Kirjabloggaajien joulukalenteri 2013 alkaa pian

Sunnuntaina 1.12.2013 alkaa vuoden odotetuin joulukalenteri availla luukkujaan. Kyseessä on tietysti Kirjabloggaajien joulukalenteri, jota julkaistaan jo toista vuotta. Mukana on 25 kirjablogia, jotka julkaisevat vuoropäivinään omat jouluaiheiset postauksensa.

Ensimmäinen luukku avataan täällä, siis Luettua elämää -blogissani, ja julkaisen silloin myös listan kaikista 25 mukana olevasta blogista. Tämän vuoden tunnuksen kuva ja runo ovat Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen käsialaa.

Viime vuonna kalenteri julkaistiin ensimmäisen kerran, ja jos joku  haluaa käydä kurkkaamassa, millaisia luukkuja silloin availtiin, voi aloittaa 24. luukusta, joka julkaistiin Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa. Linkkien kautta pääsee lukemaan kaikki tekstit takautuvassa järjestyksessä.

Joulukalenteri-idean äiti on Kirjainten virrassa -blogin Hanna Pudas, joka julkaisi viime vuonna 20. luukussa Kirjailijoiden lukuvinkkejä. Saa nähdä, mitä kaikkea jouluista tämän vuoden kalenteri tuo tullessaan! Historian toinen Kirjabloggaajien joulukalenteri sinetöinee mainion perinteen osaksi jokaisen kirjanystävän joulun odotusta.

Nauttikaa lukemisesta ja joulun tunnelmista! Sunnuntaina tavataan.

Kaikkien aikojen paras kirja

Kaikkien aikojen paras kirja on nyt valittu Kirjakantti-tapahtumassa Kuopiossa. Kirjan valintahan tapahtui siten, että aluksi kuka tahansa sai ehdottaa kirjoja listaan, josta kertyikin yli 500 nimen mittainen. Näistä yli 500 kirjasta kirjabloggaajat äänestivät kuutta suosikkiaan. Ääniä sai yli 100 kirjaa, joista viime viikonlopun Kirjakantti-tapahtumassa julkistettiin eniten ääniä saaneet kirjat. Voittajaksi äänestettiin tämä:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Kymmenen parhaan kirjan listan voi käydä kurkkaamassa Amman lukuhetkessä. Omista suosikeistani parhaiden joukossa oli peräti neljä kirjaa: Väinö Linnan TPTA, Sofi Oksasen Puhdistus, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Emily Bronten Humiseva harju. Parhaista kymmenestä Leena Krohnin Tainaronia en ole lukenut ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta on ollut kesken jo yli kymmenen vuotta.

Mitä mieltä olet voittajasta? Mitä olisit toivonut kymmenen kärkeen?

Wisława Szymborska: Täällä

Wisława Szymborska: Täällä, 2012
Alkuteos: Tutaj, 2009 (suomennos sisältää myös kuusi runoa kokoelmasta Kaksoispiste, 2005)
Suomentaja: Martti Puukko
Kustantaja: Savukeidas
Sivuja: 52
Mistä sain kirjan: oma ostos










En tiedä miten muualla,
mutta täällä maan päällä on paljon kaikkea.
- -
täällä sinulla on oma vartalo
ja siihen kuuluvat tykötarpeet,
jotta voit lisätä muiden lasten joukkoon omasi.
Käsistä, jaloista ja hämmästyneestä päästä nyt puhumattakaan.
- -
Elämä maan päällä tuntuu melko reilulta kaupalta.
esimerkiksi unista et maksa senttiäkään.
Harhakuvitelmista - maksat vasta menettäessäsi ne.
Ruumiista maksat vain ruumiillasi. (S. 11.)

Wisława Szymborska (1923 - 2012) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1996. Täällä-runokokoelma on hänen viimeisin suomennettu teoksensa. Runoja ei ole monta, mutta ne ovat - sanotaanko suoraan - ne ovat timantteja joka ikinen. Tämä on tietysti hassusti sanottu runoista, joilla ei ole ylellisyyden kanssa mitään tekemistä. Nämä runot ovat, koska ovat koko elämä.

Kokoelma Täällä on säkenöivän viisas ja nöyrä yhtä aikaa. Elämä on tässä ja nyt, arkista ja arjessaan ihmeellistä, monien ihmeiden ja sattumien summa. Szymborskalla on taito pysäyttää hetki tai ajatus ja pilkkoa se sattumanvaraisuutensa ytimeen asti. Keitä me olemme ja miksi olemme juuri täällä? Yhtä hyvin voisi olla niin, ettei meitä olisikaan, kuten runossa Läsnäolemattomuus:

Paljon ei puuttunut,
ettei äitini olisi avioitunut
Dunska Wolalaisen Zbigniew B:n kanssa.
Jos he olisivat saaneet tyttären - se en olisi minä. (S. 41.)

Kun tähän oivallukseen lisätään tieto, että isäkin oli vähällä mennä naimisiin jonkun aivan muun kuin äidin kanssa ja olisi yhtä hyvin voinut saada tyttären, joka olisi voinut olla äidin tyttären luokkatoveri.  Eikä kukaan koskaan olisi kaivannut luokkakuvaan tyttöä nimeltä Wislava Szymborska. Niin - kun sattumanvaraisuudet katsoo pohjaan asti, niin voiko ihminen olla oikeastaan muuta kuin hämmästynyt elämästään.

Omaan runoilijan työhönsä Szymborska suhtautuu sellaisella nöyryydellä, että lukijaa hykerryttää. On suorastaan huvittavaa, miten tämä vanha, viisas nainen, Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, vähättelee taitojaan. Runoilijan on kuitenkin pakko kirjoittaa, vaikka aiheet tuntuvat liian vaikeilta, kuten nyt vaikka aihe runossa Mikrokosmos, maisemat, jotka näkyvät mikroskoopista:

Olen jo kauan halunnut kirjoittaa niistä,
mutta aihe on niin vaikea,
että se on siirtynyt tuonnemmaksi,
ja olisi luultavasti paremman runoilijan arvoinen,
sellaisen joka hämmästelisi maailmaa minuakin enemmän.
Mutta aikaa on vähän. Kirjoitan. (S. 21.)

Szymborskan runot eivät ole vaikeita, eivät käsittämättömiä eivätkä etäisiä. Lempirunokseni nousevat oikeastaan kolme runoa, joiden ajatteleminen saa vieläkin hymyn huulille. Ensimmäinen on runo Teini-ikäinen, jonka aiheena on oman teini-ikäisen minän kohtaaminen. Mitä sille pitäisi sanoa? Toinen runo oli juuri tuo Läsnäolemattomuus, jossa voi miettiä omaa paikkaansa luokkakuvassa - yhtä hyvin se voisi olla tyhjä. Kolmannessa runossa, Postivaunussa, kohdataan ihailtu runoilija Juliusz Slowacki (1809-1849): Olen tullut tänne tulevaisuudesta - - (s.34.) Mikä voima mielikuvituksella on, kun se mahdollistaa tällaiset matkat!

Suomentaja Martti Puukko on tavoittanut runoihin paljon viisautta ja selkeän muodon. Hän on kirjoittanut kokoelman loppuun hauskan ja haikean kuvauksen runoilijan järjestämistä illallisista. On selvää, että suomentaja kunnioittaa taiteilijaa myös ihmisenä ja ystävänä.

Luin ensimmäisen kerran Szymborskan runoja vuonna 2000. Teos oli Ihmisiä sillalla, jonka poimin pienen kirjakaupan alelaarista mukaani. Silloin en tunnistannut nobelistia, vaan muutama viisas säe osui silmiini ja se oli menoa. Ihastuin siis muutamaan säkeeseen, myöhemmin ihastuin koko kirjaan. Myöhemmin olen lukenut myös kokoelman Hetki. Szymborskan runolla aloitin blogini pitämisen: Jotkut pitävät runoudesta. Kyseessä on ilman muuta lempirunoilijani.

Szymborskan runoissa, joita on olemassa vain 250, on itseironiaa ja ironiaa sekä sattuman ja elämän ihmettelyä - jotain selittämättömän elävää, nöyrää ja viisasta. Toivoisin, että joskus oppisin hänen tapansa katsoa maailmaa ja hämmästellä sitä, ymmärtää, kuinka pienessä asiassa on niin paljon. Että mikään elämässä ei ole itsestään selvää, vaan ansaitsee pysähtymisen - ehkäpä runonkin - osakseen.

Anneli Ranta ja Sanna Majanlahti ovat koonneet Täällä-runoteoksen pohjalta esityksen, jonka pääsin katsomaan ystäväni kanssa 12.11. 2013 Tampereen teatterin Teatterikahvila Kiveen. Esitys oli kunnianosoitus 2012 kuolleelle runoilijalle. Suomentaja  Martti Puukko oli myös katsomassa esitystä ja ohjelmalehtisessä oli hänen kirjoittamansa kaunis muistokirjoitus runoilijasta. Valovoimaiset esiintyjät antoivat runoille tilaa ja saivat runojen viisauden ja lämmön välittymään yleisölle. Heidän kasvoistaan saattoi nähdä ilahtuneen oivalluksen lähes koko esityksen ajan. Esitys on nähtävissä vielä tänään 19.11.2013 Teatterikahvila Kivessä.

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä (Sadut ovat ilmestyneet Lukemisia lapsille -kokoelmissa vuosina  1865-1896.)
Kuvittaja: Leena Lumme
Kustantaja: WSOY, 2006
Suomentajat: V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa
Kansi: Leena Lumme
Sivuja: 191
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




- Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän! (S. 74.)

Zacharias Topeliuksen (1818-1898) sadut ovat ehkä vanhimpia suomalaisia taidesatuja eli jonkun tunnetun sepittäjän omia satuja. Kukapa ei olisi kuullut satuja Adalmiinan helmi, Sampo Lappalainen ja Koivu ja tähti. Tai jos ei ole kuullut, niin suosittelen lukemaan. Näistä muutamasta sadusta nimittäin saa paitsi kauniit satuelämykset, myös lyhyen johdattelun 1800-luvun aatteelliseen ajatusmaailmaan.

Koko kansan satusetä Zacharias Topelius oli aikanaan arvostettu suomalaisuusmies, lehtimies ja muun muassa historian professori. Satujen lisäksi Topelius kirjoitti esimerkiksi Välskärin kertomukset ja Maammekirjan (jota käytettiin kouluissa maantiedon oppikirjana vuosikymmenten ajan). Topeliuksen näkemykset elävät suomalaisten arjessa edelleenkin, vaikka ne edustavat aikansa romanttista tyylisuuntaa ja suomalaiset ovat tunnetusti enemmänkin realismin suosijoita. Romantiikka oli Suomessa kuitenkin ennen kaikkea valjastettu kansallisromantiikan aatteeseen, joten jonkinlaista "romanttista haihattelua" on päässyt livahtamaan nykypäiviin asti. Esimerkiksi Topeliuksen Maammekirjassaan esittelemät luonnekuvaukset suomalaisheimoista elävät edelleen: hämäläiset ovat hitaita ja luotettavia, pohjalaiset itsepäisiä ja karjalaiset iloisia. Niin kuin tiedämme.

Topeliuksen satuhelmiä -kokoelman esipuheen on kirjoittanut Yrjö Larmola ja keräsin siitä muutamia yksityiskohtia Topeliuksen elämästä: 1) Topeliuksesta tuli historian professori historiallisten romaaniensa ansiosta. (Laila Hirvisaari voisi olla nyt vahvoilla.); 2) Köyhien ihmisten elinolojen parantaminen ja luonnosuojelu olivat Topeliuksen sydäntä lähellä. Esimerkiksi Vattumato-sadussa opetetaan, kuinka vähäpätöisinkin luontokappale on arvokas.; 3) Varpunen jouluaamuna -laulun sanoilla muistellaan Topeliuksen pienenä kuollutta poikaa. Esipuheen luettuani ymmärsin, kuinka suurisydämisestä ihmisestä oli kyse. Haluaisin tietää Topeliuksesta enemmänkin.

Satusedän saduista on ilmestynyt useita erilaisia kokoelmia. Viimeisin on vastikään ilmestynyt Kirsti Mäkisen kokoelma, jossa hän kertoo sadut nykysuomella. Lukemani Topeliuksen satuhelmiä on koottu siten, että saduista koostuu ikään kuin vuodenkierto, eli edetään vuosi tammikuusta jouluun. Satujen lomaan on ripoteltu Topeliuksen kirjoittamia lastenrunoja. Kirjan loppuun Larmola on koonnut satujen ja runojen taustoja ja selityksiä. Esimerkiksi Valter-pojan tempauksissa ja Rasavillius-sadussa on esikuvana Topelius itse pienenä poikana, Koivu ja tähti -sadun taustalla on aivan uskomaton tapahtuma tosielämästä ja Lappiin sijoittuviin satuihin Topelius kirjoittaa selittämättömiä ilmiöitä, Lapin noituutta.

Leena Lumme on kuvittanut Topeliuksen satuhelmiä todella kauniisti. Kuvat ovat selkeitä, iloisia ja ilmeikkäitä. Lapin saduissa on Lapin lumimaisemia ja Itämaisissa saduissa on tietysti aavikkoa. Kuvien värit ovat kauttaaltaan kirkkaita, ja lapset katselivat kuvat tarkasti ja mielellään. Sadut heräsivät niissä eloon.

Olen kuullut ja lukenut Topeliuksen satuja jo lapsena ja lukenut niitä myös Suomen kirjallisuuden tenttiin. Mutta nyt kun luin niitä äänen lapsille, hämmästyin niiden suorapuheista uskonnollisuutta, jota en muistanutkaan. Sopiiko tällainen nyt nykylapsille ollenkaan! Kaikkein uskonnollisin ja aatteellisin on satu Koivu ja tähti: - Rakkaat lapset, sanoi isä, ihmisen elämä maan päällä on vaellusta iäistä päämäärää kohti. Vaeltakaa edelleenkin Jumala sydämessä ja iankaikkinen päämäärä silmienne edessä! Enkelien ohjatessa kuljitte vakaasti; osoittaakoot ne teille vastedeskin tietä! Te etsitte koivua - se merkitsi isänmaata. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääräänä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä - se merkitsi iäistä elää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan! (S.61.)

Myös satujen opetukset on usein alleviivaten ilmaistu. Esimerkiksi romanttisen itämaisvaikutteinen Mirza ja Mirjam -satu sisältää opetuksen vanhempien kunnioittamisesta: Vanha kuningas ilahtui ja siunasi uskollisia lapsiaan ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka maailmassa. (115.) Täytyy myöntää, että jätin omat lapseni täysin sadun opettavaisen lopun armoille, sen verran kammottavia olivat sadun kuninkaan itsekkäät lapset.    Satujen uskonnollisuus ei myöskään haitannut lapsia, joten en lähtenyt sitäkään sensuroimaan.

Mutta kaikki sadut eivät ole yhtä perinteisiä. Esimerkiksi satu Muurahainen lääkärissä on mukava iloittelu, jossa raajansa menettänyt muurahaislapsi saa lopulta apua. Pariisilaishattu-sadussa hatut toimivat, kuten elävät ihmiset (sadusta tuli mieleeni tanskalainen satusetä,  H. C. Anderssen, jonka Yrjö Larmola mainitsee Topeliuksen esikuvaksi) ja Aallottaren hopeamaljassa oli jäljellä ääneen kerrotun sadun hyppelehtimistä.

Topeliuksen saduista ehdottomaksi suosikikseni nousee aina vaan Adalmiinan helmi. Se on varmaankin Topeliuksen saduista kaikkein tunnetuin, eikä suotta. Se on sadun kaareltaan täydellinen onnelliseen loppuunsa saakka. Siinä on sadun ihmeellistä lumoa, ihana prinsessa ja sankarina jalo prinssi. Sadun opetus on selkeä ja koko satu on kuin helmi - kaunis kokonaisuus. Ja olkoon miten naiivia tahansa, sadussa on opetus, jonka haluaisin siirtyvän länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävien lasteni sieluun.  - Armelias on rikas köyhänäkin, mutta rikas, jonka sydän on kova, kärsii puutetta keskellä aarteitaan (s. 74). Niin, haluaisin, että lapsilleni kasvaisi nöyrä, vastuullinen sydän. 

Tästä kokoelmasta löysin kuitenkin aivan uuden puolen Topeliuksesta, ja se oli pienen kuusivuotiaan pojan elämän kuvaus 1800-luvulta. Valterin seikkailut, joita oli kahden tarinan verran ja satu Rasavillius kävivät suoraan sydämeeni. Kuusivuotias poika kainalossani kuunteli tarinat niin kuin satuja kuunnellaan, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kun sanoin hänelle, että Rasavillius taitaa olla vähän niin kuin sinä.

Rasavillius-sadussa Lassi-pojan isosisko on ruvennut oikein pitämään kirjaa kaikista Lassin päähänpistoista. Hän on nimennyt tarinat rosvopäällikkö Rasavillius Rauhanrikkojan tarinoiksi ja rupeaa lukemaan niitä veljelleen: 1. päivänä tammikuuta. Rasavillius aloitti vuoden potkimalla rikki sänkynsä, ja ylös noustuaan hän pani toisen sukkansa pesuvatiin, nähdäkseen pysyisikö se pinnalla. Sitten äiti tuli sisään - hänellä oli äiti - ja läimäytti häntä märällä sukalla. Sen hän oli ansainnutkin, eikö totta? (S. 161.)

Kun sisko aikansa tarinoi, Lassi tunnistaa tempauksensa ja alkaa puolustella tekosiaan. Siskon ansioista hän käy lopulta pyytämässä ystävältään Kallelta anteeksi viimeisintä itsepäistä tappelua ja häpeää temppujaan. Lassilla on paha mieli, mutta sisko sanoo: Välistä Rasavillius kyllä mellastaa ja tekee tyhmyyksiä, mutta Jumala on antanut hänelle rehellisen sydämen; kyllä hänestä mies tulee. (168.)  Rasavilliuksesta tulee tietysti mieleen Vaahteramäen Eemeli ja siskohan on kuin Eemelin äiti, joka kirjoittaa tarinat muistiin ja tuntuu olevan ainut, joka uskoo, että Eemelillä on kultainen sydän ja kyllä Eemelistäkin vielä hyvä mies tulee. Niin kuin tulikin. Ja niin kuin tuli rosvopäällikkö Rasavillius Rauhanrikkojastakin - koko kansan rakastama, hyväsydäminen satusetä.

Aloitin Topeliuksen satuhelmien ääneen lukemisen lokakuussa, kun vietin blogissani klassikkokuukautta. Lokakuulle osunut Satupäivä innoitti lukemaan nimenomaan satuja. Topeliuksen sadut ovat ilman muuta paikkansa ansainneet suomalaisten klassikoiden joukossa - saduthan elävät aina.

Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kirjabloggaajat äänestävät tänäkin vuonna vuoden 2013 parhaat kirjat. Nyt äänestetään kirjoja neljässä eri kategoriassa:

Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Blogistanian Finlandia 2013
Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.fi/


Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri: http://kirjasfaari.fi/


Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!: http://les-lue.com/


Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat: http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/


Jotta kirabloggaja voi asettaa jonkin kirjan ehdolle, on hänen täytynyt lukea ja blogata äänestämästään kirjasta. Osallistuja julkaisee listan ehdokkaistaan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja äänestystulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014.

Jokainen bloggaaja voi osallistua kaikkiin äänestyksiin, ja nyt näyttää siltä, että Luettua elämää pääsee äänestämään jokaisessa sarjassa.

Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan.

Lue ja syö - Jari Tervon Esikoinen

Jari Tervon Esikoinen on kirja, jossa rakastetaan ruualla: Mami epäili minun saaneen hänen tyttäreltään nirkoisesti nisunpuolta pyhien aikaan, mitä oli yhtä turha kieltää kuin myöntää. Isoäiti joka tapauksessa kattoi minulle pullaa ja vattumehua ja istui viereen keittiötikkaille katsomaan miten syöntini edistyi. Mami väitti että taloon laskeutui tyven, kun nuori mies sapuskoi pöydän ääressä. (S.15.)

Tervon Esikoinen oli lukupiirikirjana, ja koska se oli mieheni valinta luettavksi kirjaksi, lukupiiri kokoontui meillä. Lukupiirissä tarjotaan aina ruokaa ja juomaa, ja jos vain mahdollista, ne yritetään valita luetun kirjan hengessä. Niin nytkin.

Tervo istuttaa Esikoisessaan sukulaisensa ja minäkertojan monet kerrat keittiönpöydän ääreen, joten tarjoiltavat ruuat sai poimia suoraan kirjasta. Koska kirjassa ollaan Rovaniemellä, siellä syödään tietysti poronkäristystä ja muusia, mutta lisäksi suomalaisten ajattomia suosikkeja (varsinkin 1970-luvulla) lienevät myös hernekeitto, suolasiika, puikulaperunat, matjessilli ja lauantaimakkara ranskanleivän päällä. Yksi ruoka on kuitenkin ylitse muiden: Äiti oli periaatteessa hurahtamaton luonne, mutta gulassiin se sekosi. Mamin mielestä pörkölt olisi ollut kätevämpi rovaniemeläisen kielen lausua ja kokata, mutta ulkomaanruoka taivutettiin suussasulavaan muotoon: kulassi. Kaikki keet rusikoitiin meillä päin samalla tavalla paitsi Marion Rung. (S. 109.)

Entäs lukupiirin tunnelmat ruuan jälkeen? Antaapa Tervon tiivistää: Kulassi oli sosialistista pyhäruokaa. Meille jää raskaan ruuan jälkeen kevyt mieli siitä, että olemme kannattaneet oikeudenmukaista maailmaa, vaikka nauta on ostettu kapitalistisesta Karja-Pohjolasta. Mielenkiintoista, Aune-täti sanoi kulassia maistettuaan. (S. 110)

Jari Tervon sukulaisnaisten tarjoamat herkut saivat veden kielelle. Lättyjä syödään tämän tästä. Joka talossa kahvitellaan. Tässä muutamia poimintoja kahvipullasta: tähtipullia, kääretorttua, kanelipullia, korvapuusteja, tiikerikakkua, banaanilla koristeltua täytekakkua ja pullavauvaa: Illalla se [äiti] paistoi pullavauvaa ja minä sain ainoana kolme palaa. Jääskeläisen Lyytille tarjoiltiin kerran hänelle kehuttua ja hänelle tuntematonta pullavauvaa. Se läiskäisi kätensä yhteen pullalautasen nähdessään. "Nämä ovat mokkapaloja", se huusi. (S. 142.)

Esikoisessa ruuat ovat omalta osaltaan luomassa ajankuvaa, mutta ne luovat myös turvallisuutta. Kirjaa lukiessa ruuista tulee hyvä mieli - lukijakin tuntee, että lapsista pidetään huolta, heitä jopa hemmotellaan, ja tuleepa lukijalle omiakin lapsuusmistoja mieleen. Mielessään katselee silmiensä eteen katettua kahvipöytää, jonka ääressä istuu omia tuttuja setiä ja tätejä.

Tervon kirjassa ruoka on tärkeää myös siksi, että pojan äiti kirjoittaa päiväkirjaa reseptiensä takasivuille, koska luulee, ettei kukaan löydä hänen päiväkirjojaan sieltä. Toisin käy. Yksi kirjan tarinoista on siis kirjoitettu reseptivihkoon.

Tähän loppuun paljastan vielä lukupiiriin jälkiruuan, joka on tietysti myös kirjasta. Jälkiruuaksi tarjoilimme hiekkahentusia, joita en ollut koskaan -70-luvulla maistanut, enkä edes tiennyt, mitä ne olivat. Mutta hyviä olivat. Maku toi lukupiiriläisten mieleen jotain lapsuudesta tuttua - kuinkas muuten. Ja ihan lopuksi lapsille ja muillekin oli tarjolla myös sitä pullavauvaa.

Mitä ruokamuistoja sinulla on omasta lapsuudestasi?


Osallistun tälläkin tekstillä Lurun luvut -blogin mainioon Lue ja syö -haasteeseen, johon osallistuin myös kesällä Sergei Dovlatovin Matkalaukku-kirjan pohjalta. Jari Tervon Esikoisen arvioin perusteellisemmin eilen.

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo: Esikoinen, 2013
Kustantaja: WSOY, 2013
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 241
Mistä sain kirjan: oma ostos, Elisa-kirjojen e-kirja, luettu iPadilta (kuvassa poseeraa ystävän kirja)



Jari Tervon Esikoinen on kirja, josta on helppo pitää. Miten olen tätä kaivannutkin: Tervon lyhyitä, hauskoja toteamuksia ja nokkeluuksia sekä teräviä huomioita ihmisistä. Tervolla on taito piirtää henkilökuvia muutamalla virkkeellä ja kertoa tapahtumat lyhyesti, mutta värikkäästi. Tällaista tykitystä oli Tervon alkuaikojen tuotanto, josta suosikkejani ovat Pyhiesi yhteyteen, Poliisin poika ja Tuulikaappimaa. Mutta nyt mukaan on tullut myös lämpöä ja malttia, kun omat rakkaat saavat äänen. Esikoisesta tuli kuin Tervon uusi esikoinen, uusi alku minun Tervo-suhteessani, sillä Myyrä vieroitti minut miehen tuotannosta vuosiksi.

Esikoinen on periaatteessa omaelämäkerrallinen romaani. Siis periaatteessa. Kuinka paljon näissä rovaniemeläisissä sukutarinoissa on totta, kuinka paljon kirjailijan mielikuvituksen tuotetta? Sillä ei ole mitään väliä. Perheen esikoinen, 12-vuotias Jari, raahaa mehumaijaa sukutalosta toiseen ja poimii sen täyteen tarinoita, joista keittelee omanlaisensa mehut. Ja mehukasta, sitä tämä on.

On isomummu Esmeraldan, eli Esmen, rakkaustarina, joka joutuu Helsingissä Venäjän vallankumouksen jalkoihin. Ovat Aune-tädin intohimot, jotka heittävät keskiajalle. Ovat äidin päiväkirjamerkinnät ja niistä paljastuvat salaisuudet. Naisille  on annettu vahva kertojanääni. Esikoinen istuu keittiössä (siellähän ne naisten tarinat ovat) ja kuuntelee, nauhoittaa Cassette Recorderilla tai lukee salaa päiväkiroja, juo tarjotut vattumehut ja pullaherkut ja painaa kaiken mieleensä. Rakkaus on väkevää, se tekee naisista kommunisteja tai noitia. Voipa siinä joutua murhan todistajaksikin.  

Entäs miehet? Miehet käyvät arjen taistonsa muualla kuin keittiössä. Isä tasapainoilee kommunismin aatteen ja pienyrittäjän elämän välillä ja laskee urakoita. Erkki-setä suree menetettyä ystäväänsä, liputtaa Spasskin puolesta Neuvostoliitto - Yhdysvallat-shakkimaaottelussa ja ajautuu välillä tuuriin. Enotkin vilahtelevat siellä täällä. Mutta turvallisia he ovat kaikki. Tervon kuvaamat miehet täyttävät paikkansa ja ovat rehellisiä kunnon miehiä. Tämän suvun keskellä on lapsella hyvä olla.

Ajankuva on hersyvää ja se syntyy tietysti aikansa tuotteista, ruuista, autoista, olympialaisista ja uutisista, joita Tervo on pudotellut sinne tänne. Tavoissa on vielä jotain vanhaa ja arvokasta: Äiti alkoi sinutella Mamia [omaa äitiään] vasta minut synnytettyyään. Niistä oli tullut tasavertaiset. (S. 23.)

Tuleva kirjailija lukee Saarikosken runoja ja Leninin koottuja teoksia sekä kerää sanoja: Suljin silmäni ja painoin mieleeni erikoisen sanan. Keräsin niitä Englannin jalkapalloliigan tulosten väliin. Avasin silmäni ja tiesin muistavani sanan kun palaan kotiin: laminaatti. Se on yhtaikaa tieteellinen ja maalainen. (S.15) Poika kirjoittaa päiväkirjaa ja haaveilee ryhtyvänsä isona yhtyeeksi, mutta pelkää suvussa kulkevaa, joka tosiaan saavuttaa hänetkin Aune-tädin kautta. Huolena on myös vakavasti sairastunut Unto Abraham, pikkuveli, joka laukoo kirjan parhaat repliikit, kuten vaikka Kangasalan asuntomessuilla, jossa isä innostuu kiipeämään näyttelytalon katolle: Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan."Kommunisteja", Unto Abraham sanoi. (S. 167.)

Lukupiirikirjana Tervon uutuus toimi erinomaisesti. Kaikki olivat pitäneet kirjasta. Useimmille olivat tulvineet omat muistot 1970-luvusta mieleen. Oman suvun ja perheen tarinat heräsivät myös eloon. Joku moitti naisten rakkaustarinoita irrallisiksi, mutta kyllä Tervo veti nekin lopulta voitoksi. Kirja oli parhaimmillaan jopa koskettava ja kokonaisuudessaan lämmin - niin kuin äidin paistama pulla.

Kirjasta ovat pitäneet myös Kirjanainen, Kulttuuri kukoistaa -blogi, Kirjasähkökäyrän Mai, Marjatta ja Ilselän Minna. Voiko tästä oikeastaan olla pitämättä?

Vuosi kuvina - ja kirjallista ruotsalaisuuden päivää 6.11.2013

Haiharan kartanon ranta 6.11.2013 Kaukajärvellä

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara haastoi minut hauskaan kuvaushaasteeseen. Tarkoitus on kuvata sama maisema kuukausittain vuoden aikana ja seurata, kuinka maisema muuttuu.

Aloitan haasteen tänään 6.11.2013 noin kello 10 aamulla ottamallani kuvalla. Kuva on lähes joka-aamuisen lenkkipolkuni varrelta Haiharan kartanon rannasta.Tänään lenkkiseuranani oli 8 kk:n ikäinen Antti, joka nukkui vaunuissaan. Parhaat lenkit ovat niitä, joille saan mukaan myös hyvän ystäväni. Meillä on viime aikoina ollut tapana pysähtyä juuri tähän ihastelemaan järveä ja ottamaan kuvia, joten oman maisemani valinta ei ollut vaikeaa.

Kaukajärvi on yksi Tampereen järvistä, sen itäpuolella oleva kirkasvetinen ja syvä, vaikkakin melko pieni järvi. Järven itäisimmät rannat ovat Kangasalan puolella. Kaukajärven ympäristö on tiuhaan asuttua aluetta, mutta osa järven rannoista on suojeltu ja osa niin jyrkkiä, että erämaan tuntu on vahva. Järven etelä- ja länsirantaa kiertää polku, johon ajetaan talvella latu, joten aivan mistä tahansa rantaan ei pääsekään, mutta tähän kohtaan pitäisi päästä kävellen vuoden ympäri.

Kiitän Saraa haasteesta ja haastan kaikkia lukijoitani mukaan kuvaamaan maisemaa! Haasteessa on  mukana ainakin Jaana Toisen tähden alla -blogista, joten kuvia on luvassa eri puolilta Suomea.

Hyvää ruotsalaisuuden päivää!

Bokbabbel-kirjablogi haastaa lukemaan suomenruotsalaista kirjallisuutta, sillä onhan tänään ruotsalaisuuden päivä. Tartuin tuumasta toimeen ja avasin aikakauskirja Grantan, josta löysin Philip Teirin mainion muistelmanovellin Mansikka 1979 (suomentanut Kari Koski). Philip Teiriltä on ilmestynyt tänä vuonna ensimmäinen romaani, Talvisota, mutta miehen novelleja on julkaistu aiemminkin - tosin minä en niitä ole lukemut.

Mansikka 1979 kertoo isoäidin pakastimen muuttamisesta. Kun kertoja muistelee isoäitiään, ja muutamaa muutakin sukulaista, ruokamuistojen kautta, heistä piirtyy yllättävän tarkkoja luonnekuvia ja pala Suomen historiaa. Herkullinen muistelmanovelli, tosiaankin: Olin tarpeeksi vanha ymmärtämään, että se mitä me puuhailimme oli mielipuolista. Oli kesä ja pakastimesta ottamamme ruoka ehtisi sulaa matkalla kaupunkiin, missä uusi pakastin odotti, mutta isoäiti ei halunnut missään tapauksessa heittää mitään pois. Velvollisuudentunnosta minä ja sisareni autoimme häntä. (Granta 1/2013, 68.)

Kaiken lisäksi tunnistin lähisuvustani Teirin isoäitiä muistuttavan persoonan, jolle parasta ennen -päiväyksiä ei ole olemassakaan ja jonka luona pitää yrittää kohteliaasti kieltäytyä homeen kukittamasta, viisi vuotta sitten vanhentuneesta, kymmenen vuotta aikaisemmin matkamuistona tuodusta halvasta. Turha kai kertoa, että hän omistaa ainakin kolme pakastinta, joissa ruuista tulee ikuisia. Täytyy sanoa, että Teirin novelli kirvoitti hersyvät naurut samalla, kun se oli myös haikea muistelma läheisistä, rakkaista ihmisistä.

Luen suomenruotsalaista kirjallisuutta aivan liian vähän, mikä on suorastaan rikos, sillä lukemani kirjat ovat poikkeuksetta olleet erinomaisia. Blogiaikanani olen lukenut nämä suomenruotsalaiset romaanit:  Ulla-Lena Lundbergin Jää ja Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta olivat sykähdyttäviä lukukokemuksia ja blogiaikani parhaita romaaneja. Johan Bargumin Syyspurjehdus oli myös hieno lukukokemus. Merete Mazzarellan Fredrika Charlotta o. s. Tengström -elämäkerta ja lukemisen ilosta kertova Silloin en koskaan ole yksin olivat varsin yleissivistäviä luettavia. Eihän niitä voi kuin suositella.

Bokbabbelissa on mukava lista kirjailijoista, joihin varmasti kannattaisi tutustua. Meillä pysytään tunnelmissa lukemalla illalla Zacharias Topeliusta. Mitä suomenruotsalaista kirjallisuutta sinä aiot lukea? Kuka suomenruotsalaisista kirjailijoista on suosikkisi?

Messulöytöni

 

Aarre

 

Kalat

Harakat

Lapset

Ja muutama muu opus...

Olin kiljaista onnesta, kun löysin messujen antikvariaattiosastolta Aapelin Onnen pipanoita (1947).  Tuo kansi! Olen lukenut tänä kesänä ja syksynä Aapelin Vinskit ja Pikku Pietarin pihan ja nyt löysin hänen pakinoitaan. Lokakuinen klassikkokuukauteni innosti ostamaan muitakin klassikoita: F. E. Sillanpään esikoisteoksen Elämä ja aurinko ja Juhani Ahon viimeiseksi jääneen Muistatko?-teoksen. Bertolt Brechtin Äiti Peloton ja hänen lapsensa tarttui haasteena mukaan.

Muita kirjaostoksiani siivittivätkin blogisavut... Aikakauskirja Grantaa on esitellyt ainakin Lumiomenan Katja ja Mitchellin Pilvikartaston arvion luin Sallan lukupäiväkirjasta. Molemmista kiinnostuin heti. Arto Lapin Harakan paja -innoittajani on Poplaarin Pekka, sillä Lappi on yhteisiä suosikkejamme. Kun Harakan paja osui kohdalle, ostin sen tamperelaisessa hengessä. Toinen harakkakirja, Fletcherin Meriharakat tarttui mukaan, koska monessakin blogissa on kehuttu kirjailijan teoksia.

Leena Lumin innoittamana ostin John Irvingin Leski vuoden verran -kirjan ja Aksel Sandemosen Kadonnut on vain unta -teoksen. Leena on useassakin kommentissaan nostanut Lesken Irving-suosikkeihinsa ja Aksel Sandemosen hän nimesi eräässä kommentissaan yhdeksi klassikkosuosikikseen. En ollut koko miehestä kuullutkaan, joten kun Sandemosen kirja osui silmiini, olin valmis haasteeseen. Kirjan nimihän on niin kaunis kuin olla voi - silkkaa runoutta.

Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana sekä työkaverini Pia puolestaan ovat kehuneet Pakkalan Elsaa, joten kun pakkalat osuivat silmiini, ostin ne omaan hyllyyni. P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kehuma Kyllikki Villa pääsi nyt myös hyllyyni, kun löysin pokkariversion Elämän korkeasta keskipäivästä.

Lapset löysivät divarista läjän Enid Blytonin kirjoja. SOS- ja Salaisuus-sarjoista löytyivät ensimmäiset osat, mutta Viisikko-sarjasta ei, joten siitä valittiin kirja jännittävimmän kannen perusteella. Toinen tyttäristä on innostunut Mysteerityttö-sarjasta ja pientä salapoliisityötä vaadittiinkin sarjan etsimisessä. Pojalle löytyi divarista Risto Räppääjä, jota ei meillä vielä ollutkaan, ja Hurraa Helsinki -kirja, joka poimittiin mukaan Helsinki-intomme kunniaksi.

Näillä kirjoilla luulisi pärjäävänsä seuraaviin messuihin saakka. Lukuiloja itse kullekin!

Maailman paras kirja valitaan pian

Mikä on maailman paras kirja?

 

Olisiko se joku näistä?

Se selviää Kirjakantti-tapahtumassa Kuopiossa 23.11. klo 15.30-17.00, jolloin julkistetaan kiistaton äänestystulos maailman parhaasta kirjasta. 

Kirjakantti on Kuopion kaupunginkirjaston järjestämä tapahtuma, johon myös kirjabloggaajat osallistuvat. Vaikka en pääse paikan päälle, pääsin kuitenkin vaikuttamaan maalman parhaan kirjan valintaan, joka on edennyt näin:

1) Syyskuussa 2013 kuka tahansa sai ehdottaa omia suosikkejaan Amman lukuhetki -blogin ehdokaslistalle. Kirjoja kertyi yli 500 nimikettä. 

2) Lokakuussa 2013 kirjabloggaajat antoivat ääniä noiden 500 kirjan joukosta kuudelle valitsemalleen teokselle. Jokainen ehdotettu kirja sai yhden äänen. Äänestykseen osallistui 50 kirjablogia, myös Luettua elämää.

3) Marraskuussa 2013 voittaja julkistetaan. Nyt on julkistettu 100 eniten ääniä saaneen kirjan lista Amman lukuhetkessä. Siellä ovat myös minun äänestämäni kuusi kirjaa, joista jokainen on saanut siis ainakin yhden pisteen.

Valitsin omiksi suosikeikseni kolme kotimaista ja kolme ulkomaista kirjaa. Nyt jään jännittämään, olisiko maailman paras kirja näiden joukossa:

Emily Bronte: Humiseva harju (1847)

Humiseva harju on pakahduttavan upea rakkaustarina, jonka voima kantaa nykypäivään asti. Kate Bushin Wuthering Heights -kappale tiivistää kirjan tunnelman. Siihen ei ole lisättävää.

Antoine Sait-Exupéry: Pikku prinssi (1943)

Olen lukenut Pikku prinssin kymmeniä kertoja, enkä vieläkään osaa selittää, miksi. Kirjassa on jotain taikaa. Vilpitön, kiltti prinssi, itsekäs ruusu ja kesyttämistä odottava kettu. Miten näistä aineksista on voinut syntyä jotain näin koskettavaa?

John Irving: Ystäväni Owen Meany (1989)

Irving on tarinaniskennän kuningas ja edustaa minulle kaikkea, mistä kirjallisuudessa on kyse. Hän on säkenöivä kertoja, joka kertoo erikoisista ihmisistä, mutta on myös yhteiskunnallinen. Jos on pakko valita joku hänen kirjoistaan parhaaksi, niin se on Ystäväni Owen Meany.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)

Sinuhen elämäntarinassa yhdistyvät historia, yhteiskunnallisuus ja tarina. Taas se tarina. Ja sen kertomisen ilo.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959 - 1962)

Koko Täällä Pohjantähden alla -trilogian yli kantaa tunne siitä, että Linnan on ollut pakko kertoa tämä tarina. Suomen historia on ollut pakko kertoa näin, jotta suomalaiset sen ymmärtäisivät, jotenkin edes.

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Puhdistuksessa yhdistyvät taas historiallisuus ja tarina, mutta myös taitava muoto. Kirja on lukuelämys, joka saa lukijan haukkomaan henkeään.


Mitkä kuusi kirja sinä olisit valinnut? Tai jos osaat kertoa, mikä on maailman paras kirja, niin haluan ehdottomasti tietää sen!


Kirjakantti-tapahtuman ohjelma on osoitteessa www.kirjakantti.fi.

Klassikkokuukauden kuittaus

Loistavat klassikot

Lokakuu kului klassikkokuukautena, ja vielä tarkemmin, kotimaisten klassikoiden lukukuukautena. Olin jo pitkään haaveillut erityisesti Joel Lehtosen Putkinotkon lukemisesta, ja kirjahyllyssäni näytti olevan muutamakin kotimainen klassikko, jotka suorastaan huusivat lukemaan. Työväenkirjallisuudenpäivillä elokuussa Putkinotko hyppäsi ostoskassiini ja sinetöi tempullaan lukusuunnitelmani.

Putkinotkosta tulikin kuukauden paras kirja. Luin sen klassikkopinostani ensimmäisenä ja ihastuin sen kerrontaan. Nautiskelin lukemisesta. Joel Lehtosen kerronta on värikästä, jopa rönsyilevää, ymmärtävää ja viisasta. Juutas Käkriäisen perheestä tuli minulle suorastaan rakas. Ihmettelen vieläkin, miten vivahteikkaasti Lehtonen kuvaa myös perheen kaikki 10 lasta, eli jokainen persoona sai oman erityislaatunsa ja pienen soppensa myös sydämessäni.

Lähes kaikki klassikkokuukauden muutkin kirjat kertoivat lapsista tavalla tai toisella. Ainoa poikkeus oli Arvid Järnefeltin Isänmaa, joka kertoi 1800-luvun loppupuoliskon kansallisuusaatteen heräämisestä maaseudulla ja aatteen vaikutuksista helsinkiläisen sivistyneistön elämään.

Klassikkokuukauden aikana luin seuraavat aikuisten kirjat:

Joel Lehtonen: Putkinotko (1920)
Aapeli: Pikku Pietarin piha (1958)
Arvid Järnefelt: Isänmaa (1893)
Teuvo Pakkala: Lapsia (1895)
Toivo Pekkanen: Lapsuuteni (1953).

Ne kaikki edustavat suomalaista realismia ja perinteistä kansankuvausta. Ainoastaan Isänmaassa tunnistin romanttisen tyylin piirteitä, mutta nekin jäivät taka-alalle. Pekkasen Lapsuuteni edusti jo modernia kirjallisuutta, mutta realismi on ilman muuta sen vankka pohja.

Jos Joel Lehtonen hämmästytti aidolla lapsikuvauksellaan, niin Teuvo Pakkala ja Aapeli ovat siinä aivan mestareita. Lapsia-novellikokoelma ja Pikku Pietarin piha lämmittävät sydäntä. Vilpitön lapsen maailma tulee niin lähelle, että tuntuu kuin olisi lasten mukana kulkemassa poluilla ja pihapiirissä kokemassa suruja ja iloja. Pekkasen Lapsuuteni puolestaan herättää sellaisen myötunnon, että sydäntä puristaa kaikkien maailman lasten puolesta.

Klassikot eivät turhaan ole klassikoita. Niissä on jotain koskettavaa inhimillisyyttä, joka tavoittaa lukijansa sukupolvesta toiseen. Ne palkitsevat lukuelämyksellä, jossa yhdistyvät jokin ajaton viisaus ihmisyydestä ja ymmärrys historiasta. Voisiko jopa väittää, että ne opettavat elämään?

Lastenkirjat ja Satupäivä 18.10.

Lastenkirjojakin luin ääneen kolmen kokonaisen klassikon verran. Niistä tunnetuin on varmasti Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956), joka on ajattoman tenhoava. Nykylapset hokevat otteita runoista tämän tästä, eli yhä uudet sukupolvat innostuvat Villestä ja Vallesta ja herra Pii Poosta - moderni lastenrunoteos on kiistaton klassikko.

Valtakunnallisen Satupäivän kunniaksi luimme perinteisiä hölmöläissatuja, Pirkko-Liisa Surojeginin toimittaman ja kuvittaman Suomen lasten hölmöläissatuja -kokoelman. Niistä innostuneina tartuimme myös Jarno Pennasen satuklassikkoon Kulunut kultaviitta (1971). Satupäivä inspiroi lukemaan satuja - ei mikään turha päivä ollenkaan!

Upeat kirjamessut sekä Projekti 12- ja TBR100-tilanne

Helsingin kirjamessut kruunasivat hienon lukukuukauden. Pääsin kuuntelemaan yhden keskustelutilaisuuden, Jaetun lukemisen lumo, jossa puhuttiin sekä lukupiireistä että kirjablogeista. Tilaisuuden jälkeen tapasin ihania kirjabloggaajia ja innostuin heidän myötään taas entistä enemmän tästä touhusta. Lisäksi tein lumoavia löytöjä, jotka esittelen pikapuoliin blogissani.

Syyskuussa aloittamani Projekti 12 ei alkanut silloin ollenkaan. Lokakuussa sen sijaan sain tavoitteeni täytettyä ja luin molemmat Projekti 12:n lokakuun tavoitekirjani, eli Aapelin Pikku Pietarin pihan ja Järnefeltin Isänmaan. Nyt olen siis vihdoin aloittanut järjestelmällisen lukemattomien kirjahyllykirjojeni lukemisen.

To be Read 100 -listani, eli TBR100-listani, näyttää vieläkin paremmalta, sillä luin listalta myös Pakkalan Lapsia-novellikokoelman ja Pekkasen Lapsuuteni-muistelmateoksen. Olen siis saavuttanut jo 4 % tavoitteestani.

Kirjapohdintaa

Klassikkokuukaudesta jäi niin hyvä mieli, että otan sen uusiksi keväällä. Yksikään klassikko ei ollut pettymys, vaan sain kokea elämyksen toisensa perään. Uutuuskirjoista ei aina voi sanoa samaa. Niiden joukossa on kuitenkin myös pettymyksiä, sellaisia, jotka eivät kosketa tai joilta odottaa liikaa.

Lokakuu oli klassikkokuukaudeksi huono valinta, sillä vaikka Aleksis Kiven päivä 10.10. tietysti suorastaan velvoittaa lukemaan klassikon tai pari, niin suomalaisen kirjallisuuden päivänä se velvoittaa myös nykykirjojen pariin. Kirjamaailma käy näin syksyllä kuumimmillaan uutuuksista. Kirjamessut esittelevät niitä ja innostavat lukemaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto jaetaan marraskuussa, ja olisi mukava lukea ehdokkaita, jotta tutustuisi lupaaviin kirjailijoihin. Myös Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistaan marraskussa, joten kirjoista on suorastaan runsaudenpula ja tuntuu, että olen koko ajan ajastani jäljessä.

Mutta nyt olen kirimässä huikeaa kirjavuotta kiinni. Toivottavasti ehdin vielä lukea muutaman uutuuden ennen vuodenvaihdetta. Ja toki, Projekti 12 tuossa lupailee pari ehdotonta lukuelämystä marraskuulle: Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Saramagon Kertomus sokeudesta. Lukupiirikokoontuminenkin lähestyy. Lukemisen valoa on siis luvassa myös pimeään marraskuuhun!

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni, 1953
Kustantaja: WSOY, 10. painos, 2002
Sivuja: 266
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta.
  Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani. (S. 97.)

Toivo Pekkasen (1902 - 1957) Lapsuuteni on omaelämäkerrallinen muistelma, joka viekoittelee  pikkuhiljaa maailmaansa, pienen kotkalaispojan elämään 1900-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Ennen kuin huomasinkaan, elin mukana kaiken kauniin ja ruman, jota pojan tielle sattui. Alkuun poimimani sitaatti on kuvaus koulun joulujuhlasta, jossa poika kokee häikäisevää onnea ja kauneutta. Kauneus on kaikessa: joululauluissa, valoissa, piirileikissä, jossa hän on esiintymässä pienenä koululaisena ja saa pitää kiinni pienten tyttöjen hauraista käsistä. Joulujuhlassa hän saa mieleensä ajatuksen, jonka hän yrittää pitää johtotähtenään koko elämänsä.

Kirjan alkupuoli on vielä ajoittain tällaista onnea. Poika muistaa mielikuvitusmatkat isän sylissä keinutuolissa ja varhaiset seikkailut meren rannalla. Olo on turvallinen, ja vaikka muutama tumma muistokin varhaislapsuudesta on jäänyt mieleen, on sävy kuitenkin rauhallinen. Väkivalta tai alkoholi eivät varjosta perheen elämää ja työntekoa arvostetaan - voisi sanoa, että perhe elää kunnollista ja vaatimatonta tavallisen työläisperheen elämää.

Vasta vähitellen elämään astuvat hätä ja huoli. Ja miten salakavalasti ne tulevatkaan. Pieniä enteitä saadaan ensin siellä täällä ja lopulta käy niin, että pojan isä, taitava kivityömies saa halvauskohtauksen ja hän menettää työkykynsä. Perhe alkaa kärsiä köyhyydestä ja lopulta myös nälästä: Tämä ensimmäinen nälkäpäivämme ei vielä tuonut meille tullessaan vaikeita ruumiin kipuja. Kivut tulivat vasta myöhemmin, suuren sodan tuliaisina. Nyt me vain oleilimme hiljaisina ja ihmeissämme, vähän väsähtäneinä. (S.159.) Köyhyyden mukana tulee häpeä, häpeän mukana yksinäisyys. Paheneva nälkä ja puute aiheuttavat myös sairauden, joka tekee pojasta suorastaan vastenmielisen.

Päähenkilö löytää kuitenkin koulun kautta kirjaston, josta hän lainaa kirjoja. Niiden avulla hän pakenee todellisuutta, alituista puutetta ja apatiaa, johon nälkäinen perhe vajoaa yhä syvemmälle. Kirjat ovat tämän pojan henkinen pelastus. Pekkasen kerronnasta säteilee nöyryys, jolla hän suhtautuu lukemiseensa: Mutta kaikkina iltoina minua odotti kotonani kirja, ja minä tunsin keinot, miten arkisen maailman portit suljettiin ja mielikuvituksen maailman portit avattiin. En unohtanut hyvyyttä enkä pahuutta (s. 145).

Kirja päättyy kansalaissotaan ja sen seurauksena kärsittyyn nälkään. En ollut uskoa tilannetta, jossa köyhimmät suomalaiset taas olivat. Mieleeni tuli Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka kertoi 1860-luvun hirvittävästä nälänhädästä - tuosta ajastahan on Lapsuuteni-kirjan tapahtuma-aikaan kuitenkin kulunut jo 50 vuotta. Silti nälkä, varsinkin kaupungeissa, piinaa taas suomalaisia. Lapsuuteni päättyy  vuoteen 1918 ja sodan jälkeen sijoittuvat kuvaukset perheen kokemasta nälästä ja kerjuumatkoista, saati pelastusarmeijan kesäsiirtolan oloista olivat hyytäviä. Kesäsiirtolasaaren kuvaus oli kuin kauhutarinasta.

"Järkyttävä" on sana, jolla tätä kirjaa kuvataan monessakin lähteessä (SKS:n sivusto ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991). Ja se tästä kirjasta tuli pikkuhiljaa. Jokin taika Pekkasen kerronnassa kuitenkin on, sillä karusta kerronnasta huolimatta katkeruutta ei ole missään. Perheen keskinäiset välit pysyvät hyvinä, ja esimerkiksi isän ja pojan suhde on kuvattu eleettömän kauniisti: Isän vähäiset voimathan eivät tahtoneet riittää edes kävelyyn työmaalle asti. Siitä huolimatta me vaelsimme eteenpäin. Meillä ei ollut mtään puhuttavaa keskenämme, mutta me kuuluimme toisillemme, ja isä, joka varmaankin tiesi loppunsa olevan lähellä, tahtoi auttaa minua löytämään edes jonkinlaisen kiinnekohdan, johon avuton ja horjuva alkava elämäni voisi tarratutua. (S. 196.)

Lapsuuteni on pääsosin kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Välillä kertoja palaa aikaisempiin muistoihinsa ja muistelee esimerkiksi koulun joulujuhlan kirkasta onnen hetkeä. Toisaalta hän myös antaa vinkkejä tulevasta ja näkee, kuinka jokin asia valmistaa häntä tulevaa varten. Mutta välillä kertoja hyppää kolmanteen peroonamuotoon, eli tarkkailee päähenkilöä ulkopuolelta ja nimeää hänet yksinäiseksi tai sairaankeltaiseksi. Näissä kuvauksissa kerronta paikoin irtoaa realistisesta kerronnasta: Sairaankeltaisen täytyi havahtua päivä päivältä yhä enemmän valveille, kuunnella ja katsella ympärilleen, nähdä mitä hänessä itsessään ja suuressa maailmassa tapahtui ja sittenkin olla yksin (s. 217).

Lapsuuteni on paljas teos. Sen kerronta on modernia kerrontaa, hyvin pelkistettyä ja toteavaa. Tyyliltään se toi mieleen Veijo Meren, Antti Hyryn ja Marja-Liisa Vartion kerronnan. Tästä kirjasta kaikki turha on karsittu pois ja tavoitteena on kuvata rehellinen, aito ja yksilöllinen kokemus. Rehellinen, aito ja koskettava, syvästi koskettava, on myös sen jättämä jälki.


Myös Sara on kirjoittanut tästä klassikosta ja pitänyt paljon.