Messulöytöni

 

Aarre

 

Kalat

Harakat

Lapset

Ja muutama muu opus...

Olin kiljaista onnesta, kun löysin messujen antikvariaattiosastolta Aapelin Onnen pipanoita (1947).  Tuo kansi! Olen lukenut tänä kesänä ja syksynä Aapelin Vinskit ja Pikku Pietarin pihan ja nyt löysin hänen pakinoitaan. Lokakuinen klassikkokuukauteni innosti ostamaan muitakin klassikoita: F. E. Sillanpään esikoisteoksen Elämä ja aurinko ja Juhani Ahon viimeiseksi jääneen Muistatko?-teoksen. Bertolt Brechtin Äiti Peloton ja hänen lapsensa tarttui haasteena mukaan.

Muita kirjaostoksiani siivittivätkin blogisavut... Aikakauskirja Grantaa on esitellyt ainakin Lumiomenan Katja ja Mitchellin Pilvikartaston arvion luin Sallan lukupäiväkirjasta. Molemmista kiinnostuin heti. Arto Lapin Harakan paja -innoittajani on Poplaarin Pekka, sillä Lappi on yhteisiä suosikkejamme. Kun Harakan paja osui kohdalle, ostin sen tamperelaisessa hengessä. Toinen harakkakirja, Fletcherin Meriharakat tarttui mukaan, koska monessakin blogissa on kehuttu kirjailijan teoksia.

Leena Lumin innoittamana ostin John Irvingin Leski vuoden verran -kirjan ja Aksel Sandemosen Kadonnut on vain unta -teoksen. Leena on useassakin kommentissaan nostanut Lesken Irving-suosikkeihinsa ja Aksel Sandemosen hän nimesi eräässä kommentissaan yhdeksi klassikkosuosikikseen. En ollut koko miehestä kuullutkaan, joten kun Sandemosen kirja osui silmiini, olin valmis haasteeseen. Kirjan nimihän on niin kaunis kuin olla voi - silkkaa runoutta.

Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana sekä työkaverini Pia puolestaan ovat kehuneet Pakkalan Elsaa, joten kun pakkalat osuivat silmiini, ostin ne omaan hyllyyni. P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kehuma Kyllikki Villa pääsi nyt myös hyllyyni, kun löysin pokkariversion Elämän korkeasta keskipäivästä.

Lapset löysivät divarista läjän Enid Blytonin kirjoja. SOS- ja Salaisuus-sarjoista löytyivät ensimmäiset osat, mutta Viisikko-sarjasta ei, joten siitä valittiin kirja jännittävimmän kannen perusteella. Toinen tyttäristä on innostunut Mysteerityttö-sarjasta ja pientä salapoliisityötä vaadittiinkin sarjan etsimisessä. Pojalle löytyi divarista Risto Räppääjä, jota ei meillä vielä ollutkaan, ja Hurraa Helsinki -kirja, joka poimittiin mukaan Helsinki-intomme kunniaksi.

Näillä kirjoilla luulisi pärjäävänsä seuraaviin messuihin saakka. Lukuiloja itse kullekin!

Maailman paras kirja valitaan pian

Mikä on maailman paras kirja?

 

Olisiko se joku näistä?

Se selviää Kirjakantti-tapahtumassa Kuopiossa 23.11. klo 15.30-17.00, jolloin julkistetaan kiistaton äänestystulos maailman parhaasta kirjasta. 

Kirjakantti on Kuopion kaupunginkirjaston järjestämä tapahtuma, johon myös kirjabloggaajat osallistuvat. Vaikka en pääse paikan päälle, pääsin kuitenkin vaikuttamaan maalman parhaan kirjan valintaan, joka on edennyt näin:

1) Syyskuussa 2013 kuka tahansa sai ehdottaa omia suosikkejaan Amman lukuhetki -blogin ehdokaslistalle. Kirjoja kertyi yli 500 nimikettä. 

2) Lokakuussa 2013 kirjabloggaajat antoivat ääniä noiden 500 kirjan joukosta kuudelle valitsemalleen teokselle. Jokainen ehdotettu kirja sai yhden äänen. Äänestykseen osallistui 50 kirjablogia, myös Luettua elämää.

3) Marraskuussa 2013 voittaja julkistetaan. Nyt on julkistettu 100 eniten ääniä saaneen kirjan lista Amman lukuhetkessä. Siellä ovat myös minun äänestämäni kuusi kirjaa, joista jokainen on saanut siis ainakin yhden pisteen.

Valitsin omiksi suosikeikseni kolme kotimaista ja kolme ulkomaista kirjaa. Nyt jään jännittämään, olisiko maailman paras kirja näiden joukossa:

Emily Bronte: Humiseva harju (1847)

Humiseva harju on pakahduttavan upea rakkaustarina, jonka voima kantaa nykypäivään asti. Kate Bushin Wuthering Heights -kappale tiivistää kirjan tunnelman. Siihen ei ole lisättävää.

Antoine Sait-Exupéry: Pikku prinssi (1943)

Olen lukenut Pikku prinssin kymmeniä kertoja, enkä vieläkään osaa selittää, miksi. Kirjassa on jotain taikaa. Vilpitön, kiltti prinssi, itsekäs ruusu ja kesyttämistä odottava kettu. Miten näistä aineksista on voinut syntyä jotain näin koskettavaa?

John Irving: Ystäväni Owen Meany (1989)

Irving on tarinaniskennän kuningas ja edustaa minulle kaikkea, mistä kirjallisuudessa on kyse. Hän on säkenöivä kertoja, joka kertoo erikoisista ihmisistä, mutta on myös yhteiskunnallinen. Jos on pakko valita joku hänen kirjoistaan parhaaksi, niin se on Ystäväni Owen Meany.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)

Sinuhen elämäntarinassa yhdistyvät historia, yhteiskunnallisuus ja tarina. Taas se tarina. Ja sen kertomisen ilo.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959 - 1962)

Koko Täällä Pohjantähden alla -trilogian yli kantaa tunne siitä, että Linnan on ollut pakko kertoa tämä tarina. Suomen historia on ollut pakko kertoa näin, jotta suomalaiset sen ymmärtäisivät, jotenkin edes.

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Puhdistuksessa yhdistyvät taas historiallisuus ja tarina, mutta myös taitava muoto. Kirja on lukuelämys, joka saa lukijan haukkomaan henkeään.


Mitkä kuusi kirja sinä olisit valinnut? Tai jos osaat kertoa, mikä on maailman paras kirja, niin haluan ehdottomasti tietää sen!


Kirjakantti-tapahtuman ohjelma on osoitteessa www.kirjakantti.fi.

Klassikkokuukauden kuittaus

Loistavat klassikot

Lokakuu kului klassikkokuukautena, ja vielä tarkemmin, kotimaisten klassikoiden lukukuukautena. Olin jo pitkään haaveillut erityisesti Joel Lehtosen Putkinotkon lukemisesta, ja kirjahyllyssäni näytti olevan muutamakin kotimainen klassikko, jotka suorastaan huusivat lukemaan. Työväenkirjallisuudenpäivillä elokuussa Putkinotko hyppäsi ostoskassiini ja sinetöi tempullaan lukusuunnitelmani.

Putkinotkosta tulikin kuukauden paras kirja. Luin sen klassikkopinostani ensimmäisenä ja ihastuin sen kerrontaan. Nautiskelin lukemisesta. Joel Lehtosen kerronta on värikästä, jopa rönsyilevää, ymmärtävää ja viisasta. Juutas Käkriäisen perheestä tuli minulle suorastaan rakas. Ihmettelen vieläkin, miten vivahteikkaasti Lehtonen kuvaa myös perheen kaikki 10 lasta, eli jokainen persoona sai oman erityislaatunsa ja pienen soppensa myös sydämessäni.

Lähes kaikki klassikkokuukauden muutkin kirjat kertoivat lapsista tavalla tai toisella. Ainoa poikkeus oli Arvid Järnefeltin Isänmaa, joka kertoi 1800-luvun loppupuoliskon kansallisuusaatteen heräämisestä maaseudulla ja aatteen vaikutuksista helsinkiläisen sivistyneistön elämään.

Klassikkokuukauden aikana luin seuraavat aikuisten kirjat:

Joel Lehtonen: Putkinotko (1920)
Aapeli: Pikku Pietarin piha (1958)
Arvid Järnefelt: Isänmaa (1893)
Teuvo Pakkala: Lapsia (1895)
Toivo Pekkanen: Lapsuuteni (1953).

Ne kaikki edustavat suomalaista realismia ja perinteistä kansankuvausta. Ainoastaan Isänmaassa tunnistin romanttisen tyylin piirteitä, mutta nekin jäivät taka-alalle. Pekkasen Lapsuuteni edusti jo modernia kirjallisuutta, mutta realismi on ilman muuta sen vankka pohja.

Jos Joel Lehtonen hämmästytti aidolla lapsikuvauksellaan, niin Teuvo Pakkala ja Aapeli ovat siinä aivan mestareita. Lapsia-novellikokoelma ja Pikku Pietarin piha lämmittävät sydäntä. Vilpitön lapsen maailma tulee niin lähelle, että tuntuu kuin olisi lasten mukana kulkemassa poluilla ja pihapiirissä kokemassa suruja ja iloja. Pekkasen Lapsuuteni puolestaan herättää sellaisen myötunnon, että sydäntä puristaa kaikkien maailman lasten puolesta.

Klassikot eivät turhaan ole klassikoita. Niissä on jotain koskettavaa inhimillisyyttä, joka tavoittaa lukijansa sukupolvesta toiseen. Ne palkitsevat lukuelämyksellä, jossa yhdistyvät jokin ajaton viisaus ihmisyydestä ja ymmärrys historiasta. Voisiko jopa väittää, että ne opettavat elämään?

Lastenkirjat ja Satupäivä 18.10.

Lastenkirjojakin luin ääneen kolmen kokonaisen klassikon verran. Niistä tunnetuin on varmasti Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956), joka on ajattoman tenhoava. Nykylapset hokevat otteita runoista tämän tästä, eli yhä uudet sukupolvat innostuvat Villestä ja Vallesta ja herra Pii Poosta - moderni lastenrunoteos on kiistaton klassikko.

Valtakunnallisen Satupäivän kunniaksi luimme perinteisiä hölmöläissatuja, Pirkko-Liisa Surojeginin toimittaman ja kuvittaman Suomen lasten hölmöläissatuja -kokoelman. Niistä innostuneina tartuimme myös Jarno Pennasen satuklassikkoon Kulunut kultaviitta (1971). Satupäivä inspiroi lukemaan satuja - ei mikään turha päivä ollenkaan!

Upeat kirjamessut sekä Projekti 12- ja TBR100-tilanne

Helsingin kirjamessut kruunasivat hienon lukukuukauden. Pääsin kuuntelemaan yhden keskustelutilaisuuden, Jaetun lukemisen lumo, jossa puhuttiin sekä lukupiireistä että kirjablogeista. Tilaisuuden jälkeen tapasin ihania kirjabloggaajia ja innostuin heidän myötään taas entistä enemmän tästä touhusta. Lisäksi tein lumoavia löytöjä, jotka esittelen pikapuoliin blogissani.

Syyskuussa aloittamani Projekti 12 ei alkanut silloin ollenkaan. Lokakuussa sen sijaan sain tavoitteeni täytettyä ja luin molemmat Projekti 12:n lokakuun tavoitekirjani, eli Aapelin Pikku Pietarin pihan ja Järnefeltin Isänmaan. Nyt olen siis vihdoin aloittanut järjestelmällisen lukemattomien kirjahyllykirjojeni lukemisen.

To be Read 100 -listani, eli TBR100-listani, näyttää vieläkin paremmalta, sillä luin listalta myös Pakkalan Lapsia-novellikokoelman ja Pekkasen Lapsuuteni-muistelmateoksen. Olen siis saavuttanut jo 4 % tavoitteestani.

Kirjapohdintaa

Klassikkokuukaudesta jäi niin hyvä mieli, että otan sen uusiksi keväällä. Yksikään klassikko ei ollut pettymys, vaan sain kokea elämyksen toisensa perään. Uutuuskirjoista ei aina voi sanoa samaa. Niiden joukossa on kuitenkin myös pettymyksiä, sellaisia, jotka eivät kosketa tai joilta odottaa liikaa.

Lokakuu oli klassikkokuukaudeksi huono valinta, sillä vaikka Aleksis Kiven päivä 10.10. tietysti suorastaan velvoittaa lukemaan klassikon tai pari, niin suomalaisen kirjallisuuden päivänä se velvoittaa myös nykykirjojen pariin. Kirjamaailma käy näin syksyllä kuumimmillaan uutuuksista. Kirjamessut esittelevät niitä ja innostavat lukemaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto jaetaan marraskuussa, ja olisi mukava lukea ehdokkaita, jotta tutustuisi lupaaviin kirjailijoihin. Myös Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistaan marraskussa, joten kirjoista on suorastaan runsaudenpula ja tuntuu, että olen koko ajan ajastani jäljessä.

Mutta nyt olen kirimässä huikeaa kirjavuotta kiinni. Toivottavasti ehdin vielä lukea muutaman uutuuden ennen vuodenvaihdetta. Ja toki, Projekti 12 tuossa lupailee pari ehdotonta lukuelämystä marraskuulle: Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Saramagon Kertomus sokeudesta. Lukupiirikokoontuminenkin lähestyy. Lukemisen valoa on siis luvassa myös pimeään marraskuuhun!

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni, 1953
Kustantaja: WSOY, 10. painos, 2002
Sivuja: 266
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta.
  Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani. (S. 97.)

Toivo Pekkasen (1902 - 1957) Lapsuuteni on omaelämäkerrallinen muistelma, joka viekoittelee  pikkuhiljaa maailmaansa, pienen kotkalaispojan elämään 1900-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Ennen kuin huomasinkaan, elin mukana kaiken kauniin ja ruman, jota pojan tielle sattui. Alkuun poimimani sitaatti on kuvaus koulun joulujuhlasta, jossa poika kokee häikäisevää onnea ja kauneutta. Kauneus on kaikessa: joululauluissa, valoissa, piirileikissä, jossa hän on esiintymässä pienenä koululaisena ja saa pitää kiinni pienten tyttöjen hauraista käsistä. Joulujuhlassa hän saa mieleensä ajatuksen, jonka hän yrittää pitää johtotähtenään koko elämänsä.

Kirjan alkupuoli on vielä ajoittain tällaista onnea. Poika muistaa mielikuvitusmatkat isän sylissä keinutuolissa ja varhaiset seikkailut meren rannalla. Olo on turvallinen, ja vaikka muutama tumma muistokin varhaislapsuudesta on jäänyt mieleen, on sävy kuitenkin rauhallinen. Väkivalta tai alkoholi eivät varjosta perheen elämää ja työntekoa arvostetaan - voisi sanoa, että perhe elää kunnollista ja vaatimatonta tavallisen työläisperheen elämää.

Vasta vähitellen elämään astuvat hätä ja huoli. Ja miten salakavalasti ne tulevatkaan. Pieniä enteitä saadaan ensin siellä täällä ja lopulta käy niin, että pojan isä, taitava kivityömies saa halvauskohtauksen ja hän menettää työkykynsä. Perhe alkaa kärsiä köyhyydestä ja lopulta myös nälästä: Tämä ensimmäinen nälkäpäivämme ei vielä tuonut meille tullessaan vaikeita ruumiin kipuja. Kivut tulivat vasta myöhemmin, suuren sodan tuliaisina. Nyt me vain oleilimme hiljaisina ja ihmeissämme, vähän väsähtäneinä. (S.159.) Köyhyyden mukana tulee häpeä, häpeän mukana yksinäisyys. Paheneva nälkä ja puute aiheuttavat myös sairauden, joka tekee pojasta suorastaan vastenmielisen.

Päähenkilö löytää kuitenkin koulun kautta kirjaston, josta hän lainaa kirjoja. Niiden avulla hän pakenee todellisuutta, alituista puutetta ja apatiaa, johon nälkäinen perhe vajoaa yhä syvemmälle. Kirjat ovat tämän pojan henkinen pelastus. Pekkasen kerronnasta säteilee nöyryys, jolla hän suhtautuu lukemiseensa: Mutta kaikkina iltoina minua odotti kotonani kirja, ja minä tunsin keinot, miten arkisen maailman portit suljettiin ja mielikuvituksen maailman portit avattiin. En unohtanut hyvyyttä enkä pahuutta (s. 145).

Kirja päättyy kansalaissotaan ja sen seurauksena kärsittyyn nälkään. En ollut uskoa tilannetta, jossa köyhimmät suomalaiset taas olivat. Mieleeni tuli Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka kertoi 1860-luvun hirvittävästä nälänhädästä - tuosta ajastahan on Lapsuuteni-kirjan tapahtuma-aikaan kuitenkin kulunut jo 50 vuotta. Silti nälkä, varsinkin kaupungeissa, piinaa taas suomalaisia. Lapsuuteni päättyy  vuoteen 1918 ja sodan jälkeen sijoittuvat kuvaukset perheen kokemasta nälästä ja kerjuumatkoista, saati pelastusarmeijan kesäsiirtolan oloista olivat hyytäviä. Kesäsiirtolasaaren kuvaus oli kuin kauhutarinasta.

"Järkyttävä" on sana, jolla tätä kirjaa kuvataan monessakin lähteessä (SKS:n sivusto ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991). Ja se tästä kirjasta tuli pikkuhiljaa. Jokin taika Pekkasen kerronnassa kuitenkin on, sillä karusta kerronnasta huolimatta katkeruutta ei ole missään. Perheen keskinäiset välit pysyvät hyvinä, ja esimerkiksi isän ja pojan suhde on kuvattu eleettömän kauniisti: Isän vähäiset voimathan eivät tahtoneet riittää edes kävelyyn työmaalle asti. Siitä huolimatta me vaelsimme eteenpäin. Meillä ei ollut mtään puhuttavaa keskenämme, mutta me kuuluimme toisillemme, ja isä, joka varmaankin tiesi loppunsa olevan lähellä, tahtoi auttaa minua löytämään edes jonkinlaisen kiinnekohdan, johon avuton ja horjuva alkava elämäni voisi tarratutua. (S. 196.)

Lapsuuteni on pääsosin kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Välillä kertoja palaa aikaisempiin muistoihinsa ja muistelee esimerkiksi koulun joulujuhlan kirkasta onnen hetkeä. Toisaalta hän myös antaa vinkkejä tulevasta ja näkee, kuinka jokin asia valmistaa häntä tulevaa varten. Mutta välillä kertoja hyppää kolmanteen peroonamuotoon, eli tarkkailee päähenkilöä ulkopuolelta ja nimeää hänet yksinäiseksi tai sairaankeltaiseksi. Näissä kuvauksissa kerronta paikoin irtoaa realistisesta kerronnasta: Sairaankeltaisen täytyi havahtua päivä päivältä yhä enemmän valveille, kuunnella ja katsella ympärilleen, nähdä mitä hänessä itsessään ja suuressa maailmassa tapahtui ja sittenkin olla yksin (s. 217).

Lapsuuteni on paljas teos. Sen kerronta on modernia kerrontaa, hyvin pelkistettyä ja toteavaa. Tyyliltään se toi mieleen Veijo Meren, Antti Hyryn ja Marja-Liisa Vartion kerronnan. Tästä kirjasta kaikki turha on karsittu pois ja tavoitteena on kuvata rehellinen, aito ja yksilöllinen kokemus. Rehellinen, aito ja koskettava, syvästi koskettava, on myös sen jättämä jälki.


Myös Sara on kirjoittanut tästä klassikosta ja pitänyt paljon.

Teuvo Pakkala: Lapsia

Teuvoa Pakkala: Lapsia, 1895
Kustantaja: Otava, 1962
Kansi: Teuvo-Pentti Pakkala
Sivuja: 121
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Teuvo Pakkalan Lapsia on kirja, joka saa huokailemaan lukemisen onnesta. Kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden päähenkilöt ovat lapsia. Entuudestaan tunnistin kaksi novellia, jotka olen lukenut joko äidinkielen oppikirjoista tai novellikokoelmista. Toinen tuttu oli Mahtisana ja toinen Ihme ja kumma. Mahtisanasta lienee monelle tuttu itse se mahtava sana, jossa on kaikki voima: Stiiknafuulia. Ja Ihme ja kumma -novellista ystävänikin muisti heti hokeman: Kymmenellä pennillä siirappia.

Ja miten voikin olla, että yli sata vuotta sitten kirjoitetut lapsikuvaukset ovat edelleen näin vaikuttavia ja eläviä. Lapset näkee edessään ja heidän mielenliikkeensä tuntee omassa mahanpohjassaan asti. Lapsen vilpittömyys, lapsen usko ja lapsen luonne ovat läsnä jokaisessa novellissa. Pakkala kuvaa sankarinsa sellaisella lämmöllä ja ymmärryksellä, että toivoisi jokaisen vanhemman ja aikuisen katsovan lapsia niin. Että oikeasti näkisi lapsen.

Pakkala on ollut kasvatusnäkemyksessään huimasti aikaansa edellä. Hänen sanomansa on ilman muuta se, että lasten täytyy antaa kasvaa sellaisina kuin he ovat. He tarvitsevat lempeyttä ja rakkautta. Jokainen lapsi on oma yksilönsä ja sellaisenaan arvokas. Ihme ja kumma -novellissa äiti piiskaa lastaan, koska saa jatkuvasti kuulla tuon ajan kasvatusohjeen: Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. (S. 54.) Piiskojen antaminen kuitenkin särkee äidin sydäntä, ja lopulta hän ei enää annakaan piiskaa Vappu-tytölleen. Ja kas - Vappu ei enää unohtele asioita.

Eräs lapsi seikkailee parissakin novellissa, toisessa päähenkilönä, toisessa sivuhenkilönä. Hän on  kerjäläispoika Aappo, joka Poikatyttö-novellissa saa tärkeän roolin tyttöjen leikissä. Hänet palkataan nimittäin nisupalkalla esittämään pappia. Vanha koti -novellissa Aappo on päähenkilönä ja pääsee kasvattipojaksi rikkaaseen perheeseen. Aappon ikävä vanhaan kotiin on kuvattu sydäntäsärkevästi, sillä vaikka hän saa nyt nukkua lumivalkoisten lakanoiden välissä, on kotiväki mielessä: Hänellä oli niin ikävä. Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä. Hyvä Jumala, kuinka hän itki! Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja. Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa hakee? ... (S. 103)

Koska on kyse 1800-luvun lopun novelleista, niistä välittyvät myös tuon ajan elämäntavat ja -arvot. Lapsilla teetetään töitä. He uskovat Jumalaan, muistavat rukouksensa ja pelkäävät Jumalan rangaistuksia. Aikuisia kunnioitetaan ja totellaan, vaikka he voivat olla todella julmia ja ymmärtämättömiä lapsia kohtaan. Syntinen joulupuuro -novellissa eräätkin hienostorouvat lähes riistävät köyhän tytön tekemän nauhan muka vielä köyhemmille avustukseksi. He syöttävät lapsen mieleen sellaisen synnintunnon, että kaunis muisto kuolleesta isästä menee pilalle. Tässä novellissa lapsen suru on kuvattu erityisen kunnioittavasti ja kauniisti.

Mutta entäs ne hienot leikit, joita 1800-luvulla osattiin leikkiä! Poikatyttö-novellin hautajaisleikki on huiman hienosti valmisteltu. Mäenslaskussa ollaan puoli päivää ja sisälle tullaan posket palaen ja vaatteet riekaleina. Ilmassa leijaileva höyhen saattaa viedä katselijansa mielikuvitusmatkalle ties minne. Novelleja lukiessa miettii, onko nykymaailma niin täynnä virikkeitä, että lasten oma mielikuvitus köyhtyy. Lisäksi aikuiset tuntuvat nykyään puuttuvan kaikkiin lasten leikkeihin. Ainakin näin kaupungissa aikuiset seisovat vahtimassa lastensa mäenlaskua, enkä voisi kuvitellakaan päästäväni omia lapsiani ilman valvontaa lapsilauman kanssa metsään marjastamaan.

Ajankuvasta opin pari uutta asiaa. Ensinnäkin jouluisin oli kaupungissa sellainen tapa, että jouluaattona köyhät kävivät keräämässä ja pyytämässä rikkaista taloista "apuja". Jouluavut olivat kuin nykyajan diakoniatyön tai sosiaalihuollon tukitoimet, mutta niitä anottiin suoraan rikkaan talon ovelta. Novellissa Syntinen joulupuuro käy hyvin ilmi, miten joulunvietto saattoi olla näistä avuista riippuvainen. Nykyajan joulun yltäkylläisyys alkoi suorastaan hävettää.

Toinen ajankuvan ilmentymä olivat jumalanmarjat, joita jätettiin Jumalelle uhrikiven päälle marjareissun päätteeksi. Niiden uskottiin tuovan jatkossakin marjaonnea. Tässä tavassa sekoittuvat käytönnöllisesti perinteinen kansanusko ja kristinusko. Samaisesta Jumalanmarjat-novellissa käytettiin mainiota vanhaa sanaa, jota ehkä ahkerat marjastajat käyttävät edelleen: marikko. Vieläkö  sana mahtaa olla käytössä? Toki muutenkin Pakkalan kieli on välillä vanhanmuotoista, mutta sinänsäkin jo nautittavaa.  Ymmärtäminen ei kuitenkaan esimerkiksi näistä häiriinny: sitte, tahi, mennä maata = mennä nukkumaan, kartano = piha.

Pakkalan novellit ovat yksinkertaisesti kirkkaita ja selkeitä. Ylistän Pakkalaa siitä, että lapset, joita ei 1800-luvulla juurikaan huomattu, saati arvostettu persoonallisuuksina, ovat saaneet hänestä tuollaisen puolestapuhujan. Pakkalan novelleista tuli mieleeni Minna Canthin muutamaan lapsinovelli. Pakkala on ilman muuta realisti, mutta hänen lastensa kohtalot ovat kuitenkin jotenkin lempeitä. Canth on lapsikuvauksissaankin astetta julmempi, naturalisti. Hänen lapsikuvauksissaan lasten elämä on lähes toivotonta. Molemmat kirjailijat ovat varmasti tuotannollaan paranteneet lasten oloja, jos eivät muuten, niin ehkä jokunen selkäsauna on jäänyt antamatta. Pakkalan novelleista tulivat mieleeni myös Tsehovin lapsinovellit, joissa on samaa herkkää virettä ja lapsen kunnioitusta.

Klassikkokuukauteni on ollut tähän asti suoranainen menestys. Yhtäkään pettymystä en ole vielä kokenut, vaan päinvastoin, olen aivan häikäistynyt tästäkin kirjasta. Suosittelen Lapsia-teosta aivan kaikille, mutta erityisesti kaikille äideille ja isille ja opettajille!

Kirjamessuilla lauantaina 26.10.2013

Matka Helsingin kirjamessuille lauantaina 26.10.2013 oli minulle tämän syksyn odotetuin kirjallinen tapaus. Jo monta viikkoa etukäteen pohdin erilaisia keinoja päästä paikan päälle. Erityistä pohdintaa aiheutti kahdeksan kuukauden ikäinen vauva, josta en ollut ollut vielä erossa kolmea tuntia pidempiä jaksoja. Kun sitten ääneen punnitsin erilaisia matkustusvaihtoehtoja, isommat lapset ilmoittivat yhteen ääneen, että he haluavat mukaan. Että siltä pohjalta.

Lapsillahan on vankka kirjamessukokoemus (paitsi tietysti vauvalla). Kaksoset olivat vuoden vanhoja ensimmäisillä Helsingin kirjamessuillaan. Myöhemmin on tyydytty käymään Tampereen kirjamessuilla, jotka ovat olleet pienimuotoisempia tapahtumia (ja joita ei tänä keväänä järjestetty ollenkaan). Niistä on kuitenkin jäänyt mieleen muun muassa Tatun ja Patun tapaaminen ja Herra Hakkarainen, jota on päästy halailemaan. Ihania muistoja! Siis lapsilla - minulla lähinnä hikisiä.

Kun mies rupesi varaamaan hotellia Helsingistä, aloin uskoa, että pääsisin tänä vuonna Helsinkiin asti. Valitsin messuohjelmasta yhden keskustelun, jota halusin seuraamaan, ja se oli Jaetun lukemisen lumo -keskustelutilaisuus Aino -salissa lauantaina kello 11.30. Keskustelu käsittelisi sekä lukupiirejä että kirjablogeja, jotka molemmat kuuluvat elämääni, olenhan kolmen lukupiirin jäsen ja vietän myös tätä Luettua elämää. Siis yritän viettää: kuusihenkisen perheen valmistelu messumatkalle oli sellainen urakka, että mietin taas, a) miksi edes harrastan lukemista ja b) milloin ehdin harrastaa lukemista.

Etukäteen tarkistin tietysti, että lapsille on ohjelmaa. Messuilla näytti olevan uudistettu Tarinalaakso-alue, johon lapset sai jättää hoitoon ja tarjolla oli myös laulua ja ääneen lukemista. Kun esittelin tätä loistavaa ohjelmaa lapsille, kuusivuotias poikani ilmoitti, että hän aikoo mennä vain sinne, mihin äitikin menee. Tätä hän hoki koko ajomatkan Helsinkiin. Hikeä pukkasi pelkkä ajatuskin vilkkaasta pojasta istumassa (juoksemassa ympyrää ja huutamassa) kirjailijoita kuuntelemassa. Niinpä suunnitelin, että hengailen itsekin Tarinalaaksossa keskustelutilaisuuden jälkeen.

Kun astuimme Messukeskukseen sisälle, aloin uskoa, että olin oikeasti päässyt kirjamessuille. Tuuppasin perheen Tarinalaaksoon kuuntelemaan laulelua, harhautin kuusivuotiaan ja häivyin vähin äänin takavasemmalle. Kun vihdoin puuskutin Aino-saliin ja istuin alas, tajusin, että nyt minulla on tunti aivan omaa aikaa, sillä mies ei takuulla löytäisi minua, vaikka olisi millainen tilanne lasten kanssa. Tässä vaiheessa huomasin paitsi lasten, myös kameran jääneen miehelle. Nappasin kännykän äänettömälle ja huokaisin syvään: Olkaa hyvä, puhukaa lukemisesta!

Jaetun elämän lumo -keskusteluun osallistuivat kirjabloggaajat, Kirjasfäärin Taika Dahlblom ja Lumiomenan Katja Jalkanen, joka johti keskustelua. Lukupiireistä kertoivat Naistoimittajat ry:n lukupiirin vetäjä Seija Nummijoki ja kriitikko Suvi Ahola. Keskustelu oli hyväntuulista ja iloista, kuten sopi odottaakin. (Ja totta tosiaan olin odottanut!) Keskustelun pohjana olivat Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjoittama kirjablogikirja Rivien välissä ja Suvi Aholan väitöskirja Lukupiirien aika.

Asiantuntijana Katja Jalkanen johdatteli puhetta mukavasti ja osasi kertoa tutkittuja tosiasioita bloggaamisesta. Kirjabloggaaja profiloitui keski-iältään 36-vuotiaaksi naiseksi, joka haluaa keskustella kirjoista. Taika Dahlblom muistutti, että bloggaajissa on paljon kotiäitejä, jotka haluavat keskustella kirjoista (osui ja upposi)  ja bloggaamalla voi tehdä sen kotona. Kommentointiin tulee suorastaan pakottava tarve, kun huomaa, että joku toinen bloggaaja on lukenut kirjaa aivan väärin.

Suvi Aholan puheenvuoroista kuulijoille selvisi, että lukupiirit ovat vanha harrastus ja lähtöisin Pohjanmaalta. Lukupiirejä harrastavat yleensä keski-ikäiset, koulutetut naiset ja rohkeat miehet. Kokoontumisissa yleensä myös syödään ja juodaan. Nämä määritelmät toteutuvat myös kaikissa kolmessa lukupiirissä, joiden jäsen olen. Mielenkiintoisia yksityiskohtiakin jäi mieleeni. Ensinnäkin lukupiirikirjoina on yleensä proosaa, ja syynä on Aholan mukaan se, että runous tulee ihmistä niin lähelle, että siitä on vaikea keskustella. Runous on liian intiimi aihe. Myös syöminen helpottaa keskustelua, koska silloin huomio kiinnittyy muuhunkin kuin vahvoihin tunteisiin, joita kirja on ehkä aiheuttanut. Seija Nummijoen mukaan viini ennen kaikkea vapauttaa puhetta. Yllättävä näkökulma oli mielestäni se, että lukupiirit ovat koulutettujen ihmisten harrastus paitsi siksi, että koulutetut ihmiset yleensä harrastavat lukemista, myös siksi, että he uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen ja osaavat perustella mielipiteitään.

Tilaisuuden jälkeen sain omistuskirjoituksen Katjalta ja Hannalta Rivien välissä -kirjaan ja rupattelin bloggaajien kanssa. Kyseessä oli hetki, jota olin eniten odottanut kirjamessuilta. Vieläkin sydäntä lämmittää, kun blogit saivat elävät kasvot.

Luulin, että messumatkani loppuu siihen. Haikeasti jätin jäähyväiset bloggaajille ja lähdin etsimään perhettäni - tai lähinnä mietin, kuinka monta lasta on jo eksynyt ja kuinka lujaa vauva huutaa. Ja mitä tapasinkaan! Hyväntuulisen miehen ja lapset Nintendon Wii-osastolla Tarinalaakson vierestä.

Ja sen jälkeen kaikki olikin silkkaa plussaa jo yli odotusten onnistuneen messuilun päälle: Lapset saivat valita uudet kirjat. Toisen tyttären kirja vaati aivan erityistä ponnistelua, mutta löytyi, kunhan ensin selvitettiin kirjasarjan kustantaja. "Mikä on kustantaja?" tyttö kyseli. Toinen tytär ja poikaviikarini löysivät kirjansa divarista, joka oli hienosti sijoittanut houkuttelevat lastenkirjansa Tarinalaakson liepeille.

Jossain vaiheessa vauva veteli pisimmät päiväunet puoleen vuoteen - siinä keskellä messuhuminaa - ja minä pääsin yksinkin kiertämään divareita ja kustantamojen osastoja. Olimme paikalla yhteensä viisi tuntia! Hyvin poukkoilevaahan se läsnä olo oli, mutta onnistui tekemään löytöjä, jotka esittelen piakkoin. Kaiken ihanuuden päälle tapasin kaksi hyvää ystävääni: Toinen oli sattumalta kuuntelemassa Jaetun lukemisen lumoa kanssani ja toisen tapasimme kahvilassa. Terveiset Anstille ja Netalle!

Nyt olen sitten nautiskellut messuhumusta lukemalla kirjablogeista hienoja koonteja kirjailijoiden haastatteluista ja lukupiireistä. Esimerkiksi messuilla tapaamani bloggaajat Kirjasfäärin Taika, Ilselän Minna, Lumiomenan Katja, Kirjainten virrassa Hanna, P. S. Rakastan kirjoja Sara, Koko lailla kirjallisesti Jenni, Poplaarin Pekka, Sallan lukupäiväkirjan Salla ja Kannesta kanteen Kaisa ovat jo raportoineet messukuulumisia. Teidät oli ihana tavata! Lisäksi ainakin Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana, Luetut, lukemattomat Liisa, Järjellä ja tunteella Susa, Kujerruksia, Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, Kirjanainen, Leena Lumi, Marjatan kirjaelämyksiä, Kirsin kirjanurkka, Opuscolon Valkoinen kirahvi, Morren maailma ja Mari A:n kirjablogi ovat kirjoittaneet messuista. Toivottavasti tapaan joskus teidätkin! Ensi vuonna uudestaan!

Arvid Järnefelt: Isänmaa

Arvid Järnefelt: Isänmaa, 1893
Kustantaja: WSOY, 1926
Sivuja: 320
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Arvid Järnefeltin Isänmaa on aatehistoriallinen romaani. Kirja vie lukijansa keskelle 1800-luvun lopun aatteellisia myrskyjä ja suomalaisen yhteiskunnan orastavaa rakennemuutosta. Kuohunta yliopistossa on suorastaan jännittävää seurattavaa, kun käydään kielisotaa fennomaanien ja svekomaanien välillä. Lukija voi siirtää itsensä Helsingin yliopiston luentosalin kiihkeään tunnelmaan, jossa kielikysymyksestä ja isänmaasta pidetään innoittavia puheita kaasulamppujen hohteessa. Näissä kuvauksissa kirja on kuin dokumentti. Aatteelliseksi esikuvaksi (ja kirjassa vilahtavaksi julkkikseksi) nousee J. V. Snellman, jonka merkitys kansallisuusaatteen ja sivistysaatteen hengennostattajana korostuu.

Ennakolta tiesin, että Arvid Järnefelt sai tuotantoonsa ja elämäänsä paljon vaikutteita tolstoilaisuudesta. Tolstoilaisuudessa korostuvat sekä tasa-arvoisuus, lähimmäisenrakkaus että vaatimaton elämäntapa. Arvid Järnefelt otti aatteen omakseen - siirsi ihanteensa omaan elämäänsä. Niinpä hän kulttuurisuvun kasvattina teki jotain radikaalia ja hakeutui maisteriskoulutuksen saatuaan muun muassa suutarinoppiin. Odotin Isänmaan olevan jonkinlainen pamfletti, ehkä julistuksenomainen tutkielma jopa! Mutta kirja osoittautuikin kaunokirjalliseksi romaaniksi, jossa tosin aatteellinen pohdinta on päähenkilön elämän keskipisteenä.

Isänmaan päähenkilö Heikki Vuorela on kotoisin maalta. Eletään aikaa, jolloin maaseudulla vastustetaan koulujen perustamista, koska sivistyksestä ei katsota olevan mitään hyötyä. Kaupungistumisen ja teollistumisen nähdään tuovan vain huonoja elämäntapoja ja turvattomuutta. Käsite "isänmaa" on vasta tulossa tutuksi tavalliselle kansalle ja tuntuu olevan lähinnä herrojen hömpötystä. Koulutetun väen, usein juuri pappien, kautta sivistyksen aate levisi maalaispitäjiin ja kouluja alettiin vähitellen perustaa.

Heikki Vuorela on vanhan talonpoikaissuvun ainut perillinen, joka rovastin painostuksesta lähetetään Helsinkiin kouluun, koska omassa kotipitäjässä ei vielä ole koulua. Näin rovasti juttelee Vuorelan isännälle, Heikin isälle: Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on kaikkien suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystävien toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartiona. (S. 34-35.)

Niinpä Vuorelan vanha isäntä ikään kuin uhraa poikansa isänmaalle lähettäessään hänet kouluun Helsinkiin. Isänmaa näyttääkin kipeästi sen, kuinka koulutus vie väen mennessään (kuten edelleenkin). Vuorelan isäntä odottaa ja jopa painostaa maisterispoikaansa palaamaan Helsingistä jatkamaan tilan isäntänä. Heikki palaakin, mutta vaikuttamisen halu, halu tehdä jotain suurta isänmaan hyväksi, polttelee häntä, vaikka kodin maanviljelystöissä hän tuntee myös onnea. Tuohon aikaan  nuoret ylioppilaat todellakin uhrasivat itsensä ja työnsä kotimaalle ja kansalle, ja siinä työssä Heikkikin haluaisi olla mukana.

Heikki Vuorelan elämässä näkyy koko kansallisuusaatteen hurja palo, sen väljähtyminen ja sitten taas valaistuminen. Samalla seurataan päähenkilön henkistä kasvua nuorukaisesta vakaaksi aikuiseksi. Heikki Vuorela kokee Helsingin piireissä kuuluvansa alempaan yhteiskuntaluokkaan, sillä vaikka hän on yliopisto-opiskelja, hän on vain tavallista talonpoikaissukua, ei aatelis- tai kulttuurisukujen kasvatti. Hän huomaa kuitenkin, että omilla teoillaan hän saa ihailua osakseen ja hänessä herää todellinen halu tehdä jotain isänmaan hyväksi. Voisi sanoa, että Heikissä tuo palo on aidompaa ja pyyteettömämpää kuin monessa hänen opiskelutoverissaan.

Aatteellinen kypsyminen on kirjan ehdoton pääteema. Heikki Vuorelan opiskelutoverien kautta päästään kurkistamaan 1800-luvun lopun sivistyneistön elämäntapoihin ja aatteiden muuttumiseen. On suorastaan huvittavaa, kuinka päähenkilö moittii 1800-luvun lopun nuorison muuttuneen isänmaan edestä uhrautujista oman edun tavoittelijoiksi. Materian voitto hengestä vaivasi jo tuon ajan keski-ikäistyviä ihmisiä!  Näiltä osin teos onkin varmaan pitkälti realistinen. Kirjassa oli kuitenkin paljon romanttisia piirteitä. Päähenkilön rakkaussuhde oli kuvattu hyvinkin romanttiseksi ylevien tunteiden vellonnaksi. Maanviljelystyöt ja talonpoikaiselämä tuntuivat tarjoavan ainoan todellisen onnen ja tasapainoisen elämän mallin. Lisäksi luonto oli päähenkilölle tärkeä ja myötäili hänen tunteitaan. Toisaalta luontokuvausta voi pitää suomalaisen kirjallisuuden ominaislaatuna, sillä taas kerran, suomalaisessa klassikkoteoksessa luontokuvaus on aisteja hivelevää.

Isänmaa ei ollut kaunokirjallisesti häikäisevä teos, mutta aikakautensa kuvaajana arvokas kokonaisuus. Aatteen palo, ihanteet ja vilpitön ponnistelu isänmaan hyväksi ovat asioita, joita ei nykypäivän itsekkäässä ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa tapaa. Siksikin tätä oli virkistävä lukea.

Arvid Järnefelt on mielenkiintoinen kulttuuripersoona. Järnefeltien perhe on kokonaisuudessaan vaikuttanut paljon suomalaiseen kulttuuriin, joten taidan etsiä käsiini myös Arvid Järnefeltin kirjoittaman Vanhempieni romaanin. Luulenpa, että Järnfeletin tuotanto kokonaisuudessaan olisi mitä mainiointa ajankuvaa, johon vielä palaan. Kirjassa on paitsi ajankuvaa myös jotain ajatonta, joka on lumonnut myös Amman, jonka juuret ovat maalla. Historian ystäville Järnefelt on ehdottomasti tärkeä kirjailija.