Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä

Seton Ernest Thompson: Villejä eläimiä, 3. painos 1961
Alkuteos: Wild animals I have known, 1898
Kuvittaja: tekijä itse
Suomentaja: Pentti Eskola
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 215
Mistä sain kirjan: oma divariostos


Ernest Thompson Seton on kirjailija, jonka vaikutus vanhempien miessukupolvien lukutaitoon on ilmeisesti jonkinmoinen. Kun katsoo Villejä eläimiä -teoksen kantta, voi kuvitella, että kirja on houkutellut poikia lukemaan aikana, jolloin varsinaisia nuortenkirjoja ei vielä paljon ilmestynyt ja luonnossa liikuttiin enemmän kuin nykyään. Setonin kuuluisin teos on nimeltään Kaksi partiopoikaa (Two little Savages, 1903), josta olen kuullut, mutta jota en ole koskaan lukenut. Moni poika kuitenkin varmaan on.

Villejä eläimiä sattui silmiini Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä viime kesänä. Ystäväni alkoi kehua kirjaa ja kertoi, että hän on lukenut sen omille pojilleen, joiden kanssa he yhdessä itkivät erään ketun tarinaa. Päätin ostaa kirjan luettavaksi omalle, 8-vuotiaalle pojalleni, ja niinhän siinä kävi, että hyvin upposi kirja myös kännykkäajan lapseen.

Kirjassa on kahdeksan eläintarinaa, jotka on kerrottu perinteiseen tarinankerronnan tyyliin. Kirjoitusajan henki, 1800-luvun loppu, välittyy niistä selvästi: Villiä luontoa toisaalta ihaillaan, mutta se nähdään myös vihollisena. Sudet ja ketut haittaavat ihmisten elinkeinoa, ja erämaa on vaarallinen paikka. Villin elämän lait ovat ankarat, ja jos eläin selviytyykin luonnon omassa eloonjäämistaistelussa hyvin, on sillä vielä ihmiset vastassaan. Ihmisten toiminta näyttäytyykin kirjassa hyvin julmana.

Kun luin kirjaa ääneen iltaisin, kuuntelijani ei olisi sallinut lopettaa lukemista. Vähitellen hän kuitenkin rupesi jännittämään tarinoita ja ennusti uuden tarinan alkaessa, että eihän tässä hyvin käy.
Tästä kirjan tekijän alkusanat varoittavatkin lukijaa: Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne ovat traagillisia. Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti. (s. 6.)

Tarinoiden päähenkilöinä ovat poikkeuksellisen kiehtovat lajiensa edustajat, eräänlaiset legendat: Lobo on erityisen ovela ja vaarallinen susi; Hopeatäplä on varisten kunnioitettava johtajahahmo; Risakorva on nuori ja neuvokas jänis; Juoksija on musta villihevonen, joka valitsee mieluummin kuoleman kuin vankeuden... Koska kertoja kunnioittaa kuvauskohteitaan, niin tekee lukijakin. Eläimistä tulee persoonallisuuksia, joiden puolesta täytyy pidättää hengitystään. Jännitystä todellakin riittää. Samalla karttuu myös lajituntemus ja kunnioitus luontoa kohtaan.

Äitinä tietenkin kiinnitin huomiota siihen, että emojen huolenpidossa on jotain hyvin inhimillistä:     Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas ja samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti.
  Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään. (S. 58.)

Kokonaisuutena Villejä eläimiä kosketti siis sekä äitiä että poikaa. Kun sitten lähdin pihalle kuvaamaan kirjan kantta, näin takapihallamme jäniksen jäljet. Risakorvan terveiset - epäilemättä.



Kirja sopii erinomaisesti #pojatkinlukee-kampanjaan. Kuittasin kirjalla HelMetin vuoden 2016 haastekohdan 1. Ruuasta kertova kirja, sillä eläinten ravintoakin kuvailtiin kirjassa paljon. Tämän vuoden HelMet-haasteessa kirja sopisi kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa ja 41. Kirjan kannessa on eläin.