai toimivat manipuloinnin ja väärän tiedon pohjalta. Tieto ja sivistys ovat yhteiskuntarauhan takeita. 

Toisin tehdystä jää sellainen olo, että esseitä tarvitaan lisää. Toivoisin, että opettajat rohkaistuisivat kirjoittamaan kouluarjesta julkisuuteen, esimerkiksi eri oppiaineiden näkökulmasta tai erityisopetuksen ja kolmiportaisen tuen järjestämisen näkökulmasta. S2-opetuksen ääni tai oppilashuoltotyö kaipaisivat myös avoimuutta. Nykyistä opetussuunnitelmaa olisi myös syytä ruveta jo punnitsemaan syvällisesti:  Mitä siitä kannattaa säästää ja mitä muuttaa? Nykyisellään se on melkoinen järkäle, jonka tavoitteet ja arvoperusta ovat ihanteelliset ja ylevät, mutta josta on vaikea löytää yhtään mitään konkreettista. Esimerkiksi laaja-alaisia oppimistavoitteita lukiessa silmiin pistää myös yksilöllisyyden korostaminen. Toivoisin, että esimerkiksi sellaiset sanat kuin tasapainoisuus, vastuullisuus, kunnioitus, huomioiminen, yhteisöllisyys ja ystävällisyys voisivat sisältyä seuraavaan OPSiin - enemmän humanismia ja vähemmän talouden sanastoa. Ehkä syrjäytymistä ehkäistään paremmin, jos opittaisiin kunnioittaan elämää - muita ihmisiä ja luontoa - kuin että juostaan hiki hatussa saavuttamassa omaa maksimaalista potentiaalia. 

OPSin suomen kielen ja kirjallisuuden osuudesta voin todeta sen verran, että nykyisillä opetustuntimäärillä sen tavoitteita ei saavuteta. Pelkästään harjoiteltavia tekstilajeja on yläkoulussa niin paljon, että oppitunnit pitäisi käyttää  kirjoittamiseen - mikä ei sinänsä olisi ollenkaan huono vaihtoehto - ainut vaan, että opettaja ei kaikkia tuotoksia ehtisi edes vilkaista kolmen vuoden aikana. Seuraavaan OPSiin toivoisin vähintäänkin sisältöjen karsimista ja panostamista erityisesti lukutaitoon, siis siihen perustaitoon, jonka opetteleminen aloitetaan ensimmäisellä luokalla ja joka on liian monella oppilaalla edelleen riittämätön 9. luokalla. (Mitä ihmettä oppilas tekee 9 vuotta peruskoulussa, jos hän ei osaa kunnolla lukea sen päättyessä?) 

Opettajalle kertyvistä paineista Elina Tuomi kirjoittaa esseessään ”Kuka saa opettaa?” näin: Koulutettu ammattilainen lukee opetussuunnitelmaa kuin iltapäivälehteä ja loihtii sieltä tunneillensa käden käänteessä järkevää toimintaa. Paitsi jos opetussuunnitelma on vaikealukuinen ja ympäripyöreä, kuten vuonna 2016 voimaan tullut OPS mielestäni on. (S. 43–44.) Hyvänä esimerkkinä nykyisen OPSin vaikealukuisuudesta olkoon termi avoin oppimisympäristö, jonka opetuksen ammattilaisetkin ymmärtävät väärin. Myös Tuomi käyttää sitä epätarkasti esseessään Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, kun hän kirjoittaa näin: Uusi opetussuunnitelma tukee sellaisten oppimistilojen käyttöä, joissa saattaa kerralla olla kolmekin luokkaa. Avoimet oppimisympäristöt luovat uudenlaisia haasteita opetuksen järjestämiselle, sillä ilmiökokonaisuuksista ei tule mitään, jos oppilaat eivät kykene keskittymään työhönsä. (S. 109.) Tarkoitetaanko tässä nyt avoimia oppimisympäristöjä vai avoimia oppimistiloja? Käsitteen epämääräisyys johtaa ajattelun harhapoluille, eikä syy ole tällöin opettajan vaan käsitteen. Olisi toivottavaa, että OPSissa käytettäisiin sellaisia käsitteitä, joita ei voi tulkita väärin.

Avoin oppimisympäristö ei OPSissa tarkoita fyysisiä tiloja ollenkaan, eikä OPSissa ole määritelmiä sopivista oppimistiloista, vaikka sana ympäristö sellaisiin voisi viitatakin. Avoin oppimisympäristö voi olla vaikkapa koulun ikkunaton siivouskomero, kunhan oppilaalla on siellä kännykkä ja verkko toimii. Siellä voi olla myös koulun ulkopuolinen asiantuntija opettamassa häntä - silloinkin siivouskomeron tarjoama oppimisympäristö olisi avoin. Sen sijaan oppimisympäristö sulkeutuu heti, kun opetustilassa on oppilaan kaverina vain oma opettaja tai oppikirja, eikä tietoverkkoa käytetä.

Koskela havainnollistaa avointa oppimisympäristöä mainiosti esseessään Tuoko digiloikka tasa-arvon? Hänellä oli onni saada oppilailleen sellaiset laitteet käyttöön, että hän pystyi suunnittelemaan opetusmateriaalin sähköiselle pohjalle oppilaiden toiveiden mukaisesti ja käyttämään uusimpia musiikkisovelluksia tunneillaan. Oman opetusmateriaalin suunnittelu on kuitenkin opettajalle valtava työ - miksi opettajat uupuvat - eikä digitaallisia laitteita ole joka kunnassa jokaiselle oppilaalle tarjolla. Demokratia on osallistumismahdollisuutta, joka on kytköksissä muun muassa taloudellisiin resursseihin, toteaa Koskela (s. 145). Paradoksaalisesti etäkoulujakson aikana keväällä 2021 avoin oppimisympäristö toteutettiin valtakunnallisesti käytännössä. Koskelan huomio toteutui täydellisesti, eli parhaiten pärjäsivät ne, joilla oli kotona vanhempien tuki ja toimivat laitteet. Oppilaiden eriarvoinen asema konkretisoitui, ja peruskoulu alkoi näyttää korvaamattomalta paikalta, vaikka se oppimisympäristönä olisi kuinka suljettu. Ehkä lopulta ne aikuiset, jotka siellä ovat töissä, toteuttavat demokratiaa kaikista parhaiten - vaikka toki ovatkin vain ihmisiä.  

Toisin tehdyn innostavimpina esseinä pidin Minja Koskelan esseetä Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa sekä Elina Tuomen esseetä En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia. Niistä sain konkreettisia toimintamalleja ja uusia ajatuksia työni tärkeimpään asiaan: oppilaan kohtaamiseen. En ole aiemmin ajatellut sitä, että sukupuolineutraalisuus on melkoinen harhakuvitelma, joka estää toimimasta tasa-arvon puolesta. Samoin suvaitsevaisuus, jossa erilaisten ihonvärit ja alkuperät ohitetaan tai kielletään, ei ole suvaitsevaisuutta ollenkaan. Esimerkiksi s2-oppilaiden ääni ja kokemukset pitäisi saada kuuluviin ennemmin kuin heidät pitäisi jotenkin sulattaa suomalaisiksi. Tässä ajattelussa feministinen, eli tasa-arvoon ja tiedostamiseen pyrkivä, pedagogiikka olisi suureksi avuksi. 

Kiitän Koskelaa ja Tuomea rohkeudesta ja suorista sanoista. Useimmiten, kun koulusta uutisoidaan, opettajat haluavat pysyä nimettöminä kannanotoissaan. Miksi he eivät uskalla puhua? Eikö sananvapaus koskekaan heitä? Vain harvoin opettajat pääsevät ääneen tai heitä kuullaan, kun koulusta puhutaan tai tehdään koulua koskevia päätöksiä. Tässä on nyt kaksi opettajaa, jotka ovat kirjoittaneet kirjan koulusta. Paitsi että he kirjoittavat niin kuin asiat ovat, heillä on myös tuoreita näkemyksiä kouluarjen tasa-arvon parantamiseksi. Peruskoulu on hyvä paikka, ja ehkä jopa maailman paras koulu, mutta se voisi olla vielä parempi.

Toisin tehty on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjat kertovat. 

Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja.