Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja, 2019
Alkuteos: The Diary of a Young Girl, 2017
Kuvitus: David Polonsky
Suomentaja: Anita Odé
Kustantaja: Tammi
Kansi: David Polonsky
Sivuja: 153
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Rakas Kitty

Toivon voivani uskoa sinulle kaiken, mitä en ole tähän asti kertonut vielä kenellekään, ja toivon sinun olevan minulle suurena tukena (s. 9).

Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvateos Anne Frankin päiväkirja on vaikuttavaa luettavaa. Se kertoo ja kuvaa toisen maailmansodan aikaa nuoren tytön näkökulmasta. Tyttöhän ei ole kuka tahansa tyttö, vaan Anne Frank, juutalaistyttö, joka kuoli keskitysleireillä, 6 miljoonan muun juutalaisen kanssa. Hänen päiväkirjastaan tuli koko maailmalle yksi holokaustin muistomerkeistä.

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Päiväkirjat toimitti kirjaksi Anne Frankin isä, Otto Frank, joka oli ainut Frankin perheen jäsen, joka selvisi keskistysleireistä hengissä.

Kirja alkaa vuodesta 1942, kun Anne saa päiväkirjan 13-vuotissyntymäpäivälahjakseen. Tavallisen oloinen, tavallisen nuoren tytön elämää elävä tyttö ottaa päiväkirjan heti ystäväkseen. Hän kirjoittaa kirjaansa avoimesti tunteistaan ja havainnoistaan ja paljastaa sille kaikki salaisuutensa.

Samaan aikaan, kun Annen mieli alkaa herätä ihastuksille ja epämääräiselle kiukuttelulle, maailmantilanne ympärillä kiristyy. Natsit hyökkäävät Hollantiin, johon Annen isä oli vienyt perheensä turvaan jo 1930-luvulla, pois Saksan juutalaisvihamielisestä ilmapiiristä. Pian Annen perhe saa kirjeen SS:ltä. Kaikki juutalaiset tiesivät, mitä kirjeen saaminen tarkoitti - matkaa keskitysleirille.  Annen perhe pakenee maan alle. He piiloutuvat Salaiseen siipeen, isän yrityksen ullakkohuoneistoon, yhdessä isän entisen työkaverin perheen kanssa.

Alkaa kahden vuoden piileskely, josta Anne raportoi päiväkirjaansa.
Salaisen siiven asukkaat kuulevat auttajiensa kautta uutisia ulkomaailmasta ja elävät kiinni jäämisen pelossa. Silti heidän elämänsä on myös hyvin arkista ja sisältää esimerkiksi ruuanlaittoa, opiskelua ja  ja ajankulun keksimistä.

Viimeisen merkintänsä päiväkirjaan Anne on tehnyt 1.8.1944.

Annen päiväkirjoja ei voi lukea ilman tietoa siitä, että hän kuoli Bergen-Belsenin keskistysleirillä helmi-maaliskuussa 1945, vain noin kuukautta ennen kuin englantilaiset joukot vapauttivat leirin 12.4.1945. Mahtoiko hän toivoa loppuun asti vapautumista ja isänsä ja äitinsä näkemistä. Mahtoiko hän haaveilla tulevaisuudesta: rauhasta ja paremmasta ruuasta? Aivan varmasti.

Ihmismieli kurottaa tulevaisuuteen, vaikka toivoa olisi hyvin vähän, tai ei ehkä ollenkaan. Tämä kuva aikuisesta Anne Frankista liikuttaa minut kyyneliin asti: Olen ollut usein alakuloinen, mutta en koskaan epätoivoinen. Pidän piiloutumista vaarallisena seikkailuna, joka on romanttista ja mielenkiintoista. Kuvailen jokaisen puutteen huvittavana päiväkirjassani. Olen päättänyt, että vietän toisenlaista elämää kuin muut tytöt ja myöhemmin toisenlaista elämää kuin tavalliset kotirouvat. Tämä on hyvä alku mielenkiintoiselle elämälle, ja siksi, vain siksi, minun täytyy nauraa vaarallisimpinakin hetkinä huvittaville tilanteille. (S. 133.)

Ari Folman ja David Polonsky ovat tehneet huolellista työtä Anne Frankin päiväkirjan tutkimisessa. Annesta ja hänen perheestään on saatu esiin hyvin persoonallisia piirteitä. Ajan painostava tunnelma välittyy kuvissa, joissa natsit esiintyvät tai Amsterdamia poimmitetaan. Sotakuvat ovat harmaita ja uhkaavia.

Annen haaveita ja unelmia puolestaan kuvataan värikkäästi. Kuvakulmat ja yksityiskohdat vaihtelevat kerronnassa sujuvasti. Mieleeni jäi myös kuva Salaisen siiven yhteisestä ruokailusta, jossa Anne kuvittelee jokaisen kanssaeläjänsä eläimeksi. Ajankuva, 1940-luku, henkii joka sivulla.

Anne Frankin päiväkirja on monella tapaa ajankohtainen teos - taas, aina. Euroopassa äärioikeisto on taas voimissaan ja juutalaisviha on nostanut päätään yleisen rasistisen ajattelun ohessa. Syntipukkeja etsitään milloin mihinkin epäkohtaan, vaikka tosiasiassa taloudelliset olot ovat olleet pitkään paremmat kuin koskaan ennen maailmanhistoriassa.

Ajankohtaisena tämä sarjakuvateos on myös kuvatessaan eristystä. Maailmanlaajuinen epidemia pakotti meidät eristäytymään kotehimme maaliskuussa 2020. Anne Frank eli erityksissä kaksi vuotta. Jonkinlaisen perspektiiviä meidän tilanteeseemme voi saada myös siitä, millaista ruokaa piileskelijöille salakuljetetaan sota-aikana, jolloin elintarvikkeet olivat kortilla. Meitä eivät uhkaa pommitukset, eikä meidän tarvitse pelätä natsien koputusta ovella.

Luin Nuoren tytön päiväkirjan 8. luokalla. Nyt omat tyttäreni ovat saman ikäisiä ja hekin lukivat tämän sarjakuvan. Heitä järkyttivät eniten natsit. Miten maailmassa voi olla tuollaista pahuutta?

Nuorena en ymmärtänyt seurata lukiessani Annen kasvutarinaa, vaikka luin hänen mielenmyllerryksistään suhteellisen kiinnostuneena. Silloin minuakin kiinnosti enemmän ajankuvaus, eli toisen maailmansodan tapahtumat ja natsien julmuus, joka tuntui käsittämättömältä. Nyt oma lukukokemustani syveni myös sitä kautta, että vertasin Annen ja omien tyttärieni kasvamista. Ajattelen, että Anne oli ennen kaikkea nuori tyttö. Saman ikäinen kuin tyttäreni ovat nyt. Nuoruus on aina sama. Ja elämä on niin haurasta - ainutlaatuista ja katoavaista.

Yhden ihmisen elämä. Kuuden miljoonan ihmisen elämä.

Tämä hieno sarjakuvateos on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa. Osallistun teoksella Lukuviikkoon ja Helmetin lukuhaasteeseen.

Suosittelen tutustumaan myös näihin ilmiöihin, jotta holokausti ei unohtuisi:
1. Twitterissä Auschwitzin museo (@AuschwitzMuseum).
2. Lontoon Orange tree -teatterin loistava esitys Amsterdam, joka on nähtävissä ilmaiseksi vielä tämän viikon ajan (27.4.2020 asti). Se kertoo juutalaisnaisesta, joka asettuu asumaan Amterdamiin ja kohtaa siellä historian uudelleen.

José Saramago: Kertomus sokeudesta

José Saramago: Kertomus sokeudesta, 4. painos, (ilm. I kerran suomeksi 1997)
Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira, 1995
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 372
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



- - Tarkoitatteko että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan, että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin, Minä tahtoisin että te kertoisitte minulle, millaista teidän elämänne karanteenissa oli, Minkä vuoksi, Minä olen kirjailija, Siellä olisi täytynyt olla itse, - - (s. 330).

José Sarmago (1922 - 2010)  sai kirjalllisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1998. Yksi hänen pääteoksistaan on Kertomus sokeudesta, joka on järisyttävän hieno tutkielma ihmisyydestä. Se on myös erittäin ajankohtainen teos juuri nyt, kun todellisessakin elämässä eletään epidemian aikaa.

Kertomus sokeudesta alkaa kuvauksella, jossa tavallinen mies sokeutuu ajaessaan autoa. Hän on tapahtumahetkellä onneksi liikennevaloissa ja saa avukseen tuntemattoman miehen, joka saattaa hänet kotiin. Silmälääkärikään ei löydä syytä sokeutumiselle, mutta ei mene kauaakan, kun miestä avustanut henkilö ja silmälääkäri sokeutuvat ja epidemia alkaa levitä. Vain silmälääkärin vaimo säilyy näkevänä.

Valtio eristää sokeutuneet nopeasti hoitolaitokseen, johon heille tuodaan ruokaa. Hoitajia ei ole, koska ketään ei haluta altistaa näin vaaralliselle epidemialle. Myös altistuneita eristetään samaan laitokseen. Altistuneet ja sokeat jätetään selviytymään keskenään, ja kun epidemia jatkaa leviämistään, laitoksessa on  pian pelkästään sokeita, joiden huoltoyhteyskin katkeaa.

Miten ihmiset onnistuvat selviämään poikkeusoloissa? Kun pelko ottaa vallan, miten käy ihmisyyden? Kun sokeita on tarpeeksi monta, sähkönjakelu, tavaroiden kuljetus ja puhtaan veden saanti loppuu ja alkaa tulla pula elintarvikkeista ja vedestä. Kenelle sitä riittää, kuka jää ilman? Kuka jaosta päättää?

Saramagon tutkielman pääosissa ovat silmälääkäri ja hänen vaimonsa sekä ensimmäinen uhri ja häntä avustanut mies, jolla ei ole aivan puhtaat jauhot pussissaan. Ensimmäisiin sairastuneisiin kuuluu myös nuori, kaunis nainen ja 10-vuotias poika sekä vanhempi mies. Heistä muodostuu kertomuksen ydinjoukko, joka yrittää pitää toisistaan huolta. Heidän joukkonsa muodostuu sattumanvaraisesti, mutta he ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Myöhemmin kytköksiä syntyy muidenkin sairastuneiden kesken, mutta muut ryhmät jäävät ikään kuin sivurooleihin, kun tämän pääjoukon vaiheita seurataan.

Merkittävää on, että romaanihenkilöillä ei ole nimiä. Tämä on eräänlainen etäännyttämisen keino, mutta toisaalta myös korostaa sitä tosiasiaa, että epidemia kohtaa meidät kaikki, kenet tahansa, aivan miten sattuu. Kukaan ei ole siltä turvassa. Ainakin minulla oli koko lukemisen ajan vahva tunne siitä, että olin itse mukana, sokeana, eristettynä ja taistelemassa olemassaolostani. Kirja tarjosi siis vahvan eläytymisen paikan, vaikka lukuhetkelläni koronasta ei ollut tietoakaan.

Luin kirjan viime vuoden lopussa Helmetin lukuhaasteeseen, enkä kuvitellutkaan kirjan tulevan muutamassa kuukaudessa ajankohtaiseksi. Olosuhteet eivät todellisuudessa onneksi ole riistäytyneet käsistä yhtä nopeasti ja yhtä totaalisesti kuin Saramagon dystopiassa. Silti tilanteen hyväksikäyttöä, vahvemman valtaa ja välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä on havaittavissa nytkin eri puolilla maailmaa.

Saramagon tyyli on omanlaistaan, mutta olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Elefantin matka, jossa jo totuin kirjailijan tapaan kirjoittaa dialogi jatkumoksi, jossa vain isot kirjamet ja pilkut kertovat puhujan vaihtumisesta (aina eivät nekään) ja jatkaa virkkeitä vaikka puolen sivun mittaisiksi. Kappalejaosta on turha odottaa apua tekstin rytmitykseen. Silti tekstissä on oma virtansa, johon on oikeastaan aika helppo suostua mukaan. Erkki Kirjalaisen suomenos tuntuu sujuvalta ja ajatusta on vaivatonta seurata. Saramagon sarkasmi, jonkinlainen "huonon huumorin" estetiikka nousee esiin näkemiseen liittyvissä sanonnoissa, joita kieleen on kätketty paljon. Maailmankuvamme perustuu näkemiselle, mutta entäs jos emme todellisuudessa näekään? Tai jos näemme väärin? Saramagon tarkoitus on herättää lukija tarkkailemaan totuuksia ja itsestään selvyyksiä: Entäs jo ne otetaan meiltä pois? Entäs jos joku totuutena pidetty asia onkin vain ohut kuori, jonka alta pahuus ja itsekkyys ryntäävät esiin, heti kun mahdollista?

Kertomus sokeudesta sai minut voimaan välillä pahoin. Eläydyn usein kirjoihin fyysisesti: itken, nauran, jännitän, jne. Nyt en välillä voinut jatkaa, koska mahaa kouristi. Eristettyjen sokeiden keskellä leviävät lika ja ulosteet, vähitellen myös väkivalta ja julmuudet, jotka on kuvattu hyvin elävästi. Lukijan olo käy tukalaksi. Muistan kokeeneeni samanlaista epätoivoa aikanani, kun luin William Goldingin Kärpsten herraa, jossa myös tutkitaan ihmisen syvintä olemusta. Kuinka ihmisyyden käy, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympäriltä hajoaa? Albert Camus'n Rutto tutkii puolestaan enemmän yksilön mielenliikkeitä epidemian keskellä, vaikka ruttotaudin kuvaus on siinäkin karmeaa.

Saramagon teosta en voi kuin suositella. Voisinpa sanoa, että se tarjoaa epätodennäköisen vaihtoehdon ihmisen toiminnalle kriisitilanteessa, että se olisi vain dystopiaa. Ikävä kyllä se kuvaa ihmisyyttä sellaisella taidolla, kuin nobelistilta sopii odottaakin.



Saramagon mestariteoksella aloitan Lukuviikon vieton. Kertomus sokeudesta on luettu muun muassa Nannan kirjakimarassa, Satun luetut -blogissa ja Kirjaluotsi-blogissa. Helmetin haasteessa se sopii vaikka kohtiin 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja) ja 4 (kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä).

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?, 2019
Alkuteos: Vem dödade bambi?
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Teos
Kansi: Christina Lax
Sivuja: 222
Mistä sain kirjan: joulupukki toi




Ja vielä näin monen vuoden jälkeen Gusten ajattelee, ettei ikinä toivu tietyistä asioista, jotka silloin koki (s. 141).

Oletko koskaan miettinyt, minkälaista olisi elää sen jälkeen, jos olisi syyllistynyt johonkin peruttaamattomaan rikokseen? Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? -teoksessa tavataan Gusten, joka katuu rikostaan. Hän katuu sitä ennen kaikkea siksi, että on vahingoittanut uhria. Kirjassa tavataan muitakin rikokseen osallistuneita, mutta heitä ei tunnu syyllisyys painavan. Onko heidän edes annettu kärsiä syyllisyydestä?

Voi kuitenkin olla, että syyllisyyden puute on vain pintaa. Ehkä ihmisillä on omat tapansa selviytyä siitä kaikesta - syyllisyydestä ja häpeästä. Niin paljon voi piilottaa myös itseltään.

Kirjassa tavataan myös rikokseen syyllistyneiden äitejä, joille oman lapsen rikos on elämän mullistava tapahtuma. Rikoksen uhreja eivät ole vain uhrit vaan myös syylliset ja heidän omaisensa. Kaikki järkkyy. Miten yhteisö, oikeastaan aivan täydellinen, idyllinen yhteisö, Huvilakaupunki, toipuu traumasta, jonka rikos on sille aiheuttanut? Onnistuuko kaiken kieltäminen, selittäminen, ohittaminen, ymmärtäminen?

Fagerholm on uusimmassa teoksessaan samojen aiheiden äärellä kuin Amerikkalaisessa tytössä ja Säihkenäyttämössä, jotka molemmat käsittelevät yhteisön traumaa, salattua rikosta. Fagerholmin vyöryvä, toistava, lähes maaginen kerrontatyyli pääsee esiin myös uutuudessa. Uhkaava, surullinen ja kohtalokas tunnelma ympäröi henkilöitä ja aika on juuttunut johonkin menneeseen, josta ei päästä eteenpäin. Kaikki palaa aina rikospaikalle.

Kuka tappoi bambin? käsittelee paitsi syyllisyyttä myös ystävyyttä. Ystävykset Emmy ja Saga-Lil ovat olleet nuoresta asti toistensa turva, mutta aikuisena oleminen on vaikeaa. Emmyn ihana rakkaus Gusteniin vaihtuu toisenlaiseen elämään. Uusi rakkaus kietoo Emmyn johonkin lumetodellisuuteen, jonka kulisseista hän pitää kiinni. Surussaan Gusten puolestaan tarrautuu Saga-Liliin.

Fagerholmin kerronnan magia on selittämätöntä. Vaikka en aivan pääse samaan hurmioon, kuin Amerikkalaista tyttöä tai Säihkenäyttämöä lukiessani, olen silti näiden henkilöiden vietävissä. Heidän kohtalon hetkensä tuntuvat piinaavilta, rikos tarrautuu jalkoihin ja estää lentämisen.

Erityisesti Emmyn eteerinen hahmo jää vaivaamaan minua. Mikä on lopulta se todellisuus, jossa hän elää? Kuinka hauraita rakennelmia ihminen rakentaa ja miten vääriä valintoja ihmiset voivatkaan tehdä? Ihmiset osaavat elää myös lumeonnea.

Fagerholman tekstissä on viittauksia kirjallisuuteen ja siinä vilisee englanninkielisiä fraaseja. Laura Jänismiemen suomennos on sujuvaa ja vivahteikasta. Lukijaa hemmotellaan. Tekstin lukeminen on helppoa, mutta myös pettävää, sillä kieli kietoo pauloihinsa ja ennen kuin lukijaa huomaakaan, hän elää taas keskellä niitä hetkiä ja niitä syyllisyydentuntoja, jotka eivät jätä henkilöitäkään rauhaan.

Fagerholman tyyliin kuuluu myös yläluokkaisen elämän kuvaus. Siihen kuuluu näennäinen vapaus ja helppo elämä: huviloita, kauniita vaatteita ja kauniita ihmisiä, rahaa, suhteita ja imagon luomista. Kulissien takaa paljastuu tyhjyyttään koliseva elämä.

Fagerholmalla on aivan oma äänensä suomalaisessa kirjallisuudessa, enkä yhtään ihmettele, että hän oli tälläkin teoksellaan Finlandia-ehdokkaana. Häneltä on turha odottaa kronologisesti etenevää tarinaa, jossa on selkeä alku ja vielä selkeämpi loppu. Myös selkeä käännekohta puuttuu. Tarinahan kyllä syntyy - oikeastaan melkoisen hurja tarina ja oikeastaan aika montakin tarinaa -  mutta se on lukijan itsensä etsittävä ja lukijan itsensä päätettävä johonkin. Varmaa on vain, että kertoja alkaa kertoa: Aloitetaan vaikkapa tästä. Syyskuun aamusta vuonna 2016. (S. 9.)



Kirjan ovat lukeneet ainakin nämä kirjabloggaajat: Omppu, Tuija ja Katja.

Kolme käännöskirjaa: Anna Burns: Maitomies, Max Porter: Lanny ja Kai Aarelaid: Korttitalo

Anna Burns: Maitomies, 2019
Alkuteos: Milkman, 2018
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Docendo
Kansi: Luke Bird
Sivuja: 399
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siihen aikaan, siinä paikassa, kun poliittisiin ristiriitoihin liittyi pommeja ja aseita ja kuolemaa ja vakavia vammoja, tavalliset ihmiset sanoivat: "niitten puoli teki sen" tai "meidän puoli teki sen", tai "niitten uskonto teki sen" tai "meidän uskonto teki sen", tai "ne tekivät sen" tai "me teimme sen", kun itse asiassa tarkoittivat, että "valtion puolustajat tekivät sen" tai "valtiosta irtautujat tekivät sen" tai "valtio teki sen". (S. 30)

Miltä tuntuu elää nuoruutta sellaisessa ympäristössä, jossa "me" ja "ne" asuvat eri puolilla kotikatua ja asukkaiden täytyy hallita monimutkaiset sosiaaliset ja poliittiset verkostot? Jokaisen pitää tietää, ketkä ovat "meitä" ja ketkä "niitä", koska tästä tiedosta voi olla kiinni oma henki: Tällä alueella useimmat kadut olivat ihan samannäköisiä, ja irtautujat olivat poistaneet joka ikisen kadunnimikyltin hämmentääkseen vihollista ja hidastaakseen sen etenemistä (s. 299.) Mielessäni alkaa soida U2:n kappale "Where the streets have no names", joka kertoo Belfastista, kaupungista, johon Anna Burnsin Maitomies-romaani sijoittuu.

Burns on itse syntynyt Belfastissa vuonna 1962, joten väistämättä lukija kääntää katseensa Pohjois-Irlannin poliittisiin mellakoihin 1960-1980-luvuilla. Autopommit, murhat ja pommi-iskut olivat silloin arkipäivää. Englanti, emämaa, kiristi otettaan Pohjois-Irlannista tuomalla joukkojaan maahan ja irtautujat katsoivat rajantakaisen, itsenäisen Irlannin puoleen.

Burnsin kerronta on perusteellista ja polveilevaa. Omaan makuuni hänen tyylinsä on suorastaan tylsää. Hänen virkkeensä ovat pitkiä, ja kappaleet vyöryvät sivulta toiselle. Samaan aikaan toisto vie lukijaa yhä syvemmälle henkiseen häkkiin, jossa ihmiset yrittävät tasapainoilla pysyäkseen omissa ryhmissään, elääkseen kaikkien monismutkaisten sääntöjen mukaisesti, jotta eivät herättäisi epäilyjä omissa tai vastapuolen edustajissa.

Päähenkilö on nimettömäksi jäävä, nimeämättömässä kaupungissa elävä suurperheen keskimmäinen tytär. Hänellä on ehkä-poikaystävä. Hän lukee mielellään vanhoja kirjoja paetakseen kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä ja sen ristiriitoja. Kaksi hänen veljistään on kuulunut "irtautujiin", ja toinen on tapettu. Samanlainen kohtalo on lähes jokaisessa naapuriperheessä: isät ja pojat ovat kuolleet yhteenotoissa tai terroriteoissa, heidänkään nimillään ei siis sinänsä ole väliä - heidän tarinansa on kaikkien tarina.

Päähenkilön elämän sekoittaa Maitomies, tunnettu irtautuja, joka alkaa seurata häntä ja haluaa hänet omakseen. Maitomiehen hahmossa konkretisoituvat ympäristön epävakaus, pelot, ahdistus ja alistumisen vaatimukset  Suomentaja Laura Jänisniemi on tehnyt hyvää työtä ja välittää hienosti kirjan alakuloisen ja ahdistavan tunnelman, mutta myös huumorin. Ilman toistoa ja siihen piilotettuja monia merkityksiä kirja olisi ollut minulle ylivoimaista luettavaa: Äiti tarkoitti masennuskausia, sillä niitä isällä oli ollut: isoja, massiivisia, salamannopeita, valtavia mustien pilvien kausia, tarttuvia varis-. korppi- ja naakkakausia, arkku arkun päällä -kausia, katakombi katakombin päällä -kausia, rankojen, kallojen ja luiden hautaanryömimiskausia.  - - Siihen aikaan ei tietysti puhuttu masennuskausista. Se oli "synkkämielisyyttä". Ihmiset olivat "synkkämielisiä". (S. 101.)


Teoksen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Nannan kirjakimara.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Max Porter: Lanny, 2020
Alkuteos: Lanny, 2019
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Vielä muutama viikkoa sitten olin ostamassa lippua Helsinki Lit -tapahtumaan, johon on tulossa vieraaksi myös Max Porter, englantilainen nykykirjailija. En tiedä, miten tapahtuman toteutuksen nyt käy, mutta koronatilanteen pahennuttua jätin kuitenkin lipun ostamatta. Panin joka tapauksessa Porterin uusimman kirjan, Lannyn, varaukseen ja sainkin sen kirjastosta melko pian.

En osannut yhtään odottaa, millaisen tekstin kanssa pääsisin tekemisiin. Ensimmäisillä sivuilla vähän hämmennyin, kun tapasin Isä Suomukka -vainaan, eräänlaisen metsänhengen. Kävi siis selväksi, että Lannyssa on kyse maagisesta realismista, jossa todellisuuden rajoja venytetään reippaasti.

Isä Suomukka ei kuitenkaan ole mikään lempeä metsänhenki, vaan hän tuntuu etsivän saalista. Kun samaan aikaan lukijalle tulee tutuksi myös Lanny, sympaattinen pieni poika, jonka äiti kirjoittaa kirjaa kotona, lukija arvaa, että Isä Suomukka iskee pian silmänsä häneen.

Tapahtumia seurataan Isä Suomukan, Lannyn äidin, Lannyn isän ja Peten näkökulmata. Pete on kylässä asuva taiteilija, joka alkaa antaa Lannylle taidetunteja ja kiintyy häneen kovasti. Kyläläisten silmissä hän on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä tyyppi, lähinnä homoutensa takia. Isä Suomukan kautta kuullaan otteita kyläläisten keskusteluista, ja kun pahin tapahtuu, kyläläisten äänet pääsevät keskiöön ja heidän kommenteistaan lukija voi rakentaa tapahtumien ketjun.

Lanny on kokeellinen teos ja antaa äänen kylälle ja luonnolle. Kaikki sulautuu yhteen. Äidin ja isän epätoivo ja etsinnät, joihin osallistuu koko kylä, saavat aikaan kakofonian, jossa hätä ja huoli takovat myös lukijan sisintä.

Parasta kirjassa on Lannyn ja hänen äitinsä kuvaus ja heidän yhteytensä. Muuten koin teoksen teennäiseksi ja pinnalliseksi, vaikka aihe oli sydäntäraastava. Irmeli Ruuskan suomennoksessa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta kirjan asetelma on jotenkin tekemällä tehty ja kriisin käsittely jää pinnalliseksi. Ilmeisesti kirjan äänikirjaversio on kuitenkin erityisen onnistunut, joten ehkä suosittelisin kokeilemaan sitä.


Kirjan ovat arvioineet myös nämä bloggaajat: Katja, Riitta, Kirjaluotsi ja Tuija, joka kehuu äänikirjaversiota.

--------------------------------------------------------------------------------------------------


Kai Aarelaid: Korttitalo, 2018
Alkuteos: Linnade poletamine, 2016
Suomentaja: Outi Hytönen
Kustantaja: S&S
Kansi: Inari Savola
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: oma ostos HelsinkiLitistä 2019


Kai Aarelaidin Korttitalo tarttui mukaani Helsinki Lit-tapahtumasta viime vuonna. Olin kuuntelemassa siellä Joel Haahtela ja Aarelaidin keskustelua ja löysin siitä paljon mieltäni askarruttavia asioita, kuten sellaisen nostalgian tuntua, jonka itse olen tunnistavinani aina miettiessäni sukuni tarinoita.

Korttitalo on hauras rakennelma, ja sellaiseksi voisi kuvata päähenkilön lapsuudenperheen tunnelmaa. Kirjan nimellä on toinenkin merkitys, koska Tartossa on myös talo, jossa päähenkilön isä käy pelaamassa korttia, vaikka kortinpeluu on neuvosto-Virossa kiellettyä. Kirjan nimi viittaa tätä kautta myös johonkin salattuun, etäiseksi jääneen isän salaiseen puoleen.

Teos siis sijoittuu Tarttoon, kauniiseen ja perinteiseen Viron yliopistokaupunkiin. Tapahtuma-aikaa ovat 1950-1960-luku, mutta myös nykyaika, josta lähdetään liikkeelle ja johon lopulta taas päädytään: Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä. (S. 13.)

Korttitalo on perheen tarina, ja se on myös kasvutarina. Päähenkilö Tiina kasvaa siinä nuoreksi tytöksi, joka joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja seuraamaan avuttomana sivusta, kuin vanhempien rakkaustarina vähitellen haihtuu pois. Mikään ei tapahdu suuresti tai dramaattisesti, vaan pikemminkin vaivihkaa.

Aarelaid punoo tarinaa lyhyinä kappaleina, hauraina, lähes unenomaisina muistikuvina ja häivähdyksinä. Dialogi on herkkää ja vie tarinaa eteenpäin. Tiinan ystävystyminen venäläistaustaisen Vovan kanssa väläyttää ristiriitoja, joita Tartossakin on ollut valloittajakansan ja alkuperäisväestön kesken, mutta pääasia kirjassa on lapsen arki. Se on perhekeskeistä, eikä siinä juuri näy poliittinen ahdinko. Lapsi on yksinäinen, koska kodin ilmapiirissä hän jää yksin.

Aarelaidin kirjoitustyyli on viehättävää. Se on selkeää ja silti lyyristä. Hän tarttuu hetkeen kauniisti, vaikka ilmassa leijailee surua. Outi Hytösen suomennos välittää haikean tunnelman. Isän jäämistöä tutkivan Tiinan ajatukset ovat kirkkaita:
   Ihmisen luetteloon kuuluvat myös hänen sanansa. Hänen äänensä, hänen vaikenemisensa. Ja lopulta kaikki se, mitä hän fyysisesti ei enää ole, mutta mikä joskus määritti häntä kaikista parhaiten: merkit hänen poissaolostaan. 
      Pään painauma tyynyllä.
      Kamman piikkien väliin jäänyt hiuskarva. 
      Huulen muotoinen tahra kupin reunassa.
      Pisara kuivunutta verta partaveitsessä.
      Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. 
      Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. 
      Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. 
      Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot. ( S. 333.)
 
Näistä vasta lukemistani käännöskirjoista Aarelaidin kirja teki minuun suurimman vaikutuksen. Siinä on paljon samaa kuin Viivi Luikin Seitsemännessä rauhan keväässä tai Ene Mihkelsonin Ruttohaudassa. Niissä kaikissa on kuvattu neuvostoajan Viron elämää lapsen näkökulmasta. Lisäksi voin suositella Ilmar Taskan Pobedaa, joka tuntuu selkeästi romaanilta, kun taas Aarealaidin, Luikin ja Mihkelsonin teokset ovat enemmän muistelmia, elämäntarinoita. Suosittelen näitä kaikkia kirjoja Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille. 


Korttitalo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjaluotsi, Kirjapiisku, Kirjariepu ja Kirjarouvan elämää.

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Musta vyö, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Heinäkuussa lopetin kaikki tavalliset työni. Varsinkin lopetin kirjailijantyöni. En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. (S. 21.)

Petri Tammisen lakoninen lause on täällä taas, tällä kertaa tosipaikan edessä: kuvaamassa elämän hidastumista, pysähtymistä ja kaiken lamaannuttavaa pelkoa ja surua. On kuin Tammisen lause olisi tätä varten luotu.

Hyvin omaelämäkerrallisen tuntuinen, tai vähintäänkin autofiktiivinen, romaani on tämä Petri Tammisen Musta vyö, joka kertoo isän kuolemasta ja siitä selviämisestä. Surusta kun on jollain tavalla selvittävä, jos jatkaa elämistä. Tai jos nyt ei aivan selviäkään, niin suru jää mukaan ja sen kanssa sitten eletään jotenkin. Mustan vyön minäkertoja alkaa elää kuolemanpelon kanssa.

Päähenkilönä, minäkertojana, kirjassa on kirjailija, joka vajoaa eräänlaiseen kuolemanlaaksoon itsekin, kun hänen isänsä kuolee. Siellä käy vain tuuli - ja tyhjää on:

Selvin ja yksinkertaisin yön ajatukseni oli se, että isä oli ollut suuri puu ja että juuri sen vuoksi minä olin pieni puu. 

    Ja että kun suuri puu kaatui, metsässä oli äkkiä paljon tilaa. Niin että tuuli vain kävi.  (s, 123,)


Vaikka isän ja pojan suhde ei tunnu olleen kovin läheinen, siinä on ollut paljon hyvää. Hyviä sanoja on myös vaihdettu - ei tietenkään liiaksi asti, mutta sentään muutama - ja molemminpuolinen arvostus on jaettu. Tämä on ehkä kuitenkin enemmän, kuin mihin useimmat suomalaiset isät ja pojat pystyvät: Vuotta aiemmin, isänpäivänä, olin kertonut isälle, että arvostan häntä. Olin myös kuvaillut ne ominaisuudet, joita hänessä eniten arvostin. Se tuntui  minusta nyt muistona todellisemmalta kuin silloin kun se todella tapahtui. (S. 42.)

Välillä lukijan tekisi mieli ravistella päähenkilöä ja käskeä hänen nousta ylös, milloin mistäkin  makuupaikasta, ja ottamaan itseään niskasta kiinni. Kertojan vaimo, Liisa, kyllä nousee, ja nouseekin suorastaan sankariksi pyörittäessään arkea ja kuunellessaan kirjailijan synkkiä pohdintoja. Hän tuntuu viisaalta ja kärsivälliseltä enkeliltä, jollaisen jokainen surija ansaitsisi rinnalleen.

On ehkä outoa todeta näin, mutta Tammisen kirja on paitsi surullinen, myös lohduttava ja jopa hauska. Kuolemanpelossakin elämä on aika naurettavaa. Vaikka ei tietystikään kuolemanpelossa elävälle, jolle se on haudanvakavaa.

Tammisen Meriromaani on yksi suuresti rakastamistani kirjoista, koska se on niin viisas kirja. Hänen Suomen historiansa on toinen suosikkini, ja se ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Siinä on lyhyitä tarinoita, joiden kautta Suomen historia konkretisoituu lukijalle ja tulee läheiseksi. Siinä on myös jonkin verran Tammisen loistavan esikoisteoksen, Elämiä, tuntua. Musta vyö on nopealukuinen, sivumääräänsä suurempi kirja, jonka teemoihin jokainen joutuu elämässään sukeltamaan. Tammisen lause edustaa suomen parhaimmistoa.

Jonotan nyt kirjastosta Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa Silloin tällöin onnellinen. Jään mielenkinnolla odottamaan, onko seuraava sukupolvi löytänyt sopivia sanoja isän ja pojan välille.



Musta vyö on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Tuijata ja Kirja vieköön!

2 x Pajtim Statovci: Tiranan sydän ja Bolla

Pajtim Statovci: Tiranan sydän, 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 269
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Pajtim Statovci: Bolla, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Mirella Mäkilä
Sivuja: 239
Mistä sain kirjan: ostin omaksi



Luin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian  melko pian sen ilmestymisen jälkeen vuonna 2014 ja pidin siitä paljon. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toissa kesänä näin siitä tehdyn Kansallisteatterin esityksen Tampereen teatterikesässä ja sekin oli loistava. Maagisen realismin tuntu, eläinten ja ihmisten sielujen sekoittuminen, käärmeen muotoon mukautuva pelko, kissamainen rakastaja... Jo esikoisteoksessaan Statovci osoitti taituruutensa tarinankertojana ja vaikeiden, monisyisten aiheiden käsittelijänä. Hänen teemansa ovat vahvasti kansainvälisiä: pakolaisuus, kahden kulttuurin välissä eläminen, homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus. Näitä teemoja Statovci käsittelee kaikissa kolmessa teoksessaan.

Tiranan sydän, Satatovcin toinen kirja, osui silmiini junassa jonkun satunnaisen matkustajan matkakirjana, ja valitsin sen viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan "tuntematon lukee". Sain hyvän kimmokkeen tarttua kirjaan, jonka olin jo hankkinut hyllyyni. Samoihin aikoihin kirja valikoitui myös National Book Award -palkintoehdokkaaksi, joten se oli uudestaan ajankohtainen.

Syksyllä 2019 ilmestyi Statovcin kolmas teos, Bolla, joka päätyi lukupiirikirjaksi ja voitti myöhemmin Finlandia-palkinnon. Statovcin ura on jo nyt - kolmen kirjan jälkeen - menestyksekäs, ja täysin ansiosta.

Statovcilla on aivan oma tyylinsä. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja kaunista, vaikka hän kirjoittaisi rumistakin asioista, kuten väkivallasta, hyväksikäytöstä tai ahdistuksesta: En saa henkeä, sillä ilma kerääntyy märäksi villaksi kurkkuun ja aukion taukoamaton meteli saa ajatuksenkulkuni keskeytymään, ja kun laitan käteni kostealle poskelleni ja kuorin kynsilläni hien sen pinnalta, on kuin kasvoiltani irtoaisi kerros ihoa (TS, s. 13).

Tiranan sydän kertoo kahden pojan, Agimin ja Bujarin, ystävyydestä Kosovossa. Pojat kasvavat ja sodan uhka kasvaa. Lopulta pojat lähtevät sotaa pakoon ja pitävät toisistansa huolta. Tuntuu kuin heidän sielunsa alkaisivat olla yhtä.

Jossain vaiheessa kertojaksi jää vain toinen poika, mutta kumpi. Miksi vain toinen? Päähenkilö muuttaa maasta toiseen, etsii paikkaansa, pukeutuu naiseksi, on mies, on nainen, on amerikkalainen, on italialainen. Mutta ei koskaan albaani. Identiteetin vaihtaminen on raskasta mutta myös vapauttavaa. Ehkä myös elinehto. Albania, kammottava Albania jää taakse. Vai jääkö sittenkään? Esi-isien tarinat seuraavat mukana, kansan vaiheet seuraavat mukana - vaihtuvista identiteeteistä huolimatta omaa sisintään eikä omaa menneisyyttään pääse pakoon.

Kaunis ei ole uusin kotimaakaan, Suomi: Julkisilla paikoilla ihmiset puhuvat äärimmäisen hiljaa, kuin olisivat jatkuvasti sanomassa jotain rikollista, katsekontaktin saaminen on haastavaa, kuin vaikeaa matemaattista yhtälöä ratkoisi, sillä ihmiset eivät katso silmiin, tai jos katsovat, niin katse on syrjyttävä, tyrmäävä ja julma, siitä ei voi erehtyä: mene pois tieltäni, se käskee, mitä ihmettä sinä siinä seisot (s. 208).

Bollan päähenkilöt puolestaan ovat aikuisia miehiä, jotka hakevat samansukupuolista rakkaussuhdetta. He löytävät toisensa Pristinassa ja rakastuvat intohimoisesti. Sota ajaa miehet kuitenkin eroon toisistaan. Toinen päähenkilöistä, Arsim, on väkivaltainen ja itsetunnoltaan hyvin heikko, perinteiseen miehen malliin kasvatettu mies. Hän pahoinpitelee vaimoaan, eikä ota perheestään vastuuta. Myöhemmin hän ei osaa elää uudessa kotimaassa, Suomessa, eikä saa mistään otetta.

Arsimin kautta teoksessa pohditaan myös kirjailijana olemista, tarvetta pukea elämä sanoiksi. Arsim yrittää kirjoittaa, mutta ei tunne saavansa tekstiään eläväksi. Unelmien toteutuminenkaan ei välttämättä tee ihmistä onnelliseksi: Luin joskus jostain, että unelmien toteutumisella on vaarjopuolensa, sillä elettyään unelmansa todeksi uneksija on antanut toiveensa pois. Se teki minut mietteliääksi, hieman surulliseksikin, silä ajattelin, että ihmisen pitäisi jotenkin varoa unelmiaan, niiden toteutumista erityisesti. Jos uneksinnan arvo on uneksijan haaveilussa, minkä arvoinen voi toteutunut haave olla? Minkä arvoinen voi olla esimerkiksi kirja, jos se julki tullessaan on kirjoittajansa pois antama unelma. (B, s. 151)

Toinen mies, Milos, on herkempi ja haavoittuvaisempi, mutta sota ei säästä häntäkään. Miesten kohtaamisissa on pajon kauneutta ja toivoa, yhteisen kauniin maailman lumoa, mutta todellisuus ei ole heidän. Velvoitteet, odotukset, yhteisöjen ja perinteiden paineet - ja lopulta myös päälle vyöryvä historia - eivät anna heille kummallekaan mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Statovcin tähänastisen tuotannon perusteella voi sanoa, että hän on Suomen kirjallisuudessa täysin omaäänisensä, rohkea kirjailija. Teemojensa kautta hän on vankasti kiinni kansainvälisessä kirjallisuudessa ja sanataituuruudessa hän on suomalaista parhaimmistoa. Statovcin virke on selkeä ja kaunis, mutta ei silti yhdentekevä.


Tiranan sydäntä on luettu ainakin näissä blogeissa: Marjatan kirjat ja mietteet, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Kaikkea kirjasta, Oksan hyllyltä,  Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kaisa Reetta T. Bolla on arvioitu muun muassa näissä blogeissa: Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa, Kirja hyllyssä, Lukuisa, Bibbidi bobbidi book, Kirjarouvan elämää ja Kirsin kirjanurkka.