Kaija Pakkanen: Vimperin pihan Ilona

Kaija Pakkanen: Vimperin pihan Ilona, 4. painos, 1974 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä






Jos Ilona olisi rikas, niin rikas, että tuhannen markan seteli tuntuisi vain yhden päivän maitokaupparahalta, niin totta totisesti hän menisi ja ostaisi Lampulaan tuhat metriä erilaisia kankaita, pilkullisia, raidallisia, kukallisia, ristikkäitä, silkkiä, villaa, musliinia, pumpulia, samettia ja harsoa. Kaupungin paras ompelija saisi valmistaa toinen toistaan ihastuttavampia mekkoja, rimsullisia, puhvihihaisia, leveitä ja liehuvia, nauhoin ja pitsein koristettuja. Ja jokaiselle pojalle tahtäisiin kauluspaita. (S. 71.)

Kaija Pakkasen Vimperin pihan Ilona on tyttökirjaklassikko, jonka nimestä tulee jo hyvä mieli. Kirja onkin kaikin puolin onnellinen, vaikka koskettaviakin hetkiä siinä on.

Kirjan päähenkilö, Ilona, on 13-vuotias tyttö, joka on ystäviä vailla. Hän on sokea, joten hän joutuu ponnistelemaan ansaitakseen tasavertaisen paikan pihapiirin lasten joukossa. Hän on kuitenkin sinnikäs ja kekseliäs tyttö, joka järjestää itselleen ja muille lapsille monenlaista pientä seikkailua. Paras idea on, kun hän keksii ruveta keräämään rahaa, jotta kaupungin orpokodin asukkaille saadaan uudet, värikkäät asut. Pian koko kulmakunta häärii hyväntekeväisyystouhuissa, joista ei kommelluksiakaan puutu.

Kirja on ollut hyllyssäni iät ja ajat ja seurannut mukanani joka muutossa. Olen saanut sen varmaankin alun perin äidiltäni lahjaksi. Edellisestä lukukerrasta on kuitenkin vierähtänyt tovi jos toinenkin. Nyt kirja istui kuin nakutettu iltalukemiseksi omille tyttärilleni. Sokean tytön arki 50-luvulla hiljensi nykylapset melko tehokkaasti. Ilona on nimittäin hahmona esimerkillisen reipas ja oma-aloitteinen, eikä häntä voi kuin ihailla. Säälille ei ole sijaa, eikä oikein aikaakaan, koska koko ajan tapahtuu jotain. Lisäksi Vimperin pihan lasten leikit tuntuivat toisaalta tutuilta, toisaalta hyvin omatoimisilta seikkailuilta. Mitä kaikkea puuhaa lapset ovat ennen joutuneetkaan keksimään ihan itse, koska ei ole ollut televisiota eikä pelikoneita!

Kaija Pakkanen (1915 - 2003) oli tuottelias lastenkirjailija. Vimperin pihan Ilona lienee hänen tunnetuin teoksensa, vaikka hän kirjoitti vielä 1980-luvullakin ahkerasti. Pillipiipari-lastenrunokokoelmaa olen lueskellut lapsilleni, kun he olivat pieniä, ja nyt oli Ilonan tarinan vuoro. Syttyipä tässä halu tutustua kirjailijan tuotantoon enemmänkin. Outi Pakkanen, Kaija Pakkasen tytär, taitaa olla nykylukijoille kuitenkin tutumpi kirjailija.

Kirja on luettu ainakin Sheferijm-blogissa. Osallistun kirjalla Kirjakaapin avain -blogissa pyörivään Nostalgiset nuortenkirjat -haasteeseen.

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon, 2. painos 2010
Kuvittaja: Virpi Talvitie
Kustantaja: Tammi
Kansi: Virpi Talvitie
Sivuja: 107
Mistä sain kirjan: omasta (lasten) hyllystä




Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjat ovat aarteita. Näin voin todeta kahden luetun kirjan perusteella.

Maukka on kissa ja Väykkä on koira. He asuvat sinisessä talossa mäen harjalla - paitsi että sininen talo on nyt valunut mäen rinteeseen ja asukkaiden elämä on hankalaa, koska pitää tottua vinoon elämään. Niinpä ystävät päättävät siirtää talon takaisin mäen päälle. Ensin yritetään huijata aurinkoa, jotta saadaan talvioloista kaikki hyöty irti:

- Ymmärtäväkö kaikki nyt varmasti? Maukka kysyi painettuaaan sitä ennen oman piponsa Väykän pään peitoksi. - Me käyttäydymme niin kuin talvi olisi tulossa. Teemme tismalleen samat asiat kuin joka syksy ja saamme auringon luulemaan, että se on erehtynyt. Se lakkaa sulattamasta lunta ja me ehdimme kasata jäljellä olevan lumen laduksi ja hinata talon takaisin mäelle vielä ennen kesää. Onko kysyttävää? (S.15.)

Lopulta täytyy tunnustaa tosiasia ja ottaa työläämmät keinot käyttöön. Voi vain arvata, kenen tehtäväksi talon purkaminen ja kokoaminen jää. Tietenkin Väykän, tuon toimeliaan ja pyyteettömän puurtajan. Maukka tietysti yrittää parhaansa mukaan auttaa, mutta hänen ideansa ovat niin lennokkaita, ettei niistä ole käytännön hyötyä. Ja luonteva laiskuuskin vaivaa.

Parvela saa vangittua näihin satuhahmoihinsa niin paljon inhimillistä luonnetta että lukiessa on pakko myhäillä tyytyväisenä. Juuri näin se menee: toiset haaveilevat ja taiteilevat, toiset tarttuvat toimeen. Molempia tyyppejä tarvitaan, jotta elämässä olisi elämän makua. Miten käykään, kun Maukka syyttää Väykkää mielikuvituksen puutteesta? Ja keitä ovat juhannusyön viuhahtajat?

Vaikka Maukka välillä ärsyttää itsekkyydellään, on hän myös haavoittuva, herkkä taiteilija. Väykän toimeliaisuus puolestaan on turvallista ja varmaa. Virpi Talvitien kuvituksessa hahmot ovat niin ilmeikkäitä, että heidät voi kuvitella eteensä juuri sellaisina kuin he ovat - kerrassaan viehättävinä persoonina.

Hyppäsimme vielä sarjan kakkososan, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo, yli ja säästelemme sitä joulukalenteriksi. Se on alun perin sellaiseksi suuniteltu ja pianhan onkin joulukalenterin aika.

Kirjojen keskellä - blogin Maija  ja Opuscolon Valkoinen kirahvi ovat näihin Parvelan sankareihin yhtä ihastuneita kuin minä ja lapset. Suosittelen Maukkoja ja Väykkiä sekä lapsille että aikuisille. Ne toimivat melkoisina parisuhdeoppainakin:

- Mutta ystävän minä kyllä tarvitsisin, Väykkä sanoi, kun Maukka oli puolivälissä pihaa. Maukka pysähtyi. Ja kääntyi.
- Millaisen ystävän?
- En minä tiedä. Erilaisen kuin minä, Väykkä sanoi.
- Sellaisen kuin minä?
- Vaikka.
- Vaikka minä en osaa rakentaa ja minä olen välillä rasittava?
- Vaikka minä en osaa laulaa ja minä olen tylsä ja tavallinen, Väykkä vastasi. (S. 105.)

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 254
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Miksi meitä tallennetaan näin järjestelmällisesti? Tietojen kerääminen ja valokuvaaminen viittaavat siihen, että tällä paikalla on arkisto. Meidän nimillämme on jollekin merkitystä. Meistä jää jälki. (S. 35.)

Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo pakottaa ajattelemaan sellaista, josta ei oikeastaan olisi halunnut tietää mitään. Mutta jos kukaan ei ajattele, eikä halua tietää, maailma ei muutu. Historiasta on pakko oppia jotain, muuten kärsineiden elämä on ollut turhaa.

Punaisten kyynelten talo kertoo Kambodzan julmasta historiasta. Sen alku sijoittuu Demokraattiseen Kamputseaan punakhmerien vallan aikaan 1974 - 78, jolloin kaupungit ja perheet oli lakkautettu. Ihmiset oli siirretty pakkotöihin maaseudulle, jossa toteutettiin puhdasta kommunismin aatetta.

Tosiasiassa ihannevaltiossa kärsittiin: näännyttiin nälkään ja raatamiseen. Ja kuten totalitarismiin kuuluu, toisinajattelijat eliminoitiin, jotta paratiisi saattoi kukoistaa. Vankilat täyttyivät ilmiannetuista naapureista ja sukulaisista, kun puolue toteutti ihannettaan ja siivosi omia rivejään.

Julmuuteen alistettu kansa katsoi vierestä, kun riisisato vietiin Kiinaan, jotta saatiin sieltä aseita sodankäyntiin Vietnamia vastaan. Jos nälkää näkevä työntekijä söi pellolta riisinjyvänkään, hänet saatettiin tappaa siihen paikkaan, koska jokainen jyvä tarvittiin aseiden ostamiseen. Näin puolue laajensi utopiaansa maan päällä.

Kaakkois-Aasian historialliset tosiasiat tuntuvat etäisiltä ja järjettömiltä, mutta ne tulevat iholle asti, kun Rannela kertoo kirjassaan erään kamputsealaisen perheen tarinan. Tarina on fiktiivinen, mutta se voisi olla totta. Kirjan alkuosa järkyttää, mutta toisessa ja kolmannessa osassa päästään kiinni toivoon, joka voittaa käsittämättömät julmuudetkin. Chey Chan, Vanna ja Chanda jäävät sukupolvien ketjuna vahvasti mieleen. Ja nyt kun kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt hetki, kirjan vaikutus on vain voimistunut. Rannela kirjoittaa eläytyen ja selkeästi.

Kirjailija Terhi Rannela haluaa muuttaa maailmaa. Olen ollut kuuntelemassa hänen ajatuksiaan sekä Tampereen että Helsingin kirjamessuilla. Hän oli myös Tampereen kirjabloggaajien vieraana tänä syksynä kertomassa tästä kirjastaan.

Kirjan taustalla on valtava tutkimustyö, jonka kirjailija oli tehnyt Kambozan matkansa jälkeen. Matkallaan hän oli vieraillut vankilamuseossa, jonka seinällä ollut kuva ei ollut jättänyt häntä rauhaan. Kuva esitti Chan Kim Srunia ja hänen poikaansa, jotka surmattiin julmasti Tuol Slengissä. "Kerro minun tarinani", oli Chan Kim Srun pyytänyt kuvassaan. Terhi Rannela teki sen.

Meidän nimillämme on jollekin merkitystä. Meistä jää jälki. (S. 35.)



Kirjan ovat lukeneet myös Annika K., Notkopeikko, Mari A, Bleue, Maija, Mai, Maria, Elegia ja Lukutoukka.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima

Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima, 2014

Kustantaja: Nordbooks

Kansi: Iines Partanen

Sivuja: 192

Mistä sain kirjan: kustantajalta

Läksyjä tehdessäni päätin, että ryhdyn isona onnelliseksi, että järjestän elämäni juuri niin kuin tahdon, enkä ikinä valita väsymystä tai nurise tyytymättömänä. Kirjoitin uskonnonvihkon sisäkanteen muistiin "ONNELLINEN!" ja alleviivasin sanan vielä kahteen kertaan paksulla tussilla. Mumma on kehottanut kirjoittamaan kaikki elämän tärkeät päätökset muistiin, etteivät ne ajan myötä unohtuisi. Minusta se oli hyvä neuvo. (S. 115.)

Taru Kumara-Moision Maan vetovoima on lempeästi ravisteleva kirja, joka saa aikaan pieniä muutoksia. Tai ainakin minun elämässäni se sai sellaisia aikaan - piponi nimittäin löystyi jokusen millin sitä lukiessani. Niinpä uskallan suositella kirjaa kaikille kotiäideille ja työssäkäyville äideille ja kaikille nykynaisille ikinä. Oikeastaan kirja sopii jokaiselle onnen tavoittelijalle.

Kirjan päähenkilö Noora on kasvatustieteiden maisteri, joka on ollut jo jonkin aikaa (liian kauan, jos minulta kysytään - ja tässä puhuu nyt kokemuksen syvä rintaääni) kotiäitinä. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta sekä kaunis koti metsänreunassa - periaatteessa hänen elämänsä on aivan mallillaan. Mutta jokin hiertää tässä idyllissä. Ja hiertää niin herkullisesti, että lukijaa hirvittää ja naurattaa yhtä aikaa.

Tuskin on sattumaa, että Noora on juuri Noora, Henrik Ibsenin Nukkekodin (1879) Noran kaima. Naisen roolistahan tässäkin on kyse. Tämän nyky-Nooran nukkekoti on kuitenkin hänen itsensä luoma vankila, eikä suinkaan yhteiskunnan odotusten ja lakien luoma häkki. Kuinka tässä nyt näin on päässyt käymään? Eikö nukkekotia jo voisi purkaa?

Noora on niitä naisia - tai ehkä pitäisi sanoa: meitä nykynaisia - joilla riittää suoritettavaa. Pitää kasvattaa lapset, hoitaa parisuhdetta ja pelastaa maailma ympäristökatastrofilta. Kaunis ja kiiltävä koti kuuluu tietenkin tähän kauppaan. Mikä tässä yhtälössä mättää? Se yksinkertainen tosiasia, että kaikkeen ei ihminen - edes nainen - pysty. Lapset, aviomies, maailma tuntuvat karkaavan käsistä, eivätkä toimi yhtään kuten Noora haluaisi, vaikka hän totta vieköön yrittää ohjata kaikkea oikeaksi katsomaansa suuntaan. Kaiken lisäksi isoäitikin, rakas mumma, kuolee ja muuttuu taas mullaksi - "maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Näiden tosiasioiden  ymmärtäminen suistaa Noora-paran lähes tolaltaan.

Esikoiskirjailija Taru Kumara-Moisio on ilman muuta taitava humoristi. Maan vetovoiman huumori on salakavalasti vaikuttavaa tragikomiikkaa. Noora on melkoinen 2000-luvun pirttihirmu. Tosin tietämättään - ja siitä syntyy hykerryttäviä tilanteita, joista voi löytää itsensä. 

Kun Nooran mumma kuolee, nousevat esiin Nooran lapsuusmuistot, joissa mumma edustaa turvaa ja selkeyttä, vahvaa matriarkkaa, jolla on ohje jos toinenkin, joilla selviytyä elämästä. Mumma latoo pohjalaismurteellaan vankkumatonta viisautta, jolle Noora on elämänsä perustanut. Ei sillä, etteivätkö Nooran omat vanhemmat olisi olleet ihan järjellisiä ihmisiä, mutta pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa siltä, että aivan onnellisia he eivät ole olleet. Ja siinäpä onkin Nooran elämän tavoite: olla onnellinen! Mumma on kasvattanut Nooraa reippauteen ja sellaisella otteella Noora rakentaa omaa ja lähimmäistensä onnea.

Ainakin tämän pohjalaissukuisen, reippautta arvostaneen entisen kotiäidin on jotenkin helppo ymmärtää Nooran elämäntapaa: Nämä ajatukset on ehdottomasti kirjattava muistiin kokonaisvaltaisen otteen sarakkeeseen, jotta saan ne jäsennettyä. (S. 116.) Ehkä onnellisuus on kuitenkin jossain muualla kuin kokonaisvaltaisessa otteessa.

Kirjailija Taru Kumara-Moisio on opiskelukaverini, ja tunnen hänet parinkymmenen vuoden takaa. Maan vetovoimasta tuli blogini ensimmäinen arvostelukappale ja on jotenkin mukavaa ajatella, että tunnen kirjailijan ja saan kehua hänen kirjaansa. Kiitän kirjailijaa mainiosta lukuelämyksestä ja kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kirja on luettu myös Oksan hyllyltä -blogissa.

Vuosi kuvina -haasteen viimeinen kuva

Haiharan kartanon ranta 5.10.2014 kello 10.00 Kaukajärvellä

Vuosi kuvina -haaste on tullut kierroksensa loppuun. Tai oikeammin - se tuli loppuunsa jo kuukausi sitten. Hävettää myöntää, mutta tämä kuva on otettu jo lokakuun alussa, mutta pääsee blogiin vasta nyt. Syynä on lähes koko lokakuun jatkunut blogitauko, joka ilmaantui tyhjästä ja toivottavasti häviääkin yhtä yllättäen.

Ainakin blogattavaa riittäisi - varmaan 20 kirjaa odottaa tuossa arviotaan ja koko ajan luen lisää. Osallistun nimittäin Facebookissa pyörivään Karo Hämäläisen lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on lukea 30 sivua päivässä. Siihen haastan nyt kaikki lukijanikin mukaan.

Lukemisiin!

Messuhuumaa

Helsingin kirjamessut on lukemisen harrastajan paratiisi. Tänä vuonna messuilla oli suorastaan hauskaa. Hauskuudesta vastasivatkin yllättäen omat lapseni, jotka olivat niin intoa piukassa, että oma kirjamaniani melkein kalpeni näiden fanittajien rinnalla.

Jo menomatkalla näytti tältä...  Eli ekaluokkalainen uppoutui täydestä sydämestään kirjaan. Mistään maailmankirjallisuuden helmestä ei todellakaan ole kyse, mutta Kapteeni Kalsari -kirjojen kirjoittajalle, Dav Pilkeylle, ojentaisin heti sylillisen lukemaan innostamispalkintoja. (Ja olen myös äärettömän onnellinen, että poika lukee näitä jo itse, eikä minun tarvitse enää lukea näitä hänelle ääneen.)



Oma sydämeni alkoi sykkiä innosta Messukeskuksen kirjapinojen äärellä. Kokonainen halli täynnä kirjoja tekee ihmiselle jotenkin tavattoman onnellisen olon. Myös jälkikasvu kävi sujuvasti taloksi ensimmäisen metrilakumyyntipisteen kohdalla.

Ikävä kyllä saavuimme Messukeskukseen sen verran myöhään, että en ehtinyt näkemään Salla Simukkaa ja Jari Järvelää lavalla, vaikka olin niin suunnitellut. Ryntäsinkin sen sijaan tapaamaan kirjabloggaajia Boknäsin kotoisassa sohvanurkkauksessa. Ja olipas heitä mukava tavata! Puhe helskyi iloisesti ja toinen toistaan kuumemmat tärpit vaihdettiin saman tien.

Seuraavaksi olikin vuorossa Tarinalaakso-sessio. Tässä kohtaa on kiiteltävä messujärjestäjiä loistavasta lasten alueesta. Lapsiparkki näytti viihtyisältä ja isolta. Siellä oli tekemistä jos sun jonkinlaista. Mutta suurin kiitos tulee väljästä pöytä- ja tyynyosastosta, jossa mahtui hyvin kulkemaan lastenvaunuilla. Varsinaiset kirjailijahaastattelut oli sijoitettu pienehköön telttaan, jossa lapset loikoilivat tyynyillä ja kuuntelivat esityksiä.

Ja mitä lastenkirjailijoita meillä onkaan! Sami Toivonen ja Aino Havukainen saivat lapset seuraamaan esitystään silmät tapillaan. Aino Havukainen keräsi yleisöltä ideoita, jotka Sami Toivonen piirsi saman tien fläppitaululle. Viimeisimpänä ja vaikeimpana tehtävänä Toivonen toteutti kahdeksan ideaa samaan kuvaan. Ällistyttävää, vai mitä!

Ja vaikka en nähnyt Salla Simukkaa lavalla, bongasin hänet ja pari muuta kirjailijaa Tarinalaaksossa. Sain nämä ihanat, sympaattiset kirjailijat samaan kuvaan. Vasemmalla on Me rosvolat -kirjojen kirjailija Siri Kolu, keskellä on Supermarsu-kirjailija Paula Noronen ja oikealla Lumikki-trilogian kirjoittaja Salla Simukka.

Olin ikionnellinen, kun sain kiitellä Simukkaa henkilökohtaisesti hyvistä kirjoista ja siitä, kuinka hän on trilogiallaan innostanut nuoria lukemaan. Tamperelaisesta lukiolaisesta kertova jännistyskirjasarja on saanu paikalliset nuoret suorastaan ahmimaan kirjoja. Siri Kolua kiittelin omien lasteni lukuinnosta samoin kuin Paula Norosta.

Seuraavaksi Noronen ja Kolu esiintyivätkin Tarinalaakson teltassa. Heillä oli melkoinen meno päällä, kuten kuvasta näkyy. Yleisöä nauratti kovasti. Saatoin aistia lukuinnon kasvun, kun nämä kirjailijat ottivat yleisönsä.

Kävin myös nopsasti ostamassa naisten uusimmat teokset, jotta saimme kirjoihin omistuskirjoitukset. "En koskaan pese tätä kynää", huokasi kolmasluokkalainen, joka lainasi kynää Siri Kolulle.

Kaiken hälinän keskellä juniori vetäisi yli kahden tunnin päikkärit - mikä sekin oli mainio yllätys. Päikkäreiden aikana kiertelin divariosastoa ja tein löytöjä. Toki divariosastolla olisin voinut viettää muutaman tunteroisen enemmänkin, mutta ehkä oli ihan hyvä, että minulle ei jäänyt liikaa aikaa tyhjentää tiliäni.

Kaiken kaikkiaan kirjahankintani olivat tänä vuonna lähinnä lastenkirjoja. Pari kirjaa piilotin joulupukinkonttiin ja muutaman kirjan ostin ystäville lahjaksi. Mieskin sijoitti kirjallisuuteen ja käytti lapset Sanoma Median osastolla valitsemassa kolmen euron Aku Ankan taskarit!

Lopulta lapset jäivät vielä kuuntelemaan Timo Parvelaa, kun minä säntäsin seuraamaan Terhi Rannelan haastattelua Louhi-lavalle. Rannela esitteli siellä uusinta kirjaansa Läpi yön, joka kertoo masennuksesta kärsivän nuoren tarinan.

Rannelan haastattelijoina oli Kallion ilmaisutaidon lukion nuoria, jotka selviytyivät toimestaan hienosti. Sydämellinen Rannela oli toki mitä vilpittömin haastateltava. Hän kertoi, että hän on käyttänyt kirjassa paljon omia muistojaan ja päiväkirjamerkintöjään. Kun ilmaisutaidon lukion oppilas esitti otteen kirjasta, koko yleisö oli hyvin vaikuttunut. Esitys oli koskettava ja aito, ja luulen, että kirjasta on apua monelle masentuneelle.

Ja lopuksi: Kun palasin omilta kierroksiltani, minua odotti Tarinalaaksossa tällainen näky. Kaiken messuhälinän keskellä lapset osasivat keskittyä olennaiseen - lukemiseen... Tästähän tässä on lopulta kyse.



Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaripassista!

Ensi vuonna uudestaan!

Kirjamessukuumetta

Jos ihmisen intohimona on kirjallisuus, on Helsingin kirjamessuille pakko päästä. Tänä vuonna rohkaistuin anomaan messujärjestäjältä itselleni bloggaripassin - olenhan jo kaksi vuotta harrastanut kirjabloggaamista. Ja messuille on nyt elävän mieli.

Kuinka ollakaan, kuluva lokakuu on ollut blogissani hiljaista aikaa, vaikka luettua elämää onkin riittänyt. Käteeni on osunut mainioita, hyviä kirjoja, jotka odottavat pinossa bloggausvuoroaan. Messuilta lähden hakemaan lisää blogattavaa ja tietenkin intoilemaan lukuharrastuksesta. Ajatelkaa - koko Messukeskus täynnä lukutoukkia! Tai kuten Kirjasfäärin Taika määrittelee: kirjamanian uhreja.

Koska kirjamaanikko-äidistä kärsii koko perhe, meillä lähtee koko kuusihenkinen revohka messuilemaan. Ja koska nuorimmainen on vasta puolitoistavuotias, en haaveilekaan kovin perusteellisesta kirjailijahaastatteluihin tai kirjakeskuteluihin syventymisestä. Tärkeintä on päästä mukaan. Messuesitteen olen toki lukenut lähes riekaleiksi ja unelmoinut: olisipa hienoa päästä joskus messuille useaksi päiväksi! Onneksi moni lukemisen harrastaja pääseekin, joten kannattaa seurata kirjablogeja nyt messujen aikaan erityisen tarkasti. Innostuneita raportteja on varmasti luvassa!

Oma messupäiväni on lauantai 25.10., jolloin yritän päästä seuraamaan edes puolella korvalla näitä keskusteluja:

Kello 12.00 Mika Waltari -lava
Rikoksen houkutus nuorten maailmassa
Keskustelijoina nuorisokulttuuriin perehtyneet Jari Järvelä, Ari Paulow, Timo Sandberg ja Salla
Simukka.

Jari Järvelän Tyttö ja pommi sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia ovat olleet tämän syksyn kirjailojani, joten haluaisin kuulla kirjailijoita myös lavalla.


Kello 13.00 Kullervo-lava
E-kirjan lukijat Suomessa - paneelikeskustelu

Tässä on aihe, josta olen innostunut, koska olen onnellinen Kobon omistaja.


Kello 16.30 Eino Leino -lava
Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Skiftesvikin uutuus on lukulistallani kärkipäässä.


Entäs kirjamaanikon perhe? Lapset haaveilevat ennen kaikkea metrilakuista, jotka olen tietysti heille luvannut. Lahjontamotivointini ulottuu myös kirjoihin: Messuilla on lastenkirjallisuuden esittelyyn keskittyvä Tarinalaakso, jonka ohjelmasta lapset valitsivat itse muutamankin heitä kiinnostavan tapahtuman. Heille on luvattu tuorein Tatu ja Patu sekä Me Rosvolat. Aino Havukaiselta ja Sami Toivoselta sekä Siri Kolulta toivomme nimmareita kirjoihin. Uusin Ella-kirja sekä Maukka ja Väykkä olisivat myös toivelistalla, joten Timo Parvelaakin haluaisimme moikata. Tässäpä lasten valitsemat tärpit lauantain messupäivään. (Aikataulu on pahasti juniorin iltapäiväunien aikaan, mutta yritetään kuitenkin):

Tarinalaakson tapahtumia

Kello 13.00 Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään! (Sami Toivonen piirtää lasten toivomia aiheita.)

Kello 13.30 Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto 

Kello 15.00 Timo Parvela: Maukan ja Väykän naamakirja


Messuilevan miehen tehtäväksi jää etsiä hänen itsensä valitsema lukupiirikirja, eli Antti Heikkisen kirjoittama Juice-elämäkerta Risainen elämä.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, palaamme kotiin entistäkin maanisempina lukijoina.

Kiitos Helsingin kirjamessuille pääsylipusta ja passista!

Messuilla tavataan!