Alkuteos: Cien anos de soledad, 1967
Suomentaja: Matti Rossi
Kustantaja: WSOY
Kansi: Urpo Huhtanen
Sivuja: 414
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on odottanut lukijaa hyllyssäni 20 vuotta. Se on TBR100-listani kummituksia, jotka kolistelevat luitaan siksi kunnes saavat huomioni. Mutta nyt se saa palata paikalleen rauhallisena, luettuna kannesta kanteen, kaikki omat kummituksensa mukanaan.
Gabriel García Márquez on nobelisti vuosimallia 1982, ja Sadan vuoden yksinäisyys mainitaan hänen pääteoksenaan. Kirja kertoo Buendiojen sukutarinan ja sijoittuu Macondo-nimiseen kylään. Macondo on noussut käsitteeksi, jolla viitataan kaikkiin maailman kadotettuihin ja eristyneisiin paikkoihin tai pikkukyliin. Buendiojen sukutarinan myötä seurataan Kolumbian historiaa, jossa kansaa koettelevat kulkutaudit, sisällissodat ja kapinat, kansainvälisten yhtiöiden riisto ja luonnonkatastrofit.
Kirjan nimeä on tällaisen suomalaisen jurottajan vaikea ymmärtää, sillä Buendioilla räiskytään, eikä meno näytä ollenkaan yksinäiseltä. Samassa taloudessa elää parhaimmillaan monta sukupolvea sekä esi-isien aaveet kaupan päälle. Kun henkilöitä malttaa katsoa tarkemmin, huomaa, että kyllä he ovat jokainen jollain tavoin myös yksinäisiä, jopa kaikki parikymmentä Aurelianoa. He ovat persoonallisuuksia, joiden sisin jää arvoitukseksi ehkä myös heille itselleen, eikä todellista yhteyttä löydykään oman kodin seinien sisältä. Veljet ja sisaret, anopit ja miniät, miehet ja vaimot elävät lopulta omaa elämäänsä, joihin kiihkeät rakkaussuhteet tuovat hetkellistä lämpöä, joka ei kuitenkaan kanna koko elämää.
Aloitin kirjan aivan innoissani ja intoa jatkuikin aina 300 sivun verran. En meinannut saada tarpeekseni noista toinen toistaan hullummista miehistä ja naisista, suvun aaveista ja lapsista, jotka muistuttivat milloin ketäkin esi-isäänsä. Vaikka koettelemuksia riitti, jollain tavoin aina päästiin eteenpäin. Márquezin kerronnassa on taitavasti punottuna sekä traagisuutta että huumoria, ja hänen henkilökuvauksensa ei tee ihmisistä pyhimyksiä, vaan todellista lihaa ja verta.
Sukutarinan pääosaan nousevat miehet, ennen kaikkea kultaisia kaloja valmistava eversti Aureliano Buendia. Silti persoonallisimpia taitavat olla suvun naiset: matriarkka Ursula, joka yli 100-vuotiaan elämänsä aikana nostaa perheen yhä uudestaan murheitten keskeltä kohti tulevaisuutta, itsepäinen Amaranta, taivaalle katoava Remedios, taustalla häärivä Pyha Sofia ja kuningatar Fernanda, joka pitää lopulta miehelleen sellaisen saarnan, että huudan eläköötä kotisohvalla. Vihdoinkin joku suvun naisista avaa sanaisen arkkunsa siitä kotitöiden määrästä, jonka he ovat sukupolvi toisensa jälkeen miesten eteen tehneet. Saarna kestää yhden virkkeen verran, ja virke saa pisteensä kolmen sivun jälkeen. Fernandan jäkätys kohoaa kaikkien vaimojen aariaksi: Fernanda ravasi huoneesta toiseen ja valitti että onko tämä nyt laitaa kun kuningattareksi kasvatettu ihminen joutuu hullujen taloon piiaksi, ja mieskin on tuollainen laiskamato ja epäjumalien palvoja ja elostelija joka maata röhöttää kuin turska suolassa eikä liikauta eväänsäkään ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, ja sano nyt onko oikein että minä saan yksin rehkiä hiki hatussa ja pitää pystyssä taloa, joka uhkaa sortua kuin tulitikkutorni, ja työtä on todella vaikka millä mitalla ja tuskaa ja vaivaa ja korjaamista aamuvarhaisesta iltamyöhään... (S. 321.)
Kun lukemiseeni sitten tuli pieni tauko, kirjan imuun olikin vaikea päästä takaisin. Syynä olivat Jose Arcadiot ja Aurelianot, jotka alkoivat pyöriä päässäni kuin hyrrät. Kuka olikaan kuka ja kenenkä lapsia, ja mitenkäs hänen kävikään? Aloin myös puutua kiihtyvään köyrimiseen, joka teoksen loppupuolella alkoi olla itse tarkoitus. Kun kirja sitten loppui, selailin merkitsemiäni sivuja ja törmäsin Ursulan, havaintoon siitä, että aika ei kulu alusta loppuun, vaan lähtee kulkemaan taaksepäin. Niinpä Buendiojen tarinankin voisi yhtä hyvin kertoa alusta loppun tai lopusta alkuun, eikä jokaiseen elämäntarinaan kannatakaan jumittaa:
- - aika kuluu.
- Kuluuhan se, sanoi Ursula, - mutta ei se loppuun kulu.
Hän muisti äkkiä. että eversti Aureliano Buendia oli kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa odotellessaan vastannut hänelle täsmälleen samalla tavalla, ja jälleen kerran hän pelästyi havaitessaan ettei aika hänen omista väitteistään huolimatta kulunut vaan pyöri taaksepäin. (S. 334.)
Onko lopulta mitään uutta auringon alla? Ihmiset syntyvät ja kuolevat, suvut kukoistavat ja kuihtuvat. Kaikki kiertää: sodat, rakkaus, intohimo (köyrimiset), ahneus ja riisto. Poikkeaako Kolumbian historia niistä tragedioista, joita 100-vuotias Suomi on kokenut? Kolumbialla on Macondonsa, meillä on Pentinkulma.
Márquezin kerronnan vahvuus on sen rönsyily ja runsaus. Tarinoita pitää kertoa, ja ne pitää kertoa niin, että ne muistetaan. Siksi kannattaa liioitella. Samaa liioittelua on Kalevalassa, ja samaa liioittelua on Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikossa. Kun tapahtumia paisutellaan ja väritetään ja nostetaan ne ilmaan todellisuuden raskaasta ikeestä, niihin saadaan kunnolla persoonia ja hulluutta, joka on aina kiehtonut ihmisiä.
Nykyään puhutaan maagisesta realismista, jonka uranuurtajana Márquez usein mainitaan, mutta kun aletaan kertoa tarinaa, ainahan siinä on jotain maagista. Kansalliseepoksissa maaginen realismi on voimissaan, ja eeposten joukkoon nostan Sadan vuoden yksinäisyydenkin. Eikä tarvitse kuin miettiä jotain oman sukunsa tarinaa, jossa tärkeä hetki kuvataan kohtaloksi, ja kun tarina on kerrottu tarpeeksi monta kertaa, siihen on tullut jotain maagista. Jonkin teorian mukaan ihmisen elämä on noin seitsemän sukupolven mittainen. Hän itse muistaa edellisistä sukupolvista isoäitinsä ja -isänsä ja kuulee tarinoita vielä heidänkin vanhemmistaan. Hänet itsensä muistetaan vielä kolme sukupolvea myöhemmin. Eikö tämä ole lohdullinen ajatus, jotenkin maagista sekin?
Sadan vuoden yksinäisyydestä tulen aina muistamaan väkeviä kuvia: kultaisia kaloja, perhosia, kirjoja, ruumisjunan, riippumatot, neljä vuotta kestäneen sateen, talojen homehtuvat nurkat, taivaaseen kohoavan Remedioksen ja ainakin 17 Aurelianoa... Lukeminen oli suurimmaksi osaksi nautintoa, mutta välillä oli myös epäilyksen hetkiä - aivan kuten kaikkien klassikoiden lukemisessa tuppaa olemaan. Jouduin lukijana vähän pinnistelemään, ja se teki tosi hyvää.
Osallistun kirjalla neljänteen kirjabloggaajien klassikkohaasteen, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Mukana on tällä kertaa 50 kirjablogia. Ensimmäiseen haasteeseen urakoin J. R. R. Tolkienin Hobittin, toiseen luin Voltairen Candiden ja kolmanteen Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin.
Sadan vuoden yksinäisyys on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjavinkit, Lue, ihminen!, Ankin kirjablogi, Pieni kirjasto, Lukuisa ja Kirjaurakka. Kuittaan kirjalla HelMetin viime vuoden lukuhaasteen 47. kohdan (eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos). Tämän vuoden HelMetin haasteeseenkin tämä sopii moneen kohtaan, ainakin kohtaan 1 (kirjan nimi on mielestäni kaunis) ja kohtaan 30 (kirjan nimessä on tunne).
