perjantai 31. heinäkuuta 2020

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Volter Kilpi: Alastalon salissa, 2007, I painos ilmestyi vuonna 1933
Kustantaja: Otava
Sivuja: 826
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Parkin, parkkilaivan,  kolmimasto-astian kolmin toppiviirein, semmoisen haahden mies omaksensa kehtaa tunnustaa vaikka Lontoon möljän kyljessä, ja semmoisen me rakennamme, jos meissä on miestä muuhunkin kuin istumaan sen ruumiinosan päällä, joka painaa keinutuolin puuta! Mitäs parkinkaan pantterit muuta ovat kuin honkaa, ja honkaa kasvaa metsissämme, vuorihonkaa tihuvaa kuin merimiehen kirous, ja mihinkäs parkinkaan topit muuanne kurottavat kuin taivasta päin, ja tikun tilaa on siellä käsin pilvien krapisematta vielä joku raa'anväli ylemmällekin kuin mihin prikimme piikit torkottavat.  - - Astuen peninkulmat kuljetaan, ja silmä silmältä pitkäkin sukanvarsi kudotaan! Parkki rakennetaan lankuista, lankkupuuta kylkiin ja lankkupuuta kanteen, eikä lankku lankun mitalta iso puupalanen ole, mutta ison astian niistä tekee se, joka rakentaa! (S. 378 - 379.)

Näin puhelee Hermanni Alastalo pitäjän miehille oman salinsa keinutuolissa istuessaan. Miehet ovat kokoontuneet allekirjoittamaan sopimusta uuden kolmimastoisen purjelaivan varustamisesta, ja yrittäjähenkeä on ilmassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa pikku juttu, sillä varustaminen vaatii rahaa ja uskallusta. Mukaan on kutsuttu kaikki, joilla mahdollisesti olisi ylimääräinen rahasumma siihen sijoittaa. 

Miehet eivät ole ensimmäisetä kertaa pappia kyydissä. Laivoja on varustettu ennenkin. Ne ovat kasvaneet joka kerta, ja nyt tavoitellaan jo kolmemastoista parkkia, jonka vesille saaminen vaatii koko pitäjän yhteistyötä. Varustamisessa on toki riskinsä ja miettiä voi myös sitä, onko haaste jopa liian iso ja tuiki tavallisille kyläläisille sopimaton. Kurotellaanko jo ahneuden puolelle? Juuri oikeanlaisen hengen luominen on nyt tärkeää, ja siinä Alastalo itse on mestari.

Volter Kilven Alasatalon salissa on klassikoiden klassikko. Se on myös maineeltaan pelottavin kotimainen klassikko, jonka lukemisen yrittäminen on suoranainen uroteko. Syynä on Kilven rönsyilevä kielenkäyttö, jossa luvut venyvät pitkiksi, kappaleet saattavat vyöryä kolmen sivun mittaisina ja yksi virkekin jatkua toisen sivun puolelle. 

Kirjan juonihan ei ole järin nokkela ja sen voi tiivistää lyhyesti: Lounaisuomalaisen saaristopitäjän miehet kerääntyvät Alastalon saliin sopimaan parkkilaivan varustamisesta. Alastalon emäntä, Eevastiina, on pannut parasta pöytään ja vieraiden kestitseminen on suunniteltu viimeisen päälle. On kahvit ja sämpylät tervetuliaisina, lisäksi tietysti rommitotit ja pitoruuat. Ennen kuin päästään allekirjoituksiin asti, kuullaan monet tarinoinnit, muistelut, kiistelyt ja aprikoinnit, kuuluisimpana tapahtumana yhden luvun mittainen Härkäniemen piipun valinta. Tämä tosin koetaan jo kirjan 3. luvussa: Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä (s. 51.) Ajankulu nipistää kirjan 800 sivusta perästi 70 sivua, joten tästä voi päätellä, että noin kuuden tunnin tapahtumia ei ole yritettykään tiivistää, vaan annetaan reilusti tilaa päähenkilöiden tuumailuille, eli tajunnanvirralle.

Tajunnanvirtatekniikka oli vuonna 1933 uusi kirjallisuuden keksintö, ja maailmalla se oli James Joycen ominta tyyliä. Volter Kilpi käyttää tekniikkaa niin oivallisesti, että kirjan kolme päähenkilöä: Alastalo, Härkäniemi ja Pukkila tulevat luonteiltaan lukijalle läheisiksi ja rakkaiksi - siis jopa perikateellinen Pukkilakin. Kirjan henkilökuvaus on vertaansa vailla. 

Kolmikon luonteet täydentävät toisiaan niin, että yhteistyössä he saavat koko pitäjän loistamaan. Yritteliäin ja lipevin on ilman muuta Alastalo, joka on osanut toimia joka käänteessä oikein ja kohonnut pikkuhiljaa pitäjän toiseksi mahtavimmaksi herraksi. Hänen kannoillaan astelee vakaasti Härkäniemi, luotettava järjen ihminen, jolla on taipumus myös nähdä kauneutta siellä, minne se kuuluu. Viisaus tuntuu myös keskittyvän hänen päähänsä. Pukkila puolestaan pitää polttoaineenaan katetutta, joka saa hänet singahtelmaan sinne tänne. Kielenkärki on hänellä usein kerkevämpi kuin äly. Pukkila on hyvin tetoinen heikkoudestaan, ja se myös harmittaa häntä. Hänen sisäinen kamppailunsa ja nöyrtymisen hetkensä ovat kirjan herkullisimpia (ja ehkä lopulta jopa liikuttavimpia) kohtauksia. 

Miehet tuntevat toisensa, tuntevat paikkansa yhteisössä ja arvostavat toisiaan: Alastalo, Pukkila ja Härkäniemi ovat myös kyntäneet maailmanmeriä yhdessä ja yksin, vieraat satamat ja kaupankäynnin salat ovat heille tuttuja. Kilven sankareita ovat saariston yritteliäät talonpojat, jotka eivät siis ole porvareita, vaan ahkeria maanviljelijöitä ja merimiehiä, jotka omalla työllään, rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään rakentavat vaurautta ympärilleen. 

Alastalon salissa on miesten sankaritarina. Miehet tekevät suuria tekoja ja ottavat riskejä. Heitä  odottaa kotona vaimo, joka organisoi tilan työt ja hoitaa ruuan pöytään koko väelle. Ainut joka ymmärtää ihailla naisväkeä, on romantiikkaan taipuvainen vanhapoika Härkäniemi, jonka katse huomaa Eevastiinan ahkeroinnin ja tuumailee: En minä kyllä ylipäätään ymmärrä naisväen järjenriitinkiä! tunnusti hän siis ja pohti, että mies on vetojuhta, joka käsittää asiaksi ja työn veroiseksi vain sen, mitä jää vaon viiltoa auki pellon rintaan senjälkeen, kun vältin terä on tehnyt työnsä. Surkua minä kuitenkin ymmärrän tuntea ihmismuotoisen puolesta ja lähimmäisen, vaikka naispuolisen, siitä, jatkoi hän ajatuksensa vakoa, että on niitäkin, joilla ei elämä ole järjen touvin päässä piukottamista ja köyden, hangottelevankin ja vastaanpunnaavan, kiskomista työllä ja väellä pinokasaksi, joka kasvaa läjää elämän aitan nurkkaan, ja jää läjäksi samaan nurkkaan, kun vain hartia vääntää onnella ja uskolla, vaan joilla silmän ja kielen ja varvaspään pitää järjen kiskomisen ja köyden vedon sijasta olla juoksuhypyllä tuulen hännissä ja tyhjän kintereillä, tuoksia tomua paikoiltaan ilmaan, jotta samalla tomulla olisi sileät sijat palata pölynä entiselleen, viruttaa hopussa roskat lautaselta, jotta lautanen olisi puhdas roskattavaksi pöytään, kerjetä juoksun turhasta turhaan juoksuun, täyttää vati tyhjennettävällä ja lypsää kiuluun kiulusta kaadettavaa, kulata vedessä, joka käden jättämiltä palaa samoille hulaamilleen ikäänkuin ei olisi käsi käynytkään liikkumattomilla liikkuvilla, kasvattaa rinnat rintana annettaviksi ja olla elämänikänsä Eevastiina, jotta kuluneen rinnalla kukoistaisi nuoruutensa vuorolla Siviä samoille naisen osille, juosta ihmiselämä jäniksen kintuilla, joilla loikkimallakin kerjetään kehässä lähtöpuskalle takaisin. (S. 227 - 228.)

Härkäniemi yrittää siinä oivalluksen hetkenänsä osoittaa myötuntonsa Eevastiinan hääräilyyn ja työhön, mutta mitä tekeekään Eevastiina - hän kirkastuu Härkäniemelle ja motkottaa tälle suut silmät täyteen - motkottaisi enemmänkin, jos olisi suussa enemmän kieliä:  Rääkkää jumalakin, kun on antanut luonnon ihmiselle, mutta vain yhden kielen kappaleen suuhun, ja sillä olisi tappuroitava jyvät kaunoista kaikkien pääpahnoissa! (S. 231.)

Kirja on hauska. Hauska klassikko on poikkeus, mutta tässä tapauksessa se on monen tekijän summa: Ensinnäkin laivanvarustaminen on positiivinen asia ja kyläläisten yritteliäisyys on positiivinen asia. Lisäksi vanhat tarinat purjehduksista ja kaupankäynnistä sekä tullimiesten huijaamisesta ovat hauskoja. Kaiken kruunaa miesten ajatuksenjuoksu, joka on ketterää ja monipolvista ja jokaisella täysin oman persoonansa mukaista. 

Lounaismurteen mehevät sanonnat, purjelaivojen rakentamiseen ja purjehtimiseen liittyvä sanasto sekä maanviljelyssanasto - onhan niissä nykylukijalle, varsinkin kaupungistuneelle sisämaan kasvatille, vähän pureksittavaa. Välillä kieli tuntuu jäljittelevän kalevalaista helkyttelyä ja välillä taas Aleksis Kiven etelähämäläistä nuottia ja rönsyilevää kerrontaa. Rönsyilyn Kilpi vie vielä astetta pidemmälle. Kilven ominta virtuoosimaista kielenkäyttöä lienee se, että virkkeiden rytmi ja toisto tuntuvat herkuttelevan suomen kielen mahdollisuuksilla, eikä teos missään nimessä toimisi tiivistetynä. Suomen kieli kukoistaa joka sivulla aivan ennennäkemättömissä ulottuvuuksissaan. Alastalon salissa on siis myös kaunis klassikko, suomen kielen juhlaa. 

Kirja ansaitsee yhä uusia lukijasukupolvia, ja toivoisin, että sen maine vaikeana luettavana karisisi. Se on herkku kaikille kirjallisuuden ja suomen kielen ystäville, mestariteos. Kiitän Juha Hurmetta, joka aloittaa teoksensa Nyljetyt ajatukset noin kahdeksan sivun mittaisella ylistyksellä Alastalon salissa -teoksesta. Se sinetöi oman päätökseni vielä joskus yrittää tämän klassikon selätystä. Ja tässä sitä nyt ollaan: olen lukenut Alastalon salissa




Osallistun tällä kotimaisen kirjallisuuden klassikolla kirjablogaajien 11. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi


Alastalon salissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Tekstiluola. Kuittaan teoksella Helmetin tämän vuoden lukuhaasteeseen kohdan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. 




16 kommenttia:

  1. Onnittelut! Tämä kirja suorastaan pelottaa ja siinä on sivujakin noin paljon. Ehkä en lue sitä ikinä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! Hyvinhän tämä meni! Kannattaa kyllä yrittää lukemista!

      Poista
  2. Pakko todeta, että tässä on kyllä sellainen kirja josta mielenkiinnolla luen toisten kirjoistuksia ihan uteliaisuudesta mutta en usko että ikinä koskaan tähän itse tartun :D Pidätän toki oikeuden kääntää takkiani, mutta kyllä tämä aika pelottavalta järkäleeltä kuulostaa, vaikka kirjoituksesi kyllä hieman hälventää ennakkoluuloja. Tosin samalla myös voimistuu se tunne, että en tiedä jaksaisinko itse tätä “kahlata” läpi, vaikka siinä hauskuutta olisikin. Hmm, onneksi mitään ei tarvitse päättää tässä ja nyt!

    Mutta hei, onnittelut sinulle tämän legendaarisen klassikon "selättämäisestä"! :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! Kyllä tämän lukeminen ehdottomasti kannatti. Silti ymmärrän, jos ei oikein nappaa aihepiiriltään. Laivan varustaminen 1800-luvun lopulla on aihe, joka kiinnostaa lähinä historiallisesta näkökulmasta, mutta tässä tapauksessa myös tajunnanvirtatekniikka on myös huipussaan. Kahlaamistahan tämä oli paikka paikoin, mutta hykerryttävä olo jäi lopulta vaivan palkaksi.

      Poista
  3. Luin tämän heti ensimmäiseen klassikkohaasteeseen, koska Alastalon salissa oli juuri se klassikko, jonka olin aina halunnut lukea, mutta en vain ollut saanut aikaiseksi. Ja kyllä kannatti! Minut yllätti kirjan hauskuus. Kielen kiemuraisuuden ja osin hankalan sanaston tiesin etukäteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskuus on klassikkokirjalle poikkeuksellista. Yleensä klssikot ovat synkkiä tai vielä synkempiä (Sinuhe, Tuntematon sotilas, Rikos ja rangaistus, jne.), mutta tämähään naurati välillä ääneen ja loppukin on onnellinen.

      Suomen kielihän tässä loistaa. Kilpi oli nero siinä suhteessa.

      Poista
  4. Tämän kirjan haluaisin lukea ja tämä kirjoituksesi on todella siihen inspiroiva! Jos vaikka lukisi sivun päivässä... Tuo tieto kirjan humoristisuudesta yllätti :) /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä ei muuhun pystynytkään kuin sivuun päivässä, koska teksti vaati niin paljon keskittymistä. Uni tuli aika nopeasti. Välillä taas huomasin, että kun pääsin rytmiin kiinni, niin helposti meni pitempikin pätkä.

      Poista
  5. Onnittelut hienon klassikon selättämisestä. Olen pikku hiljaa alkanut kallistua sille kannalle, että jonain kesänä minäkin luen tämän. Tai koetan ainakin... hyvä tietää, että järkäleeseen mahtuu huumoriakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa yrittää parikin kertaa tai lukea useammassa erässä. Juonen kiemurat eivät pääse unohtumaan, sen takaan. :D

      Poista
  6. Onnittelut klassikon selättäneelle! Saat mielenkiinnon Alastalon salia kohtaan heräämään: ehkä minäkin joskus.

    VastaaPoista
  7. Onnittelut! Itse luulen että en tätä ikinä tule lukemaan, koska sillä perusteella mitä kirjasta olen kuullut, sen ansiot ovat niissä puolissa jotka eivät ole niin minun juttujani (lavea kieli, tajunnanvirta), tyydyn muiden lukukokemuksien lukemiseen :)

    Mutta totean myös että minusta hauskuutta löytyy hyvinkin monesta klassikosta. Sitä saatetaan annostella traagisuuden seuraksi, sitä ei ehkä ole aina helppo sellaiseksi tunnistaa eikä siitä puolesta välttämättä niin paljoa puhuta kun puhutaan jonkun klassikon ansioista, mutta kyllä sitä löytyy...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen ainakin yrittämään tämänkin selättämistä. Ainahan sen voi jättää kesken.

      No juu, ovathan Sinuhe tai Saatana saapuu Moskovaan tai Putkinotko
      ja jopa Punainen viiva kyllästetty paikoin huumorilla, mutta ne ovat tosiaan ennen kaikkea traagisia. Tässä henki on koko ajan plussan puolella.

      Poista
  8. Kiitos kannustuksesta! Vielä jonakin päivänä luen tämän. :D

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!