A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho, 2013
Alkuteos: Ragnarök. The End of Gods, 2011
Suomentaja: Titia Schuurman
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 148



Hän kuvitteli tulitukkaisen isänsä liekehtivään mustaan lentokoneeseen, propellien pauhuun. Lentosotamiehet olivat Villi metsästyseurue. He olivat vaarallisia. Jos metsästäjä laskeutui ratsailta, hän hajosi tomuksi, lapsi luki. Se oli hyvä tarina, siinä oli merkitystä, siinä oli pelkoa ja vaaraa ja hallitsemattomia asioita.

A. S. Byattin Ragnarök. Jumalten tuho yhdistää skandinaavisen jumaltaruston ja toisen maailmansodan. Kehystarina kertoo laihasta lapsesta, joka on joutunut Englannin maaseudulle evakkoon sotaa pakoon. Hänen isänsä on sotimassa Pohjois-Afrikassa, ja tyttö on varma, että hän ei palaa. Lukemisena tytöllä on äidin antama kirja Asgård ja jumalat, johon on koottu skandinaavisia jumaltaruja. Parhaimmillaan todellisuus ja tarujen maailma sekoittuvat kirjassa unenomaiseksi, tai oikeammin painajaismaiseksi, maailmaksi. Asgårdin ja jumalten tarinat ovat hienoja, kuten tyttökin ymmärtää. Maagisen teoksen kuvitus ja tarut johdattavat hänet syvälle mielikuvituksen kerroksiin ja ymmärtämään maailmaa ja sen synkkää ja sattumanvaraista ominaislaatua.

Ikävä kyllä Byattin kirja on pääasiassa silkkaa jumaltaruston ja muinaisen skandinaavisen maailmankuvan tiivistelmää. Ensin esitellään puut, jotka ovat koko maailman perusta: Yggdrasil eli Maailmansaarni ja Rándrasill eli Meripuu. Niiden yhteydessä, juuristossa ja oksistossa elävät  eliöverkostot, kaikki eläimet, kasvit, hyönteiset, kalat ja sienet, esitellään nimeltä. Vaikka eläin-, kasvi- ja kalaluetteloista syntyy maaginenkin tunnelma, niin minua alkoi puuduttaa. Ihailin lähinnä kääntäjää, joka on kääntänyt kaikki kasvien ja eläinten nimet - työ on ollut melkoinen. Luonnonilmiöiden keskellä laiha lapsi kuitenkin ymmärtää, että maailma on tarkoituksellisesti järjestäytynyt ja kaikella on paikkansa ja tehtävänsä: Kaikki oli yhtä, pelto, pensasaita, saarnipuu, rehevä piennar, tallattu polku ja kaikki lukemattomat elämänmuodot, joiden joukossa laiha lapsi, joka oli laskenut kantamuksensa ja kaasunaamarinsa maahan, oli vain yksi monista.

Yggdrasilin juurella, Ginnungagap-kidasta syntyy jättiläinen, Ymir, josta muut jättiläiset ja jumalat saavat alkunsa. Jumalien synty ja maailman syntyvaiheet esitellään tarkasti.Vasta sitten alkavat jumalien seikkailut. "Vihdoinkin Odin kumppaneineen pääsee vauhtiin", ajattelin lukijana. Mutta ei siinä vauhtia niin paljon ollutkaan. Jumaltaruston mieleenjäävin osuus minulle oli Frigg-jumalattaren pojan, Baldurin kuolema. Frigg käy nimittäin koko maailman läpi (taas luetteloita) ja pyytää kaikkea maailmassa säästämään hänen poikansa hengen. Vain mistelin oksan hän ohittaa ja juuri mistelinoksa tietysti tappaa Baldurin. Frigg lähettää sanansaattajansa Hermodurin pyytämään Balduria takaisin kuoleman joen toiselta puolelta, Helin maasta:
          Ennen kaikkea, Hermodur sanoi, Frigg-jumalatar oli pyytänyt häntä anomaan, että Hel päästäisi Baldurin palaamaan, sillä hän ei voinut elää ilman Balduria. Tähän Hel vastasi, että äidit olivat kaikkina aikoina oppineet elämään ilman poikiaan. Joka päivä kuoli nuorukaisia, ja he ylittivät kiltisti hänen kultasiltansa. Vain Asgårdissa he saivat kuolla joka päivä taistelussa kuin leikissä ja herätä illaksi eloon juhlimaan. Kovassa maailmassa ja varjojen maailmaassa kuolema ei ollut leikki.
         Mutta tämä kuolema oli vähentänyt maailmasta valoa, Hermodur sanoi.
         Niin, Hel sanoi. Sittenpä se on vähentänyt.

Taru Friggistä ja Baldurista muistutti minua Lemminkäisen äidistä ja Lemminkäisestä, joten ehkä se siksikin jäi parhaiten mieleeni. Tarinassa oli dialogia ja jonkinlainen huumorinkin välähdys. Tällaista ilmaa olisin kaivannut enemmänkin tarustojen esittelyyn. Byattin teoksesta välittyy kyllä lukemisen voima ja myyttisten tarujen vaikuttavuus, mutta niiden mahtipontisuus ja synkkyys on noussut kaiken inhimillisen yli. Lapsen mielen Asgård ja jumalat on vallannut kokonaan: Kävellessään lapsi mietti pitkään ja hartaasti uskon merkitystä. Hän ei uskonut Asgårdin ja jumalten tarinoihin. Mutta ne olivat kiertyneet hänen kallonsa sisään kuin savu, ne hyrisivät siellä kuin tummat mehiläiset pesässään.

Minun täytyy myöntää, että Asgårdin "hyrinä" ei välittynyt minulle asti.  Kehystarinan lapsi tuntui liian kypsaltä, ehkäpä jopa "ylikypsältä", ja teennäiseltä luomukselta. Ihmettelin, miksi laiha lapsi oli nimenomaan laiha, entäs jos hän olisi ollut lihava. Odotin kirjalta paljon enemmän. Odotin, että jumaltarusto ja lapsen elämä tai maailmansota olisivat yhdistyneet enemmän. Nyt lukijalle tarjoiltiin vain välähdyksiä jostain yhteydestä, ja pääosin tarinat elivät täysin irrallisina. Minulle Asgårdkaan ei tässä muodossa hengittänyt. Jumaltarustot lukisin varmaankin mieluummin rönsyilevinä runoina kuin tiivistettyinä paketteina, sillä nautin niistä parista kohdasta, jotka kirjaan oli jätetty runomuodossa.

Jotain kuitenkin oivalsin omasta itsestäni lukijana. Olen adjektiivien ja vertauskuvien ystävä enemmän kuin tiiviin kerronnan ja substantiivien rakastaja. Vertauskohteena on kaiken lisäksi Hannu Väisäsen maalaileva, humoristinen ja valloittava Taivaanvartijat, jonka satuin lukemaan juuri ennen tätä tiivistä ja tarkkaa Byattin teosta. Väisäsen tyyli viehättää minua ehdottomasti enemmän. Byatt on voittanut Booker-palkinnon vuonna 1990 teoksellaan Riivaus, jonka haluaisin lukea ja verrata sitä tähän teokseen. Blogit Café pour les idiots ja Lumiomena kehuvat Ragnarökiä, mutta ovat havainneet samoja piirteitä kuin minäkin mm. maailmojen erillisyydestä. Minulle Ragnarök oli ilmeisesti liian vaikea teos.