Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Rudyard Kipling: Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista, 1893
Alkuteos: tarinat on todennäköisesti koottu eri teoksista (esim. Plain tales from the Hills, 1888)
Suomentaja: Aino Malmberg
Kustantaja: Otava
Sivuja: 107
Mistä sain kirjan: Project Gutenbergin ilmainen sähkökirja




Joken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste on tuonut eteeni kiinnostavia teoksia, sillä otin tavoitteekseni, että luen eri nobelistien kirjoja, enkä yhtään saman kirjailijan teosta. Näin saisin haasteen kautta luettua uusia, itselleni ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia.

Rudyard Kiplingin (1865 - 1936) Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista oli kesän lukumaratonkirjojani. Se valikoitui luettavaksi monesta syystä, eikä Joken haaste ollut ainut syy. Latasin nimittäin maratonkirjani nyt sähkökirjoina uudelle lukulaitteelleni, koska maratoonasin mökillä, enkä halunnut raahata isoa kirjapinoa mukanani. Projekti Gutenbergin ilmaiset sähkökirjat sisälsivät yllättäen aika monen nobelistin teoksia, joten tartuin niihin. Valikoin lyhyimpiä kirjoja luettavakseni, koska maratonin ajan pitää pysyä hyvä lukuvire yllä - ja minulla se pysyy parhaiten, kun vaihtelen luettavaa.

Rudyard Kiplingin tunnetuin teos on Viidakkokirja, joka sijoittuu Intian viidakkoon. Kiplingin novellikokoelma johdatteli myös nimensä mukaisesti Intiaan,1800-luvulle, Britannian suurvallan kulta-aikaan. Kertomukset ovat siirtomaaherruuden värittämiä tarinoita ja sattumuksia, joiden päähenkilöt ovat suurimmaksi osaksi brittejä. Vain muutama alkuperäisintialainen pääsee tarkan kuvauksen kohteeksi.

Kipling on britti, joka syntyi Intiassa. Hänestä tuli arvostettu lehtimies ja maailmanmatkaaja, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1907. Kirjailija kaipasi koko elämänsä takaisin synnyinmaahansa ja hänen tunnetuin tuotantonsa kertookin juuri Intiasta. Polittisilta näkemyksiltään Kipling oli konservatiivinen ja näissäkin teksteissä on jäänteitä rotuajattelusta, joka puistattaa 150 vuotta myöhemmin. Mutta on niissä myös luettavissa aito rakkaus tuohon eksoottiseen maahan.

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista on paikoin kuin paljastuskirja, jossa brittien seurapiirien salaisuudet tuodaan julki. Intialaiset rakastajattaret ja brittien keskinäiset syrjähypyt tuntuvat olleen yleisiä, ja Kipling ottaa tarinoista kaiken irti. Voisin kuvitella, että emämaassa on mietitty, kuka kukin on, ja ehkäpä on tunnistettukin avainhenkilöitä.

Mutta jotenkin tämä nobelisti tekee paljastuksensa tyylillä. Hän ei sorru ylidramaattisuuteen tai brutaaleihin yksityiskohtiin, vaan kertoo tarinansa lämpimästi ja melkoisella huumorilla höystettynä. Tarinoinnissa on myötätuntoa ja kertomisen iloa.

Löysin montakin suosikkinovellia näiden 15 kertomuksen joukosta. Kokoelma alkaa tarinoista pisimmällä ja kauneimmalla, nimeltään Ilman kirkon siunausta. Siinä brittiläinen virkamies ostaa itselleen salaisen rakastajattaren, vain 15-vuotiaan Ameeran. Suhteesta kasvaa onnellinen, suuri rakkaustarina, jota luin henkeäni pidättäen ja liikuttuneena. Näin siitäkin huolimatta, että alkuasetelma on kammottava ja tytön äiti on varsinainen noita-akka. Kokoelma sisältää muitakin epäsäätyisiä rakkaustarinoita, joissa intialaisnaisten suhteet brittimiehiin on kuvattu tuhoisiksi. Mutta eivätpä brittien keskinäisetkään romanssit ole ruusuilla tanssimista, vaan kolmiodraamoja ja raastavia kohtaloita riittää.

Nuoren sotilaan kohtalo novellissa Mennyttä kalua jäi melko hurjana mieleen. Kipling luetteleekin tarinassaan pitkän listan ironissävytteisiä ohjeita brittisotilaille ja virkamiehille: Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla ja kaikkein viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoinen (s.67).

Aikakauden ilmiöihin kuuluu tietysti myös lähetystyö. Sen vaikeuksia ja turhuutta Kipling kuvaa hersyvän hauskasti novellissa Dungaran tuomio. Lähetystyöntekijöiden tehtävän hän kuvaa yksinäiseksi ja vaaralliseksi työksi Intian viidakossa, jossa kutsumuksen toteuttamisen tulokset ovat olemattomat: Valkosen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin (s. 38).

Erityisen taitavasti Kipling tavoittaa pienen pojan tuntoja ja tekemisiä novelissa Wee Willie Winkie. Urhoollinen brittipoika sai täydet sympatiani, ja voisin kuvitella, että Kiplingin lapsikuvaukset vetävät vertoja Teuvo Pakkalan tyylille. Niitä lukisin mielelläni lisääkin, sillä ne ovat ehkä kestäneet aikaa paremmin kuin rotuajattelun värittämät aikalaiskuvaukset.

Kiplingin tarinoiden perusteella elämä Intiassa 1800-luvulla oli kuumaa ja arvaamatonta. Oli vaurautta ja huvia, mutta myös köyhyyttä ja koleraa. Vastakohtaisuuksia ja värikkäitä tapahtumia riitti. Lukumaratonkirjaksi tarinat sopivat vallan mainiosti, sillä hyytävän kylmästä juhannussäästä oli mukava vierailla jossain aivan muualla. Mitään huikaisevaa lukukokemusta tästä ei syntynyt, mutta varsin tyytyväinen lukija kyllä olin. Oman aikansa ja ajattelutapansa edustajana Kipling oli valaiseva. Tunnen lukeneeni hyvin brittiläistä kirjallisuutta.

Aino Malmbergin suomennos on välillä turhan kirjaimellista. Muutamat sanonnat oli käännetty niin sekavasti, että ajatus katosi. Brittikulttuuri saati Intian eksoottisuudet ovat varmastikin olleet suomentajalle vieraita. Tarinoiden tunnelma ja huumori välittyvät kuitenkin taidokkaasti. Vanhan kirjan lukeminen juuri vanhana suomennoksena on herkullinen kokemus, osa lukunautintoa.

Sähkökirjalaitokseen oli jäänyt turhan monia kirjoitusvirheitä, jotka eivät voi olla pelkästään vanhan suomennoksen syytä. Paikoin niitä oli häiritsevän paljon, mutta toisaalta - kuten Kiplingkin opettaa - Intiassa täytyy olla suurpiirteinen!