Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa, 2012
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 31



Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen rannalla, auringhon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi.

Enna Airikin Haavemaa on kaunis kirja. Kuvitus on herkkää ja romanttista ja kulkee tarinan kanssa hienosti, sillä tarinakin on hyvin perinteinen ja kaunis kertomus Haavemaasta, eli mielikuvituksen mahdollisuuksista. Kuvitus muistuttaa minusta Art Nouveau -tyyliä, se hivelee silmää ja herättää Haavemaan eloon.

Haavemaa on hyvässä mielessä vanhanaikainen satu. Oli ilahduttavaa lukea välillä jotain rauhallista nykykirjaa kirkkaiden värien ja vauhdikkaiden temmellyskirjojen keskellä. Teoksen päähenkilö on orpotyttö Aana, joka makaa sairaana vuoteessaan. Oili-täti hoitaa häntä lempeästi, mutta tyttö vain hehkuu kuumeisena. Kun täti antaa Aanalle syntymäpäivälahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioisen kirjan, alkaa tyttö kirjoittaa kirjaan kuvitelmiaan Haavemaasta. Siellä Aana löytää ihanan lammen ja Helmikartanon, hän saa kauniita nukkeja ja pukuja, suloisen koiran ja hyvän ystävän. Lopuksi hän löytää Haavemaasta myös kaikkein tärkeimmät: äitinsä ja isänsä.

Luin kirjasta ensimmäisen kerran Annan Matkalla Mikä-Mikä-Maahan-blogista ja ihastuin kuvitukseen. Kirjabloggaajat äänestivät kirjan viime vuoden toiseksi parhaaksi lasten ja nuortenkirjaksi ja sitä kehuvat mm. Tarinauttisen hämärän hetken Elma Ilona ja Lumiomenan Katja. Kun sitten törmäsin kirjaan kirjastossa, lainasin sen oitis. Halusin ehdottomasti lukea sen tyttärilleni. Kuten arvasinkin, kuvitus sai 7-vuotiaat tytöt huokailemaan. Aanalla on toinen toistaan sievempiä pukuja ja pienen tytön unelmamaailma ympärillään: "Minä haluan olla tuo Aana!" toinen tytöistäni huudahti. "Ja haluaisin, että koko meidän perhe asuisi tuolla Haavemaassa!"

Aikuiselle on kuitenkin alusta asti selvää, että Aana on hyvin sairas. Jokaisella kirjan aukeamalla on kaunis, Haavemaahan liittyvä kuva, joka on kokonaisen sivun kokoinen. Aukeaman toisella sivulla, tekstin alla on Aanan todellisen elämän kuvia mustina siluetteina. Niistä käy ilmi Oili-tädin huoli ja lääkärin käynti. Ja jos Haavemaa-kuvia katsoo tarkasti, niin niissä jokaisessa on jotain mustaa ikään kuin muistutuksena todellisuudesta. Tai niin, kumpi maailma lopulta on Aanalle enemmän totta? Lopussa Aana nimittäin siirtyykin Haavemaahansa, jossa hänen äitinsä ja isänsä ovat häntä vastassa.

Jouduin selittämään tyttärilleni, mitä tarinassa tapahtui, että Aana kuoli ja pääsi taivaaseen äitinsä ja isänsä luokse. Tutkimme kuvat vielä oikein tarkasti, ja selitin, mistä niin voi päätellä. Kirjasta jäi tytöille selvästi ristiriitainen olo, ja luulenpa, että kirjaa luetaan ja katsellaan vielä monta kertaa. Kirja ei kuitenkaan ollut ahdistava ja kuvitus on niin hieno, että kuolemastakin voi puhua rauhallisesti - tai jättää puhumatta.