Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kankimäki Mia: Naiset joita ajattelen öisin, 2018, sähkökirjalaitos
Kustantaja: Otava
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bokbeatistä



Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on feministishenkinen tietokirja. Se on kirja, joka nostattaa naisissa tahdonvoimaa ja itsensä toteuttamisen ja itsenäisen ajattelun intoa. Kyseessä ei kuitenkaaan ole mikään self help -opas - onneksi! Kankimäen kertojanääni on nimittäin ironinen ja älykäs, joten mitään yltiöreipasta meininkiä hän ei missään vaiheessa kaada lukijan niskaan. Tietoa on tarjolla sitten sitäkin enemmän.

Kirjan idea on siinä, että Mia Kankimäki lähtee etsimään maailmalta niitä naisia, jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen rohkeudellaan. Hän kutsuu heitä yönaisikseen ja onnistuu loihtimaan historian seikkailijanaiset lukijan silmien eteen. Siinä he ratsastavat kamelilla tai hevosella helmat hulmuten eikä heitä tunnu pidättelevän mikään, paitsi tietysti moraalikäsitykset ihan vähän: Näiden inspiroivien yönaisten elämä ei ole kulkenut perinteistä reittiä. He ovat rikkoneet rajoja ja tehneet asioita, joita heiltä ei ole odotettu. Monet heistä ovat taiteilijoita ja kirjailijoita, niitä joiden työ on yksinäistä ja sisäänpäin kääntynyttä. 

Kankimäen seikkailijanaisista minulle tutuin hahmo on Karen Blixen, jonka Eurooppalaisena Afrikassa -kirjan olen joskus lukenut ja katsonut tietysti sen pohjalta tehdyn upean Minun Afrikkani -elokuvan. Blixenistä olen ollut myös niin paljon kiinnostunut, että olen lukenut Judith Thurmanin kirjoittaman elämäkerran Karen Blixen. Muut seikkailijat, Blixenin edeltäjät 1800-luvulta, ovat jääneet hänen varjoonsa. Sieltä Kankimäki heidät kuitenkin nostaa esiin: Isabella Birdin, Ida Pfeifferin, Mary Kingsleyn, Alexandra David-Neelin ja Nellie Blyn. Jep, siinäpä naisjoukko, josta jokaisesta saatoin todeta: Never heard. Kankimäen ansiosta tiedän heidät nyt.

Toinen Kankimäen yönaisten sarja onkin sitten kuvataiteilijoita, joista luulisi jotain merkkejä jääneen kuvataiteen historiaan - mutta eipäs niitä merkkejä tahdo vaan löytyä. Historia on todellakin joka alalla miesten historiaa! Kankimäki etsii sinnikkäästi renessanssin naistaiteilijoita, joita lopulta löytyykin. Heitä ovat Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi. Historian hämärä, jota kirjaimellisesti edustavat museoiden hämärät kellarikäytävät, tuntuu kätkevän nämä naiset visusti piiloon. Kankimäen kerronta herättää elävimmin henkiin juuri nämä eri puolilla Eurooppaa vaikuttaneet lahjakkuudet. Heidän elämäntarinoidensa lukemisesta nautin vielä enemmän kuin tutkimusmatkailijanaisten tarinoista. Myös Kankimäen esittelemä Yayou Kusama - ainut hengissä oleva yönainen - kiinnostaa Kankimäen kerronnan jälkeen entistä enemmän.

Kankimäki tuo itsensä kirjoittajana ja tutkijana näkyväksi, ja hyvä niin. Hän on nykyajan seikkailijanainen ja tutkija, eräänlainen naispuolinen Indiana Jones, joka ei säästele itseään yönaisia etsiessään. (Tosin japanilaista teetä täytyy aina pakata mukaan, kun seikkailu kutsuu!) Indiana Jonesin ruoskan sijasta hän heiluttaa kynäänsä matkoillaan. Myös kirjoittamisesta tulee kirjassa seikkailu, vaivalloinen matka. Välillä kirjoittaja revittelee, ja varsinkin renessanssin patriarkaalinen maailmanjärjestys saa häneltä suoria kommentteja osakseen. Teksti on hauskimmillaan, kun kirjailija tulkitsee naisten muotokuvien ilmeitä.

Olisin voinut jatkaa kirjan parissa vaikka kuinka kauan ja lopulta jäin miettimään omia yönaisiani. He eivät ole seikkailijoita eivätkä taiteilijoita. Ajattelen paljon siskoani ja äitiäni. Ja tietysti tyttäriäni. (Heitä lähes tauotta.) Mietin paljon myös mummujani: Toinen auttoi omaa äitiään koko aikuisikänsä, toinen hoiti äitinsä kanssa sota-aikana ison talon työt. Suurin seikkailijanainen suvussani on ollut mummuni äiti, joka kävi "Ameriikassa", mutta palasi sieltä takaisin ja päätyi talon emännäksi Pyhäjoen rantapenkereelle. Ei paljon hurraamista. Huolenpidon ketju on vahva, ja sen katkaiseminen on monelle naiselle ylivoimaista tai mahdotonta.

Kankimäen kirjan luettuani osaan kuitenkin antaa enemmän arvoa näille omille, kotikutoisille yönaisilleni. Naiset todellakin tarvitsisivat ja ansaitsisivat enemmän toistensa kannustusta. Enkä tarkoita, että jokaisen olisi lähdettävä saman tien ratsastamaan autiomaahan kamelilla, jätettävä lapsensa miesten hoidettaviksi ja irtisanouduttava vakituisesta työstään kanssasisarten hurratessa vieressä, vaan tarkoitan sitä, että naisten erilaisiin valintoihin ja perinteisten roolien ravisteluihin pitäisi suhtautua suvaitsevaisemmin. Voi naiset - kirjoittakaa, seikkailkaa, tehkää taidetta! Naiset, kuunnelkaa toistenne tarinoita.



Naiset joita ajattelen öisin on luettu myös ainakin näissä blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi (josta löytyy lista useista muistakin blogeista, joissa kirja on luettu), Kirja hyllyssä, Kirja vieköön! ja Tuijata. Kuittaan tällä teoksella Helmetin vuoden 2019 kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen.

Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari

Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari, 2005 (ilm. ensi kerran 1889)
Alkuteos: Bartek Zwyciezca, 1882
Sivuja: 56
Suomentaja: ?
Mistä sain kirjan? ilmainen sähkökirjalaitos

Henryk Sienkiewiczin Bartek Sankari oli kesän lukumaratonin kirjojani. Luin tuolloin kolme lyhyttä nobelistien kirjoittamaa kirjaa Kobo-lukulaitteeltani, johon latasin ne vaivattomasti Project Gutenbergin sivuilta. Bartek Sankari sopi mainiosti maratonluettavaksi, sillä siinä oli vetävä juoni ja vähän sivuja. Yhden miehen elämäntarina välittyi vaivattomasti ja silti kiinnostavasti. Parasta kirjassa oli musta huumori, joka sai vinon hymyn nousemaan tuon tuostakin lukijan huulille - taitavaa, taitavaa kerrontaa.

Bartek Sankari kertoo puolalaisesta talonpojasta, Bartek Slovikista, joka joutuu historian tapahtumien pyörteeseen. Hänet nimittäin tempaistaan sotaan. Kyseessä on Ranskan - Preussin sota vuosina 1870 - 1971.

Niin mikä sota? Tässä siis kerrotaan taas yhdestä, josta minulle ei ollut jäänyt mitään mielikuvaa historian tunneilta. Vuonna 1870 Suomessa toivuttiin nälänhädästä, nostatettiin kansallisaatetta ja ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen romaani, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Euroopassa tapahtui paljon muutakin - tosin Sienkiewizcin luoman kertojan mukaan tämäkin sota olisi saanut jäädä käymättä, sen verran käsittämättömiltä tuntuvat sodan syyt. (Sodan seurauksena sitten nähtiinkin lisää sotia, kuten 1900-luvun historiasta voidaan lukea.)

Osa Puolaa on tällä kertaa liitetty silloiseen Saksaan eli Preussiin, joka sotii Ranskaa vastaan. Bartek ja hänen maanmiehensä vähän ihmettelevät tilannetta. Heidän muistinsa mukaan joskus on sodittu Ranskan rinnalla Saksaa vastaan. Missään tapauksessa nytkään ei olla Puolan asialla, vaan saksalaisten armeijassa. Kotonakin riittäisi töitä, mutta pian istutaan junassa matkalla rintamalle, jossa odottavat pelottavat ranskalaiset. Bartekin kotikylän, Pognembin, miehet kerääntyvät rautatieasemalle sotaanlähtöön: Koirat ulvovat, kirkonkello läppää. Pappi itse rukoilee kuolemaan vihityiden puolesta. Eihän monikaan niistä, jotka nyt ovat matkalla rautatien asemalle, enää palaja kotia. Sota ottaa heidät kaikki tyyni, mutta sota ei anna heitä takaisin. Aurat ruostuvat maassa, sillä Pognembin on julistanut sodan Ranskalle. Pognembin ei laisinkaan saattanut kärsiä Ranskan keisarin Napoleon III:n ylivaltaa, ja Espanjan perintöasia on koskettanut sitä hyvin läheltä. (S. 2.)

Niin vain käy, että Bartek Slovik osoittautuu rohkeaksi sotilaaksi, joka kerää kunniamerkkejä: Runotar! Laulele nyt Bartekini urhotöitä, jotta jälkimaailma saisi tietää, mitä hän on tehnyt! (S. 17.) Tosiasiassa Bartek vain hoitaa työnsä, eli tappamisen, koska hänellä on hyvin suoraviivainen tapa ylipäätään hoitaa työnsä. Ja sotilaan työ sopii Bartekille, kun hän pääsee sotimisen makuun. Kotirintamalla vaimoa hirvittää Bartekin kirjeiden sävy, mutta sankari on sankari. Bartekista tulee mieleen Sven Tuuva J. L.Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa. Sota tekee sankareita myös vähemmän sankarillisista aineksista.

Henryk Sienkiewicz (1846 - 1916) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1905. Hänen pääteoksensa on Quo Vadis, joka sijoittuu antiikin Roomaan ja josta Oksan hyllyltä -blogista löytyy innostunut arvio. Myös Jokke on pitänyt tuosta järkäleestä. Sienkiewizc on ollut suosittu kirjailija 1800-luvulla, ja hän on järjestyksessä historian kuudes nobelisti.

Bartek Sankari on selvästikin kannanotto puolalaisten vaikeaan historiaan, jossa maan yli on marssittu sinne ja tänne, ja puolalaisten kohtalona on ollut kuulua milloin mihinkin kansakuntaan tai yhdistyä milloin mihinkin rintamaan. Tavallisen puolalaisen on ollut pakko sopeutua kulloisiinkin olosuhteisiin. (Kuulostaako jotenkin tutulta historian tiivistykseltä? Voisi päteä yhteen sun toiseenkin kansakuntaan, joka elää suurvaltojen naapurina.)

Teos on karu kertomus sodan raadollisuudesta, mutta siinä on paljon sisäänrakennettua ironiaa, joka tekee siitä herkullista luettavaa. Se on osoitus sodan järjettömyydestä, kansojen kummallisesta taipumuksesta tappaa toisiaan ja tavallisen ihmisen kohtalosta, jonka historia heittää minne haluaa.



Osallistun tällä kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Samalla kuittaan yhden kirjan lisää myös Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista, 1893
Alkuteos: tarinat on todennäköisesti koottu eri teoksista (esim. Plain tales from the Hills, 1888)
Suomentaja: Aino Malmberg
Kustantaja: Otava
Sivuja: 107
Mistä sain kirjan: Project Gutenbergin ilmainen sähkökirja




Joken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste on tuonut eteeni kiinnostavia teoksia, sillä otin tavoitteekseni, että luen eri nobelistien kirjoja, enkä yhtään saman kirjailijan teosta. Näin saisin haasteen kautta luettua uusia, itselleni ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia.

Rudyard Kiplingin (1865 - 1936) Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista oli kesän lukumaratonkirjojani. Se valikoitui luettavaksi monesta syystä, eikä Joken haaste ollut ainut syy. Latasin nimittäin maratonkirjani nyt sähkökirjoina uudelle lukulaitteelleni, koska maratoonasin mökillä, enkä halunnut raahata isoa kirjapinoa mukanani. Projekti Gutenbergin ilmaiset sähkökirjat sisälsivät yllättäen aika monen nobelistin teoksia, joten tartuin niihin. Valikoin lyhyimpiä kirjoja luettavakseni, koska maratonin ajan pitää pysyä hyvä lukuvire yllä - ja minulla se pysyy parhaiten, kun vaihtelen luettavaa.

Rudyard Kiplingin tunnetuin teos on Viidakkokirja, joka sijoittuu Intian viidakkoon. Kiplingin novellikokoelma johdatteli myös nimensä mukaisesti Intiaan,1800-luvulle, Britannian suurvallan kulta-aikaan. Kertomukset ovat siirtomaaherruuden värittämiä tarinoita ja sattumuksia, joiden päähenkilöt ovat suurimmaksi osaksi brittejä. Vain muutama alkuperäisintialainen pääsee tarkan kuvauksen kohteeksi.

Kipling on britti, joka syntyi Intiassa. Hänestä tuli arvostettu lehtimies ja maailmanmatkaaja, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1907. Kirjailija kaipasi koko elämänsä takaisin synnyinmaahansa ja hänen tunnetuin tuotantonsa kertookin juuri Intiasta. Polittisilta näkemyksiltään Kipling oli konservatiivinen ja näissäkin teksteissä on jäänteitä rotuajattelusta, joka puistattaa 150 vuotta myöhemmin. Mutta on niissä myös luettavissa aito rakkaus tuohon eksoottiseen maahan.

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista on paikoin kuin paljastuskirja, jossa brittien seurapiirien salaisuudet tuodaan julki. Intialaiset rakastajattaret ja brittien keskinäiset syrjähypyt tuntuvat olleen yleisiä, ja Kipling ottaa tarinoista kaiken irti. Voisin kuvitella, että emämaassa on mietitty, kuka kukin on, ja ehkäpä on tunnistettukin avainhenkilöitä.

Mutta jotenkin tämä nobelisti tekee paljastuksensa tyylillä. Hän ei sorru ylidramaattisuuteen tai brutaaleihin yksityiskohtiin, vaan kertoo tarinansa lämpimästi ja melkoisella huumorilla höystettynä. Tarinoinnissa on myötätuntoa ja kertomisen iloa.

Löysin montakin suosikkinovellia näiden 15 kertomuksen joukosta. Kokoelma alkaa tarinoista pisimmällä ja kauneimmalla, nimeltään Ilman kirkon siunausta. Siinä brittiläinen virkamies ostaa itselleen salaisen rakastajattaren, vain 15-vuotiaan Ameeran. Suhteesta kasvaa onnellinen, suuri rakkaustarina, jota luin henkeäni pidättäen ja liikuttuneena. Näin siitäkin huolimatta, että alkuasetelma on kammottava ja tytön äiti on varsinainen noita-akka. Kokoelma sisältää muitakin epäsäätyisiä rakkaustarinoita, joissa intialaisnaisten suhteet brittimiehiin on kuvattu tuhoisiksi. Mutta eivätpä brittien keskinäisetkään romanssit ole ruusuilla tanssimista, vaan kolmiodraamoja ja raastavia kohtaloita riittää.

Nuoren sotilaan kohtalo novellissa Mennyttä kalua jäi melko hurjana mieleen. Kipling luetteleekin tarinassaan pitkän listan ironissävytteisiä ohjeita brittisotilaille ja virkamiehille: Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla ja kaikkein viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoinen (s.67).

Aikakauden ilmiöihin kuuluu tietysti myös lähetystyö. Sen vaikeuksia ja turhuutta Kipling kuvaa hersyvän hauskasti novellissa Dungaran tuomio. Lähetystyöntekijöiden tehtävän hän kuvaa yksinäiseksi ja vaaralliseksi työksi Intian viidakossa, jossa kutsumuksen toteuttamisen tulokset ovat olemattomat: Valkosen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin (s. 38).

Erityisen taitavasti Kipling tavoittaa pienen pojan tuntoja ja tekemisiä novelissa Wee Willie Winkie. Urhoollinen brittipoika sai täydet sympatiani, ja voisin kuvitella, että Kiplingin lapsikuvaukset vetävät vertoja Teuvo Pakkalan tyylille. Niitä lukisin mielelläni lisääkin, sillä ne ovat ehkä kestäneet aikaa paremmin kuin rotuajattelun värittämät aikalaiskuvaukset.

Kiplingin tarinoiden perusteella elämä Intiassa 1800-luvulla oli kuumaa ja arvaamatonta. Oli vaurautta ja huvia, mutta myös köyhyyttä ja koleraa. Vastakohtaisuuksia ja värikkäitä tapahtumia riitti. Lukumaratonkirjaksi tarinat sopivat vallan mainiosti, sillä hyytävän kylmästä juhannussäästä oli mukava vierailla jossain aivan muualla. Mitään huikaisevaa lukukokemusta tästä ei syntynyt, mutta varsin tyytyväinen lukija kyllä olin. Oman aikansa ja ajattelutapansa edustajana Kipling oli valaiseva. Tunnen lukeneeni hyvin brittiläistä kirjallisuutta.

Aino Malmbergin suomennos on välillä turhan kirjaimellista. Muutamat sanonnat oli käännetty niin sekavasti, että ajatus katosi. Brittikulttuuri saati Intian eksoottisuudet ovat varmastikin olleet suomentajalle vieraita. Tarinoiden tunnelma ja huumori välittyvät kuitenkin taidokkaasti. Vanhan kirjan lukeminen juuri vanhana suomennoksena on herkullinen kokemus, osa lukunautintoa.

Sähkökirjalaitokseen oli jäänyt turhan monia kirjoitusvirheitä, jotka eivät voi olla pelkästään vanhan suomennoksen syytä. Paikoin niitä oli häiritsevän paljon, mutta toisaalta - kuten Kiplingkin opettaa - Intiassa täytyy olla suurpiirteinen!