Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta, 2. painos, 1999
Alkuteos: Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 272

Kirjat joista pidämme ovat yhtä erilaisia kuin ystävämme. Jotkut ovat vakavia, toiset valoisia. Jotkut ovat monitahoisia, toisissa on yksi aivan erityinen omininaisuus jolle annamme arvoa. Jotkut ovat hyvin kiihkeitä, toiset hiljaisia, tyyniä. Jotkut muistuttavat meitä ja antavat vahvistusta, toiset ovat meille haaste.

Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin sisältää alaotsikkonsa mukaisesti pohdintoja lukemisen taidosta. Yksi kirjan kantavia ajatuksia on se, että lukeminen on ikään kuin seurustelua tai keskustelua kirjojen kanssa. Kirja koostuu sinne tänne rönsyilevistä pohdinnoista kirjoista, kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Mazzarella siteeraa kirjailijoita ajatustensa tueksi ja ajatus punoutuu pikkuhiljaa eteenpäin.

Kirja alkaa kirjallisuuden ylistyksellä. Mazzarella pitää kirjoja yhtä korvaamattomina kuin ystäviään. Mutta sen lisäksi hän korostaa, että kirjoista saa tietoa - nimenomaan sosiaalisia tietoja ja taitoja, kuten esimerkiksi empatiakykyä. Kohta hän kuitenkin pohtii jo sitä, ovatko kirjailijat lopulta sen eettisempiä kuin kukaan muukaan. Kirjailijanerot ovat usein hyvinkin tunteettomia  ja itsekeskeisiä omassa lähipiirissään. Yhtenä esimerkkinä itsekkäästä kirjailijapersoonasta Mazzarella maintsee mm. Marina Tsvetajevan, jonka elämästä on juuri ilmestynyt Riikka Pelon kirjoittama kirja Jokapäiväinen elämämme (Tästä on esittely mm. Täällä toisen tähden alla -blogissa.).

Seurustelukumppanina lukijalla onkin ennemmin "kirjailijan ääni" kuin kirjailija itse. Kirjailijan ääni ilmenee kerronnasa ja paljastaa tai peittää, mitä haluaa - usein enemmän kuin kirjan henkilöt tietävätkään. Näin syntyy kirjailijan ja lukijan yhteinen sopimus. Mazzarella tarjoilee runoanalyyseja väitteidensä tueksi ja esimerkit ovatkin kuvaavia. Kiitän Mazzarellaa myös silmieni avaamisesta Albert Camus'n Sivullisesta. Muistan nuorena kirjallisuudenopiskelijana joskus jotenkin ymmärtäneeni Sivullisen päähenkilöä, Mersaultia, mutta Mazzarella pitää tätä täysin tunteettomana psykopaattina. Ehkäpä pitäisi näin nelikymppisenä lukea Sivullinen uudestaan!

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan toinen osa käsittelee ihmisen tarvetta nähdä elämänsä tarinana. Oman elämäntarinan kertomisen tarve tulee ihmisillä noin nelikymppisenä, on Mazzarella huomannut. Silloin ihminen alkaa ymmärtää aikansa rajallisuuden: Oman elämän näkeminen kertomuksena ei ole nostalgiaa eikä taaksepäin katsomista; se on päinvastoin tapa ottaa vastuu tulevaisuudesta, miettiä, miten elää oikein.

Kirjassa on paljon esimerkkejä avainromaaneista ja elämäkerroista, eli siitä,  miten kirjailijan, myös Mazzarellan itsensä, oma elämä taipuu elämäkerralliseksi romaaniksi. Kirjailijalla on käsissään suuri valta. Esimerkkinä Mazzarella mainitsee Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia, jossa kirjailija on esitellyt todellisen elämänsä epäonnistuneen suhteen todella suorasukaisesti. Hän on kostanut kirjoittamalla. Kirjailijat voivat olla myös pelottavia tuttavuuksia!

Loppuosa kirjasta, kirjan kolmas osa, pohtii kirjoittamisen edellytyksiä. Ja kirja päättyy vielä kirjallisuuden ylistykseen: Kirjallisuus pystyy siis edelleenkin enempään kuin elokuva. Kirjallisuus ei vain anna meidän katsella kanssaihmisiämme - se antaa meille myös mahdollisuuden nähdä heidän silmillään. Se antaa meidän katsoa toisiin todellisuuksiin, mutta myös toisista todellisuuksista.

Pidän Mazzarellan tyylistä kirjoittaa kuin huomaamatta suuria ajatuksia ja viisauksia. Teksti on helppolukuista ja nautittavaa. Sitaatit ovat monipuolisia ja oivalluttavia.Vain kirjan aloitus on hiukan liian rönsyilevä ja muistankin, että teos on joskus jäänyt minulta kesken jo ensimmäisillä sivuilla. Nyt pohdinta imaisi mukaansa, ja luin kirjan vaivattomasti työpaikan lukupiiriin, jossa meillä oli aiheena Merete Mazzarellan tuotanto. Olen aikaisemin lukenut Mazzarellalta omaeläkerralliset Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin, joista molemmista pidin paljon. Pidin kovasti myös Mazzarellan kirjoittamasta Fredrika Runebergin elämäkerrasta, joka on todella perusteellinen. Täti ja krokotiili on ollut kuitenkin Mazzarellan teoksista tähänastinen suosikkini ja tämä kirja taisi nyt mennä senkin edelle.

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan on luettu myös Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa. Molemmissa kirjasta on pidetty. Kirjaa voikin suositella kirjallisuuden harrastajille, sillä sen seurassa viihtyy mainiosti - kuten hyvän ystävän seurassa. Tämä kirja oli sellainen vahvistusta antava, tyyni ystävä.

A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho, 2013
Alkuteos: Ragnarök. The End of Gods, 2011
Suomentaja: Titia Schuurman
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 148



Hän kuvitteli tulitukkaisen isänsä liekehtivään mustaan lentokoneeseen, propellien pauhuun. Lentosotamiehet olivat Villi metsästyseurue. He olivat vaarallisia. Jos metsästäjä laskeutui ratsailta, hän hajosi tomuksi, lapsi luki. Se oli hyvä tarina, siinä oli merkitystä, siinä oli pelkoa ja vaaraa ja hallitsemattomia asioita.

A. S. Byattin Ragnarök. Jumalten tuho yhdistää skandinaavisen jumaltaruston ja toisen maailmansodan. Kehystarina kertoo laihasta lapsesta, joka on joutunut Englannin maaseudulle evakkoon sotaa pakoon. Hänen isänsä on sotimassa Pohjois-Afrikassa, ja tyttö on varma, että hän ei palaa. Lukemisena tytöllä on äidin antama kirja Asgård ja jumalat, johon on koottu skandinaavisia jumaltaruja. Parhaimmillaan todellisuus ja tarujen maailma sekoittuvat kirjassa unenomaiseksi, tai oikeammin painajaismaiseksi, maailmaksi. Asgårdin ja jumalten tarinat ovat hienoja, kuten tyttökin ymmärtää. Maagisen teoksen kuvitus ja tarut johdattavat hänet syvälle mielikuvituksen kerroksiin ja ymmärtämään maailmaa ja sen synkkää ja sattumanvaraista ominaislaatua.

Ikävä kyllä Byattin kirja on pääasiassa silkkaa jumaltaruston ja muinaisen skandinaavisen maailmankuvan tiivistelmää. Ensin esitellään puut, jotka ovat koko maailman perusta: Yggdrasil eli Maailmansaarni ja Rándrasill eli Meripuu. Niiden yhteydessä, juuristossa ja oksistossa elävät  eliöverkostot, kaikki eläimet, kasvit, hyönteiset, kalat ja sienet, esitellään nimeltä. Vaikka eläin-, kasvi- ja kalaluetteloista syntyy maaginenkin tunnelma, niin minua alkoi puuduttaa. Ihailin lähinnä kääntäjää, joka on kääntänyt kaikki kasvien ja eläinten nimet - työ on ollut melkoinen. Luonnonilmiöiden keskellä laiha lapsi kuitenkin ymmärtää, että maailma on tarkoituksellisesti järjestäytynyt ja kaikella on paikkansa ja tehtävänsä: Kaikki oli yhtä, pelto, pensasaita, saarnipuu, rehevä piennar, tallattu polku ja kaikki lukemattomat elämänmuodot, joiden joukossa laiha lapsi, joka oli laskenut kantamuksensa ja kaasunaamarinsa maahan, oli vain yksi monista.

Yggdrasilin juurella, Ginnungagap-kidasta syntyy jättiläinen, Ymir, josta muut jättiläiset ja jumalat saavat alkunsa. Jumalien synty ja maailman syntyvaiheet esitellään tarkasti.Vasta sitten alkavat jumalien seikkailut. "Vihdoinkin Odin kumppaneineen pääsee vauhtiin", ajattelin lukijana. Mutta ei siinä vauhtia niin paljon ollutkaan. Jumaltaruston mieleenjäävin osuus minulle oli Frigg-jumalattaren pojan, Baldurin kuolema. Frigg käy nimittäin koko maailman läpi (taas luetteloita) ja pyytää kaikkea maailmassa säästämään hänen poikansa hengen. Vain mistelin oksan hän ohittaa ja juuri mistelinoksa tietysti tappaa Baldurin. Frigg lähettää sanansaattajansa Hermodurin pyytämään Balduria takaisin kuoleman joen toiselta puolelta, Helin maasta:
          Ennen kaikkea, Hermodur sanoi, Frigg-jumalatar oli pyytänyt häntä anomaan, että Hel päästäisi Baldurin palaamaan, sillä hän ei voinut elää ilman Balduria. Tähän Hel vastasi, että äidit olivat kaikkina aikoina oppineet elämään ilman poikiaan. Joka päivä kuoli nuorukaisia, ja he ylittivät kiltisti hänen kultasiltansa. Vain Asgårdissa he saivat kuolla joka päivä taistelussa kuin leikissä ja herätä illaksi eloon juhlimaan. Kovassa maailmassa ja varjojen maailmaassa kuolema ei ollut leikki.
         Mutta tämä kuolema oli vähentänyt maailmasta valoa, Hermodur sanoi.
         Niin, Hel sanoi. Sittenpä se on vähentänyt.

Taru Friggistä ja Baldurista muistutti minua Lemminkäisen äidistä ja Lemminkäisestä, joten ehkä se siksikin jäi parhaiten mieleeni. Tarinassa oli dialogia ja jonkinlainen huumorinkin välähdys. Tällaista ilmaa olisin kaivannut enemmänkin tarustojen esittelyyn. Byattin teoksesta välittyy kyllä lukemisen voima ja myyttisten tarujen vaikuttavuus, mutta niiden mahtipontisuus ja synkkyys on noussut kaiken inhimillisen yli. Lapsen mielen Asgård ja jumalat on vallannut kokonaan: Kävellessään lapsi mietti pitkään ja hartaasti uskon merkitystä. Hän ei uskonut Asgårdin ja jumalten tarinoihin. Mutta ne olivat kiertyneet hänen kallonsa sisään kuin savu, ne hyrisivät siellä kuin tummat mehiläiset pesässään.

Minun täytyy myöntää, että Asgårdin "hyrinä" ei välittynyt minulle asti.  Kehystarinan lapsi tuntui liian kypsaltä, ehkäpä jopa "ylikypsältä", ja teennäiseltä luomukselta. Ihmettelin, miksi laiha lapsi oli nimenomaan laiha, entäs jos hän olisi ollut lihava. Odotin kirjalta paljon enemmän. Odotin, että jumaltarusto ja lapsen elämä tai maailmansota olisivat yhdistyneet enemmän. Nyt lukijalle tarjoiltiin vain välähdyksiä jostain yhteydestä, ja pääosin tarinat elivät täysin irrallisina. Minulle Asgårdkaan ei tässä muodossa hengittänyt. Jumaltarustot lukisin varmaankin mieluummin rönsyilevinä runoina kuin tiivistettyinä paketteina, sillä nautin niistä parista kohdasta, jotka kirjaan oli jätetty runomuodossa.

Jotain kuitenkin oivalsin omasta itsestäni lukijana. Olen adjektiivien ja vertauskuvien ystävä enemmän kuin tiiviin kerronnan ja substantiivien rakastaja. Vertauskohteena on kaiken lisäksi Hannu Väisäsen maalaileva, humoristinen ja valloittava Taivaanvartijat, jonka satuin lukemaan juuri ennen tätä tiivistä ja tarkkaa Byattin teosta. Väisäsen tyyli viehättää minua ehdottomasti enemmän. Byatt on voittanut Booker-palkinnon vuonna 1990 teoksellaan Riivaus, jonka haluaisin lukea ja verrata sitä tähän teokseen. Blogit Café pour les idiots ja Lumiomena kehuvat Ragnarökiä, mutta ovat havainneet samoja piirteitä kuin minäkin mm. maailmojen erillisyydestä. Minulle Ragnarök oli ilmeisesti liian vaikea teos.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi, 15. painos, 2001
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone 1998
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 335


J. K. Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi ei paljon esittelyjä kaipaa. Harry Potter -kirjasarjan ensimmäinen osa räjäytti potin - ja loppu on historiaa. Kirjasarja on varmasti yksi maailman tunnetuimmista ja käännetyimmistä kirjallisista ilmiöistä. Harry Potter huumaa on kestänyt kirjojen ilmestymisestä lähtien, mutta minä hyppäsin kelkkaan aika myöhään. Sain luettua sarjasta vain ensimmäisen osan 2000-luvun alussa ja jäin odottamaan aikaa, jolloin voisin lukea kirjat yhdessä lasten kanssa. Ja nyt tuli meidän perheessämme aika ruveta lukemaan niitä lapsille.

Koska kirja lienee kaikille tuttu, päätin kirjoittaa teoksesta siltä kannalta, miten se soveltuu ääneen luettavaksi iltasaduksi. Koeyleisönä minulla oli 7-vuotiaat kaksostytöt, joita suunnittelin pääyleisökseni. Tytöt olivat koulussa kuulleet Harry Potterista luokkakavereiltaan, joilla on isompia sisaruksia.

Kirjassa ei ole kuvia, joten ajattelin, ettei 5-vuotias poikani jaksa siihen keskittyä. Toisin kuitenkin kävi. Poika kuunteli tarkkaavaisesti jännittävää tarinaa. Koko kirjan kuunteli myös kahden kuukauden ikäinen poikavauvamme, joka valvoi kaikki lukuhetket joko syöden tai muuten vain korvat höröllään. 

Alkupuoli kirjasta kuluu Dursleyn perheen kanssa. Ilkeät ja pelokkaat jästit kuvaillaan värikkäästi, mutta minua lukijana häiritsi se, kuinka paljon Dudleyn lihavuudesta vitsailtiin, ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä entistä tyhmemmän ja ahneemmaan pelkurin. Toivoin, että kuuntelijani eivät tarttuisi kovin hanakasti sanaan "läski".

Onneksi myös taikuus on mukana aavistuksena jo ensi sivuilta lähtien. Professori McGarmiva ja Albus Dumbledore tulevat tutuiksi jo ensimmäisessä luvussa, mutta lapset odottivat näyttämölle Harry Potteria - kestää siis aika kauan, että päästään itse asiaan. Toinen, jota odotettiin, oli viisasten kivi. "Milloin se viisasten kivi oikein tulee? Mikä se on?" tytöt kyselivät.

Kirjan pääasia ei olekaan itse seikkailu, johon kuluu oikeastaan vain kirjan kolme viimeistä lukua. Tärkeämpää on pohjustaa kirjasarjan ystävyyssuhteet, esitellä Tylypahkan opettajat ja oppilaat ja kertoa velhojen elämästä ylipäätään. Huispaus on tietysti yksi  kirjan kohokohdista. Lisäksi hyvän ja pahan voimien taistelusta saadaan paljon tietoa, mutta siten, että salaperäisyys säilyy koko kirjan alusta loppuun. "Vol-- tiedät-kai-kuka" mainitaan niin usein, että nimi on varmasti lukijalle tuttu. 

Ehdottelin lukemisen aikana monet kerrat ekaluokkalaisille, että he saisivat itse ruvata lukemaan kirjasarjan loppuun. Toinen tyttö lukikin jo tästä kirjasta sivuja eteenpäin, jos jäimme illalla johonkin jännittävään kohtaan, mutta toinen oli sitä mieltä, että kirjan nimiä on vaikea lukea. Niitä oli myös hankala ääntää lukiessa. Ääneen lukijaa häiritsivät myös lukuisat lyöntivirheet, joita kirjaan oli jäänyt. Olisiko vielä yksi oikolukukerta häivyttänyt ne pois? Ihmettelin myös, miksi Tylypahkan oppilaat eivät teitittele opettajiaan, vaikka kyseessä on peribrittiläinen sisäoppilaitos. Lisäksi äänenlukemista haittasi puhekielisyys: monikon 1. persoonamuodon tilalla käytetty passiivimuoto on yllättävän vaikea lukea ääneen. Vaati aikamoista keskittymistä lukea lasten keskusteluja ja Hagridin puhetta. Muutenhan kirjaa luki mielikseen. Käännös on sujuvaa, taitavaa ja oivaltavaa: Tylypahka, huispaus, Likusteritie, Viistokuja, professori McGarmiva ovat niin toimivia suomennoksia, että lukijaa hykerryttää.

Kirjan loppu on täyttä toimintaa. Silloin myös viisivuotias poikani oli jännityksestä kalpeana. Kolmipäinen koira ja Voldemortin pelottavat kasvot olivat kaikista hirveimmät, mutta muutkin viisasten kiven suojaksi laaditut taiat jännittivät. Toinen tyttö vakuutti, että Harry Potter on paras kirja, jonka hän on ikinä lukenut ja nyt kaikki muut kirjat tuntuvat tylsiltä. Meidän piti heti aloittaa seuraava osa.

Kirja olikin äärimmäisen koukutava sekä aikuiselle että lapsille. Lapset piti joka ilta häätää puoliväkisin omiin sänkyihinsä ja seuraavana päivänä he ehdottelivat pitkin päivää, että voisimmeko jo mennä lukemaan Harry Potteria - näin usein tehtiinkin. Niinpä kirjan lukemiseen kului yllättävän vähän aikaa, vain vajaat kolme viikkoa, vaikka kerralla luettiin korkeintaan yksi luku. Seuraava osa onkin jo sellainen, jota en minäkään ole aiemmin lukenut. Jännittävää.

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita, 1991
Kustantaja: Otava



- Saanen siis esittäytyä: kreivi Yrjö Armas Drakkula. Vanhan vampyyrisuvun viimeisiä hurjapäitä, sanoi vaari ja kumarsi kohteliaasti.

Mauri Kunnas on suomalaisen lastenkirjallisuuden uudistaja ja hittinikkari - ja nykyisin kai voisi sanoa "grand old man". Kun kysyin lapsiltani, minkä kirjan he haluaisivat esitellä hyllystään blogini lastenkirjaviikolla, tämä kirja tuotiin eteeni. Vampyyrivaarin tarinoita onkin meillä ehkä luetuin Mauri Kunnaksen kirja - ja kuinka paljon näitä kirjoja onkaan meillä luettu! Siinä missä Tammen kultaiset kirjat kuuluvat oman sukupolveni lapsuuteen, nykylasten lapsuuteen kuuluvat Mauri Kunnaksen kirjat.

Mauri Kunnaksen kynänjälkeä ei voi tarpeeksi ylistää. Kuvat ovat värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia. Niissä on paljon katsottavaa ja hoksattavaa - niitä ei voi ammentaa tyhjiin. Mutta kaikkein parasta niissä on hahmojen ilmeikkyys. Inhimillisten tunteiden kirjo, jonka Kunnas saa piirrettyä hahmojensa olemuksiin, on vertaansa vailla.

Vampyyrivaarin tarinoita koostuu yhdeksästä pikku tarinasta sekä Drakkulan perheen ja heidän linnansa esittelystä. Tarinat on kehitelty  kauhuperinteen ympärille, mutta pelottavia ne eivät tosiaankaan ole.

Omaksi suosikikseni nousee pormestari Helsingiuksen perheen tarina, jossa mummo on tullut vierailulle ja häntä yritetään säästää rasittumiselta, koska hän on niin vanha. Onneksi vampyyrivaari tulee järjestämään säpinää mummon elämään. Kai vanhakin saa nauttia elämästä!

Toinen suosikkini tässä kirjassa on Baskerivillen koiran tarina. Siinä on oivallisesti mukailtu Baskervillen koiran tarua hyvin kunnasmaiseen tyyliin. Baskerivillen kylää pelotteleva ja hattuja varasteleva koira osoittautuukin baskereihin kyllästyneeksi kartanon pojaksi.

Kunnaksen tarinavarasto on ehtymätön. Vaikka jokainen tarina ei aivan hillitön hitti olisikaan, niin hyväntuulisia ne ainakin ovat. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista ja tarinat ja kuvat kiehtovat sekä tyttöjä että poikia. Kunnaksen kirjat sopivat myös kaiken ikäisille lapsille, tai voisi sanoa lapsenmielisille ihmisille vauvasta vaariin. Yli 90-vuotias pappani nimittäin ihasteli Kunnaksen kirjoja nähdessään: "Voi, onko lapsille nykyään näin hienoja kirjoja!" Meillä näitä on luettu jo yksivuotiaille ja nyt ekaluokkalaiset lukevat näitä itse - uudestaan ja uudestaan.

Lasten aarteita. Rakastetuimmat kehtolaulut ja iltasadut.

Lasten aarteita. Rakastetuimmat kehtolaulut ja iltasadut, 2012
Kustantaja: Warner Music Finland
Laulut: Vuokko Hovatta, Maija Vilkkumaa, Maarit Hurmerinta ja Johanna Iivanainen
Sadut: Esko Salminen, Samuli Edelman, Eero Aho ja Martti Suosalo



Joskus käsiin osuu aarteita, ja tämä levy on nimensä mukaisesti sellainen. Saimme
Lasten aarteita vauvalle lahjaksi ja olemme kuunnelleet sitä siitä lähtien päivittäin. Varsinainen hitti on tullut tupla-albumin kakkoslevystä, eli saduista. Enkä yhtään ihmettele, että levy palkittiin Emma-palkinnolla vuoden parhaana lastenalbumina.

Levylle on valittu kahdeksan satua. Näistä kansansatuja ovat Kettu ja rapu, Mies, joka etsi tyhmyyttä sekä hölmöläissadut Valoa pirttiin ja Akat kalassa. Loput sadut ovat taidesatuja: Taikasauva on Annikki Setälän satu, Timo Talitintin ulkomaanmatka on Aila Nissisen, Petterin kirahvit Kirsi Kunnaksen ja Vihreä hiiri Vappu Liipolan satu.

Karismaattiset tähtinäyttelijät Esko Salminen, Samuli Edelman, Eero Aho ja Martti Suosalo lukevat sadut selkeästi ja elävästi. Erityisesti Eero Ahon ja Martti Suosalon lukemistavat lämmittävät aikuisenkin korvaa. Heitä kuuntelisi vaikka kuinka kauan.

Meille on jo jäänyt lentäviä lauseita näistä saduista. "Sehän nähdään!"on peräisin Kettu ja rapu -sadusta ja Martti Suosalo lausuu sen niin veikeästi, että kuulijaa naurattaa. Petterin kirahvit -sadusta on peräisin "Kaikin mokomin" -sanonta ja "Kalaton on kalakeittomme"on tietysti Akat kalassa -hölmöläissadusta. Satujen välissä soi kaunis välimusiikki, jota myös laulelemme. Siitä tulee jo itsessään mukavan satumainen olo, jonka kuullessaan jää jännittyneenä odottamaan seuraavan sadun alkua.

Aikuisten mieleen on erityisesti satu Mies, joka etsi tyhmyyttä, jossa aviomies jättää tyhmän vaimonsa, mutta kierreltyään hiukan maailmalla, hän toteaa, että oma eukko onkin ihan yhtä tyhmä kuin kaikki muutkin ihmiset ja palaa täysin tyytyväisenä vaimonsa luo. Hölmöläissadutkin naurattavat aikuisia enemmän kuin lapsia: hölmöläisen päähän "iskee ajatus kuin kipinä tuluksiin" tai hölmöläismiehet "olivat makoilleet itsensä väsyksiin sillä välin, kun akat olivat keittäneet puuroa ja leiponeet leipiä", joten akkojen täytyy lähteä kalaan. Viisivuotiaan poikani suosikki on Kettu ja rapu -satu. Se on mukavan lyhyt ja siinä on selkeä juoni, jossa kettua petkutetaan. Ekaluokkalaiset kaksostytöt nauttivat Taikasauva-sadusta, koska siinä on prinsessa.

Entäpä tupla-albumin ensimmäinen levy? Kehtolauluja ei varmaan koskaan kuuntele tarpeeksi. Niistä tulee levollinen ja kiireetön olo. Vuokko Hovatan, Maija Vilkkumaan, Maarit Hurmerinnan ja Johanna Iivanaisen tulkinnat ovat raikkaita. Perinteinen paatos puuttuu näistä lauluista, mutta silti ne ovat koskettavia. Erityisesti nautin Lapin äidin kehtolaulusta ja Soittajapaimen-laulusta. Täytyy kuitenkin myöntää, että Robinin levy soi meillä useammin kuin kehtolaulut, joita soittelen ennen kaikkea kaksikuiselle vauvallemme.

Lasten aarteita on mitä mainioin paketti. Siinä on kaikille perheenjäsenille vauvasta vaariin jotain tarjontaa. Kehtolaulut sopivat kaikille ja satujen maailma on lumoava. Nykylastenkirjojen avaruusseikkailujen ohella kannattaisi ehdottomasti lukea perinteisiä satuja lapsille. Niissä on paljon viisautta ja viihdykettä - paljon enemmän kuin taidamme muistaakaan.

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa, 2012
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 31



Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen rannalla, auringhon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi.

Enna Airikin Haavemaa on kaunis kirja. Kuvitus on herkkää ja romanttista ja kulkee tarinan kanssa hienosti, sillä tarinakin on hyvin perinteinen ja kaunis kertomus Haavemaasta, eli mielikuvituksen mahdollisuuksista. Kuvitus muistuttaa minusta Art Nouveau -tyyliä, se hivelee silmää ja herättää Haavemaan eloon.

Haavemaa on hyvässä mielessä vanhanaikainen satu. Oli ilahduttavaa lukea välillä jotain rauhallista nykykirjaa kirkkaiden värien ja vauhdikkaiden temmellyskirjojen keskellä. Teoksen päähenkilö on orpotyttö Aana, joka makaa sairaana vuoteessaan. Oili-täti hoitaa häntä lempeästi, mutta tyttö vain hehkuu kuumeisena. Kun täti antaa Aanalle syntymäpäivälahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioisen kirjan, alkaa tyttö kirjoittaa kirjaan kuvitelmiaan Haavemaasta. Siellä Aana löytää ihanan lammen ja Helmikartanon, hän saa kauniita nukkeja ja pukuja, suloisen koiran ja hyvän ystävän. Lopuksi hän löytää Haavemaasta myös kaikkein tärkeimmät: äitinsä ja isänsä.

Luin kirjasta ensimmäisen kerran Annan Matkalla Mikä-Mikä-Maahan-blogista ja ihastuin kuvitukseen. Kirjabloggaajat äänestivät kirjan viime vuoden toiseksi parhaaksi lasten ja nuortenkirjaksi ja sitä kehuvat mm. Tarinauttisen hämärän hetken Elma Ilona ja Lumiomenan Katja. Kun sitten törmäsin kirjaan kirjastossa, lainasin sen oitis. Halusin ehdottomasti lukea sen tyttärilleni. Kuten arvasinkin, kuvitus sai 7-vuotiaat tytöt huokailemaan. Aanalla on toinen toistaan sievempiä pukuja ja pienen tytön unelmamaailma ympärillään: "Minä haluan olla tuo Aana!" toinen tytöistäni huudahti. "Ja haluaisin, että koko meidän perhe asuisi tuolla Haavemaassa!"

Aikuiselle on kuitenkin alusta asti selvää, että Aana on hyvin sairas. Jokaisella kirjan aukeamalla on kaunis, Haavemaahan liittyvä kuva, joka on kokonaisen sivun kokoinen. Aukeaman toisella sivulla, tekstin alla on Aanan todellisen elämän kuvia mustina siluetteina. Niistä käy ilmi Oili-tädin huoli ja lääkärin käynti. Ja jos Haavemaa-kuvia katsoo tarkasti, niin niissä jokaisessa on jotain mustaa ikään kuin muistutuksena todellisuudesta. Tai niin, kumpi maailma lopulta on Aanalle enemmän totta? Lopussa Aana nimittäin siirtyykin Haavemaahansa, jossa hänen äitinsä ja isänsä ovat häntä vastassa.

Jouduin selittämään tyttärilleni, mitä tarinassa tapahtui, että Aana kuoli ja pääsi taivaaseen äitinsä ja isänsä luokse. Tutkimme kuvat vielä oikein tarkasti, ja selitin, mistä niin voi päätellä. Kirjasta jäi tytöille selvästi ristiriitainen olo, ja luulenpa, että kirjaa luetaan ja katsellaan vielä monta kertaa. Kirja ei kuitenkaan ollut ahdistava ja kuvitus on niin hieno, että kuolemastakin voi puhua rauhallisesti - tai jättää puhumatta.

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!, 2012
Alkuperäisteos: Oh no, George!, 2011
Suomentaja: Tuula Korolainen
Kustantaja: Lasten keskus


Voi sinua, Chris Haughton, minkä pojalleni teit! Olen nyt  lukenut vastustamattoman Sulon temmellyksistä kymmeniä kertoja ja joutunut vannomaan, että ostan kirjan heti omaksi, kun se osuu kohdalle. Harvan kirjan huumori on iskenyt niin täysillä sekä poikaani että minuun kuin tämän Voi sinua, Sulo! -kirjan huumori. Olemme myytyjä.

Sulo on koira, eikä mikään pieni koira, vaan jopa isäntäänsä isokokoisempi koira. Isäntä, herra Hyyppä, on kuitenkin herra talossa ja Sulo ilmeistä päätellen todellakin rakastaa häntä ja haluaa tehdä, kuten isäntä käskee. Mutta kun Sulo jää yksin kotiin, hän ei pystykään toteuttamaan isäntänsä pyyntöä olla kiltisti. Kyytiä saa kakku, kissa ja kukkamulta.  Kun herra Hyyppä palaa kotiin, hän toruu Suloa, mutta ei suutu, vaan siivoaa sotkut ja ehdottaa lenkille lähtöä. Viisas isäntä! Ei silti - Sulon anteeksipyyntö on vilpitön.

Lenkillä Sulo osaakin sitten olla kauniisti: "Hyvin menee, Sulo!" saa isäntä kehua koiraansa. Mutta kuinkas käy, kun Sulo havaitsee kaikkein ihanimman asian maailmassa, nimittäin roskapöntön?

Kirjassa ei ole paljoa tekstiä, mutta se vähäkin riittää luomaan hellyttävän tai riehakkaan tunnelman. Kääntäjänä Tuula Korolainen on tavoittanut Sulon luonteen. Hän on kääntänyt kirjan nimen "Oh no, George!" muotoon "Voi sinua, Sulo!" sen sijaan, että se olisi "Voi ei, Sulo!". Näin käännökseen on tullut mukavan lempeä ja ymmärtäväinen sävy. Meillä onkin nyt keskinäisenä vitsinä viisivuotiaan poikani kanssa sama sanonta: "Voi sinua, Kalle!" tai "Voi sinua, äiti!" Tilanteita, joihin nämä pienet päivittelyt sopivat on arjessamme yllättävän paljon. Poika on nimittäin vilkas ja äiti on hajamielinen. Sanonta on sen verran lempeä ja hyväksyvä, että toivoisin muistavani sen ennen kuin alan huutaa tilanteissa, joihin pieni, joutuisa poika itsensä usein sotkee. Tämän tästä yritän myös muistaa sanoa ääneen: "Hyvin menee, Kalle!" Koirakoulu ei taida olla niin kovin kaukana lapsen kasvatuksesta ja arkeen kaikki huumori on tervetullutta.

Kuvitus tässä kirjassa on pääasiassa oranssin sävyinen, mutta tummaa sinistä ja vihreääkin on käytetty jonkin verran. Vahvoista vastavaväreistä tulee retro-tunnelmaa, eikä Sulo ole ollenkaan liian suloinen. Todella ilmeikäs hän silti on. Herra Hyyppä on vihreä pikkumies, ja sympaattinen on hänkin suurine silmineen ja päineen.

Kun Sulolla menee hyvin tai hänellä on valinnan paikka, sivun tausta on valkoinen ja Sulon oranssi hahmo nousee keskipisteeksi. Mutta kun hurja meno alkaa, koko tausta muuttuu oranssiksi ja Sulo ikään kuin katoaa taustaan. Kirjan motto on lainattu Epiktetokselta: On helppo ajatella, mutta vaikeaa toimia. Vapaa ei ole se, joka tekee mitä haluaa, vaan  se,  joka hallitsee halunsa. Vapaa on se, joka on itsensä herra.

Löysin Lastenkirjahyllystä teoksen esittelyn ja haluaisin käsiini kirjalijan edellisenkin lastenkirjan, joka myös on suomennettu. Tästä kirjasta tulevat kaikki hyvälle tuulelle.