perjantai 31. heinäkuuta 2015

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin, (3. tarkistettu laitos), 2012
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again, 1937
Kuvittaja: J. R. R. Tolkien
Suomentaja: Kersti Juva (1985)
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä





Tämä on kertomus siitä kuinka eräs Reppuli joutui seikkailuun ja yllätti itsensä sanomasta ja tekemästä ties mitä kerrassaan odottamatonta. Ehkä hän menetti naapuriensa kunnioituksen, mutta hän saavutti - no, saatte nähdä saavuttiko hän loppujen lopuksi mitään. (S. 8.)

Miten seikkailut alkavat? Vaikkapa siten, että kuulee oveltaan kolkutuksen ja kun avaa oven, sen takana seisoo kääpiö.

Bilbo Reppulin, maailman kuulun hobitin, seikkailu on seikkailu vailla vertaa. Se on fantasiakirjallisuuden suosion alku ja juuri, mielikuvituksen juhlaa ja kiistaton klassikko. Hobitti ilmestyi vuonna 1937 ja alkoi lähes välittömästi saavuttaa suosiota. J. R. R. Tolkien oli kuitenkin aloittanut varsinaisen mestariteoksensa, Taru sormusten herrasta -trilogian kirjoittamisen jo ennen Hobitin ilmestymistä. TSH ilmestyi vasta vuosina 1954 - 1955 ja oli oikeastaan klassikko jo syntyessään, sillä Hobitti oli siihen mennessä jo saavuttanut vankan suosion ja Tolkienilta odotettiin samantapaista tarinaa (Wikipedia-tietoa). Taru sormusten herrasta räjäytti potin ja on ohittanut suosiossaan Hobitin. TSH:n ovat lukeneet kaikki, siis aivan kaikki lukemista harrastavat ihmiset ja suurin osa niistäkin, jotka eivät lukemista harrasta. Paitsi minä.

Kuinkahan monesta suusta olen saanut kuulla kunniani ja kauhistelut siitä, kuinka äidinkielen opettaja voi olla pätevä ollenkaan, jos ei ole lukenut Tarua sormusten herrasta! Sama se, vaikka Cervantesin Don Quijote, Tolstoin Sota ja rauha tai Hugon Kurjat ovat lukematta, mutta että Taru sormusten herrasta!

Olenhan minä yrittänyt ja päässytkin Sormuksen ritareista Kahden tornin alkuun, mutta siihen jäi. Täsmälleen siihen, mihin Peter Jacksonin ohjaaman elokuvatrilogian ensimmäinen osa päättyy. Enkä voi kehua, että sivut olisivat lentäneet, vaikka tarina oli jo elokuvasta tuttu. Melkoista taistelua sekin oli. Nukahdin viimeistään pari sivua luettuani, ja on myönnettävä, että Taru sormusten herrasta ei ole mikään "page turner" meikäläiselle, ja koska sivuja on yli tuhat, urakka vähän kestää ja on ollut tauolla kymmenisen vuotta. Sen sijaan Taru sormusten herrasta -elokuvat ovat mielestäni äärettömän hyviä. En koskaan unohda mustien ratsastajien huokailuja, jotka elokuvassa nostivat niskavillat pystyyn.

Nytkin kävi niin, että näin ensin Hobitti-elokuvatrilogian viimeisen osan, ja pidin siitä valtavasti. Tällainen humanistin koulutuksen saanut, keski-ikäinen neljän lapsen äiti eläytyi viiden armeijan taisteluun niin, ettei ollut penkissä pysyä (Jackson ei ehkä arvannut, että kuuluisin varsinaiseen kohderyhmään). Smaug oli kauhea, puhumattakaan hiisistä. Tylsää hetkeä ei ollut.

Kun pääsin elokuvateatterin hämärästä päivänvaloon, päätös oli valmis: nyt aloitan saagan alusta ja luen ensin Hobitin ja sitten heti perään jatkan TSH:n loppuun. Jospa lukisin lapsille ääneen, niin homma ehkä etenisi järjestelmällisesti. Olen nimittäin aina ihaillut ihmisiä, jotka kertovat lukeneensa lapsilleen Tarun sormusten herrasta jo kun lapset ovat maanneet kehdossa, ja kuinka näiden älykkäiden ihmisten seesteiset lapset ovat lumoutuneet tarinasta. Ehkä minäkin vihdoin lumoutuisin.

Aloitin Hobitin lukemista kouluikäisille lapsilleni. Nukahtelin kesken tarinan. Mieskin yritti. "Ei sitä Hobittia! Lue, isi, Aku Ankkaa..." Lapseni ovat nopean ja hauskan viihteen ystäviä. Meillä lumoudutaan Kapteeni Kalsareista. Se on ehkä geeneissä.

Pitkin kevättä luin kuitenkin kirjaa sinnikkäästi yhdeksänvuotiaille tyttärilleni, jotka haluaisivat kiihkeästi nähdä elokuvat. Kerroin, että elokuvia ei katsota ennen kuin tarina on luettu. Pääsimme tarinaa vähän yli puolenvälin, kunnes tajusin, että en ehdi lukea kirjaa ennen tätä kirjablogien Klassikkohaaste-tempausta, johon halusin kirjan blogata. Piti ruveta lukemaan öisin itsekseen. Nukahtelin.

Ei se silti niin hirveää kärsimystä ollut. Bilbo Reppuli on sympaattinen päähenkilö, ja nyt tiedän, miten hän sai sormuksen haltuunsa. Pidin Gandalfista ja kääpiöistäkin, sekä lempeästä huumorista, joka sävyttää kirjaa. Oikeastaan en osaa nimetä mitään, mikä kirjassa olisi varsinaisesti syynä siihen, että sen lukeminen oli minulle niin vaivalloista. Jokainen  luku sisältää selkeän palan juonta, jokaisessa luvussa matka etenee ja on jokin jännittävä huippukohta. Olentoja on jos jonkinlaisia ja vaarallisia tilanteita on paljon.

Mutta lopulta on ehkä pari seikkaa, jotka vierottavat minua fantasiasta ylipäätään. Rakastan nimittäin satuja, ja niitä on luettu minulle lapsena pilvin pimein samoin kuin olen lukenut niitä lapsilleni pilvin pimein. Satoihin sivuihin venytetyn sadun Sen pituinen se on minulle liian kaukana. Toisekseen on kaikki se kuvailu ja sivujuonet, joita Tolkien on loistavan mielikuvituksensa siivittämänä luonut: kun jokin uusi olento tulee vastaan, sen historiaa ja lajimääritelmiä pysähdytään kuvailemaan ja juoni junnaa paikallaan. Kesken kiihkeimmän seikkailun! Ja sitten ovat ne jylhät maisemat ja vuorten ja metsien ja virtojen pohjois- ja etelä- ja itä- ja länsipuolet, joilla on loivempaa tai jyrkempää seinämää ja vaarallisia kohtia. Yritin epätoivoissani hahmottaa, missä nyt mennään, enkä kirjaan piirretystä kartasta huolimatta oikein pysynyt perässä.

Kiitän kuitenkin kirjablogien Klassikkohaaste-tempausta ja Peter Jacksonia siitä, että ylipäätään sain tämän klassikon luettua. Olen tyytyväinen, että kirja on nyt luettu ja tiedän tarinan kulun - kuuluuhan Bilbo Reppulin seikkailun tuntemus länsimaisen ihmisen yleissivistykseen. Muitakin klassikoita minulla on lukematta, ja niin on monella muullakin: yleissivistystään ovat paikkailleet useat kirjabloggaajat tänä kesänä. Kaikki tämän päivän Klassikkohaasteeseen osallistuvat blogit ja luetut kirjat on listattu  Reader, why did I marry him? -blogissa.





Hobitti eli sinne ja takaisin on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Morren maailma, Jokken kirjanurkka, Marin kirjablogi, KirjakkoKasoittain kauniita sanoja, Kirjamaailma, Satun luetut ja Kirjavinkit.

36 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi sai hymyilemään. Minulla oli TSH kesken kaikkiaan seitsemän vuotta, lopulta sain luettua sen kokonaan. Ja loppujen lopuksi pidinkin Tolkienin tunnetuimmasta teoksesta. Hobitti menikin jo helposti.

    Meillä on muuten sama juttu: lapset eivät millään jaksaneet kuunnella Hobittia. Kuopus on Kapteeni Kalsari -miehiä, mutta esikoinen on lukenut kaikenlaista Harry Pottereista Lindgrenin Marikkiin. Tolkienin tyyli on ilmeisesti kuitenkin liian verkkaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa niin tutulta, Katja! Minulla ei varsinaisesti ole mitään näitä Tolkienin klassikoita vastaan, ja luulen että mieleni olisi varsin hyvä, jos saisin sen TSH:nkin joskus luettua.

      Sinänsä tämä eteni kuin yksi satu kerrallaan, kun yritimme lukea aina yhden luvun illassa, mutta emme vain jaksaneet. Verkkainen tahti oli meille liikaa. Toinen tyttö kyllä luki välillä itsekseenkin Hobittia, mutta vain pieniä paloja kerrallaan, eikä ole vielä saanut kirjaa luettua loppuun. Poika ei ole kirjaa ikävöinyt, vaikka se jäi kesken.

      Poista
  2. Minusta tämä on hyvä teos, minulla se on englanniksikin. Mukava bloggaus. Tässä on hieman toisenlaista menoa kuin itse TSH:ssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä hyvä on, mutta ei niin loistava kuin odotin, eikä missään nimessä minulle mikään vetävä, kiinnostava kirja. Halusin toki tietää, miten tässä käy ja mitä seikkailuja tuleekaan eteen, mutta en syttynyt liekkeihin muuta kuin ehkä hetkittäin.

      TSH on ollut vielä vaikeampi luettava kuin tämä, mutta ehkä joskus...

      Poista
  3. Voi lapsi-parkaa, kun vanhemmat lukevat aina vain Hobittia! :D Itse rakastan Tarua sormusten herrasta, mutta Hobitti ei ole koskaan samalla tavalla ihastuttanut. Ehkä se on nimenomaan vähän kuin liian pitkäksi venytetty satu, kun taas TSH on nimensämukaisesti taru, kokonaan oma maailmansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lopetin lasten rääkkäämisen ja saavat nyt itse motivoida itsensä - elokuvia ei katsota ennen kuin kirja on luettu (ja ovathan ne vielä näin pieniltä kiellettyjäkin, joten aikaa on). :D Nyt on luettu Kalle Blomkvistia ja Veljeni Leijonamieltä ja kyllä Lindgren vetää sata kertaa paremmin, nyt ei saisi iltaisin lopettaa lukemista millään.

      Hämmästyin kyllä, miten rohkea Bilbo lopulta oli ja miteä kaikkea matkan varella sattuikaan (hiisien luola, Klonkku ja tynnyrimatka olivat kaikista jännittävintä), eli kyllä tässä kaikki sadun ainekset oli, mutta johonkin sellainen sadun lento jäi.

      Poista
  4. Voi Elina, liityn kanssasi huonoihin ihmisiin, sillä minullakin on TSH kesken tai siis jäi kesken jo vuosia sitten ja syy oli se, että mua pelotti (oikeesti, en valehtele) ne jotkut heput jossain (näin hyvin muistan lukemani).

    Ja minullakin on ollut tuo sama, että lukisin TSH:ta iltasatuna. No, en ole lukenut. Kun lapsi oli 4 kk luin iltasaduksi Veljeni Leijonamieltä. En tiedä, valaistuiko hän siitä.

    Kirjoituksesi on aivan ihana. Saan siitä lohtua ja tulihan nyt sitten sellainenkin mieleen, että ehkä tuon TSH:n ympärille pitäisi rakentaa joku tukikampanja, että saataisiin se selätettyä. En nimittäin itse aio ottaa sitä luettavaksi edes seuraavaan klassikkohaasteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisitkohan pelännyt mustia ratsastajia? Ainakin minua ne pelottivat kaikista eniten elokuvassa, mutta kirjassa eivät sitten yhtään. Kirja ei pelottanut oikeastaan ollenkaan Sormuksen ritarit -osassa.

      Meillä luettiin Kunnaksen loruja kehtolapsille, mutta en sitten tiedä, ehkä Veljeni leijonamieli on yhtä hyvä vauvojen valaistumiseen. :D

      Tukikampanja on varmastikin tarpeen, mutta minäkin olen nyt Tolkienia lukenut ihan tarpeeksi hetkeksi aikaa. En aio yrittää TSH:ta vielä seuraavaan Klassikkohaasteeseen, vaikka optimistisesti niin suunnittelinkin.

      Poista
  5. TSH on minulle rakas, rakas kirja, mutta eipä siitä sen enempää. Lukumakuja on monia, eikä edes äikänopen tarvitse lukea kaikkea. :) Hobitin olen lukenut, ja se oli ihan ok vaikka lukuelämys jäi hyvin kalpeaksi TSH:n rinnalla. Hankin kuitenkin hiljattain Hobitista painoksen, johon Tove Jansson on tehnyt kuvituksen. Sen ajattelin lukea kenties jo tässä syksyn aikana. Elokuvaversiona en ole Hobittia nähnyt, sillä täytyy sanoa, että jo TSH:n kohdalla kirja vei voiton leffaversioista. Oli melkoisen ärsyttävää, kun tiesin että 'ahaa, tuosta jäi nyt se ja se pois..'. :) Mukavaa, että sait kuitenkin sinniteltyä Hobitin loppuun asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullahan ei ollut vertailukohteena jo luettua kirjaa, vaan olin TSH-elokuvista aivan innoissani, ja ensimmäistä kertaa elämässäni jopa sitä mieltä, että elokuvat päihittävät alkuperäisteokset (sitten kun kirjaan vihdoin tartuin). Tätä ei ehkä saisi edes sanoa ääneen, sillä niin paljon olen kuullut kiihkeiltä Tolkien-faneilta vastaväitteitä ja elokuvien lyttäämisiä. Uskon teitä, jotka olette kirjasta ensin hurmioituneet, että henki ei ole sama. Minä vaan en pääse siihen alkuperäishenkeen oikein millään mukaan.

      Hobitissa oli kuitenkin sellaista lempeyttä ja perinteistä satua, joka TSH:ssa (kirjassa) jää tarun jalkoihin. Ainakin tuli sellainen kotoisa olo, vaikka Bilbo liikkuikin kaukana kotoaan.Jos kuitenkin jossain elämäni vaiheessa olisin valmis tuohon massiiviseen tarustoon kokonaisuutena.

      Poista
  6. Hahahaa, mainio teksti. Minä kuulun samoihin ruojiin: en ole lukenut Tarua sormusten herrasta. Yrittänyt olen, voi luoja kuinka monesti olenkaan yrittänyt. Kirjan sain äidiltäni joululahjaksi vuonna 1995, ja siitä alkaen se on odotellut hyllyssä. Leffat olen nähnyt ja ihan viihdytetyksi itseni tuntenut, enkä ymmärrä, mikä kirjassa niin mättää, koska noin muuten olen teininä lukenut fantasiaa ihan tyytyväisenä.

    Eli ehkä sitten Hobittikin joskus. Tai sitten ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä en sitten olekaan ainut maailmassa. ;) Perusteellinen kerronta on joskus tarpeen, esimerkiksi Rikos ja rangaistus tai Anna Karenina ovat vieneet minulta kauan, mutta sain niistä kuitenkin enemmän irti kuin tästä. Ajoittain ne kuitenkin imaisivat mukaankin, ja olin tyytyväinen, että sain ne kahlattua läpi. Satuun kaipaan nopean lopun.

      Luulen, että jos olisin teininä päässyt näihin käsiksi, olisin jopa tykästynyt - tai sitten en, kuten et sinäkään. Ainakin luulen, että fantasia olisi iskenyt ahmimissuoneeni, jos fantasiaa olisi ollut tarjolla.

      Poista
  7. Hymyilin, kun luin postaustasi aamulla ja nyt vielä vilkuilin uudelleen. Itse luin Hobitin suurimitta ongelmitta muistaakseni abiturienttivuotenani. Sen sijaan TSH.. Miehekkeeni aina yrittää minua innostaa fantasian pariin ja taisin hänen "potkaisemanaan" tarttua miehekkeen TSH-teokseen. Noh, ensimmäisen osan luin MELKEIN loppuun - en käsitä, miksi en tahkonnut ihan loppuun, ei olisi monesta sivusta jäänyt kiinni. Lukukokemus oli puuduttava ja haltiajuttuja hyppelin yli. Taidanpa minäkin olla niitä satuihmisiä, johon tällaiset TSH:n kaltaiset fantasiamatkat eivät vain osu. Kovana aikomuksena olisi kyllä lukea ne kaksi viimeistäkin osaa, mutta jos en lukenut ensimmäistäkään ihan loppuun niin -voi ei- tarkoittaako se sitä, että on aloitettava alusta.. *tähän sellainen kauhistunut hymiö*

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä nyt ammattitaitoa koetellaan. :D Olemme kuitenkin hyvällä alulla Tolkienin kanssa, joten aina voi sanoa, että Hobitti on jo luettu ja TSH kesken.

      En missään tapauksessa aio aloittaa TSH:tä enää alusta, mutta kyllä se vaatinee selailua, jos aikoo edes vähän kärryille. Niitä olentoja ja maisemia kun piisaa.

      Sataosaiset fantasiatarustot olisivat ehkä olleet tarpeen teini-iässä, mutta nyt on satoja klassikoita ja uutuuksia, joita haluaisi lukea mieluummin.

      Poista
  8. Tämä on NIIN nostalgista. Luin 10-vuotiaana ensimmäisen suomennoksen tästä klassikosta nimeltään Lohikäärmevuori, kuvituksen on siihen tehnyt Tove Jansson. Silloin se vei täysillä satumaailmaan. (Jacksonin leffatrilogiasta olen nähnyt vain ensimmäisen osan, kolmeen osaan venyttämistä ajattelen rahastuksena ja venytyksenä.)

    TSH meni ahmien heti niiden ilmestyttyä ja leffat olen nähnyt hävyttömän monta kertaa. Häilyn fantasian suhteen, välillä imeytyen mukamaailmaan, välillä en. Vaikea on sanoa, miten nämä maittaisivat lukien nyt; vettä on virrannut sitten ikävuosien 10-14.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi onnellista, kun löysit nämä otollisessa iässä. Minun on vaikea nähdä hahmoja muuta kuin Jacksonin valitsemina tyyppeinä ja vauhti pitäisi olla kuin elokuvissa.

      Minulla on fantasiasta samaa fiilistä eli välillä maistuu, välillä ei yhtään. Nuortenkirjoissa, esimerkiksi Sari Peltoniemellä, on hyviä kirjoja, joista pidän hirmuisesti. En ole siis aivan toivoton tapaus.

      Poista
  9. En ole lukenut Hobittia, vaikka olen lukenut rakastamani Tarun sormusten herrasta kahteen kertaan. TSH-elokuvista en pitänyt. Esimerkiksi Mustat ratsastajat ovat mielestäni kirjassa (eli mielikuvituksessa) paljon pelottavampia kuin elokuvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taas harmittelen kokemusjärjestystäni, eli kunpa olisin lukenut kirjat ensin! Mustat ratsastajat olivat mielestäni elokuvassa aivan järisyttävän pelottavia, mutta kirjasta puuttui ääniefekti. Huomasin kuitenkin Sormuksen ritareista jo, että elokuva ei kerro kaikkea.

      Poista
  10. Täällä myös yksi, jonka täytyy myöntää että kaikki Tolkienit ovat lukematta. Enkä hirveästi innostunut elokuvistakaan... Tolkienin fantasian ympärille muodostunut kulttuuri on kaikkine yksityiskohtineen ihailtavan perusteellista ja kestää aikaa. Mutta kun ei niin ei. En pakota itseäni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tolkienin ympärille on muodostunut suorastaan kultti, eikä hänen vaikutustaan sovi vähätellä. Kaikki tietävät hänen nimensä, jota sekä kirjat että elokuvat tekevät tunnetuksi. Opettajaa tällainen hyvä tarinan maine lämmittää, vaikkei itse pysty tarinaan uppoutumaankaan. Onneksi maailma on täynnä muitakin tarinoita!

      Poista
  11. Ihana kirjoitus, Elina! <3 Tulin tekstistäsi hyvälle tuulelle, ja sain samalla vertaistukea: Minullahan kävi niin, että tähän haasteeseen aikomani TSH jäi jälleen kerran kesken. Kirjan lukeminen alkoi jossain vaiheessa tuntua niin puulta, että esimerkiksi pesin mieluummin ikkunoita kuin luin. :D

    Siksi nostankin hattua sinulle! Suoriuduit Hobitti-haasteesta hienosti, vaikka välillä tuntuikin hieman tuskaiselta. <3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kestihän tämän lukeminen kokonaista puoli vuotta, Bilbon matka kesti vuoden. Miten tähän Tolkienin lukemiseen saisi lentoa! Oikeaa hetkeä odotellessa ehtii lukea paljon muuta...

      Ikkunoitten peseminen lukemisen sijaistoimintana kertoo paljon kirjan imusta. Harvoin, jos koskaan, olen priorisoinut siivoamisen, jos vaihtoehtona on ollut kirjaan uppoutuminen. Klassikoiden lukemisessa on näköjään omat vaaransa. :D

      Poista
  12. Ihana rehellinen postaus! Minulla on juuri menossa Hobitti ääneen luettavana lapsille. Jostain syystä 10-vuotias poika ihan tykkää siitä ja muistaa tarkasti yksityiskohtia ("Peikoilta ne sen miekan otti!"), mutta 7-vuotias tyttö penää joka ilta parempaa luettavaa.

    TSH:n luin elokuvien valmistumisen aikoihin, ja pidin kirjoista enemmän. Ensimmäisellä yrittämisellä se ei minuakaan imaissut mukaansa, mutta jäi lopulta hyvänä kokemuksena mieleen.

    Olen samaa mieltä kallioseinämien kuvailusta ja otusten sukujuurten selvittämisestä. Me tutkimme tarkasti kirjan lopussa olevaa karttaa. Joka ilta tyttö mittaa, kuinka pitkä matka vielä on yksinäiselle vuorelle ja hakkaa kämmentä otsaan kun muistutan, että kirjan nimi on Sinne ja TAKAISIN. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nauratti nuoren neidin epätoivo! Onneksi Bilbon paluumatka kuitataan muutamalla sivulla!

      Meillä kymmenvuotiaat sietivät pitkää tarinaa jo paljon paremmin kuin seitsemänvuotias. Toinen tytär luki kirjaa itsekseenkin vähän eteenpäin, mutta ei ole lukenut sitä vielä loppuun, eli niin suurta paloa ei syttynyt.

      Ihmettelin kartassa sitäkin, että se on piirretty sivulleen käännettynä, pohjoinen vasemmalla, itä ylhäällä. Pää kenossa yritin lukea tekstejä ja kääntää karttaa.

      TSH:n imua tässä odottelen... Nyt en voisi kuvitellakaan tarttuvani siihen hetkeen aikaan. Tolkien-annos on ylitetty.

      Poista
  13. Opettajani ala-astella luki meille tätä (Tarua sormusten herrasta) päivittäin jonkin aikaa. Se oli ensi kosketukseni Tolkieniin ja moni innostui myöhemmin (tyyliin teininä) lukemaan koko sarjan. Itse en koskaan saanut aikaiseksi enkä ole vieläkään saanut. Tuskin saankaan. :D Mutta elokuvat on katsottu ja hyviksi koettu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elokuvat ovat kolahtaneet minullekin. Ne ovat jännittäviä ja huikeasti toteutettuja, maisemiltaan henkeäsalpaavia. Örkit ja mustat ratsastajat ovat hurjia.

      Nuorna vitsa väännettävä, sanoisin. Opettajalta hatunnoston arvoinen teko tuo Tolkienin lukeminen. Ei sekään välttämättä kaikille auta... :D

      Poista
  14. Yleensä pidän pitkistä ja perusteellisista kuvailuista, mutta TSH:ssa jokaisesta kivenmurikasta mainitseminen muuttui lähinnä häiritseväksi. Jäi harmittamaan älyttömästi myös se, että tutustuin elokuviin ennen kirjan lukemista, joten en tavallaan päässyt itse kuvittelemaan Tolkienin luomaa maailmaa, vaan päässä pyöri Jacksonin visio.

    Jos haluatte kokeilla vielä lasten kanssa Tolkienia, niin muut sadut eivät ole niin venytettyjä ja periaatteessa nuortenkirjamaisia kuin Hobitti, esim. Maamies ja lohikäärme sekä Seppä ja Satumaa ovat aika perinteikkäitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä noista Tolkienin saduista, kokeilemme niitä! Luulen, että ne iskevät paremmin.

      Tolkien-kokemuksesi ovat aivan samat kuin minullakin. Harmittaa, että en lukenut kirjaa ennen elokuvia. Elokuvat kävin katsomassa nimenomaan elokuvateatterissa, koska ne olivat niin hienoja. Mutta kyllä Gandalf oli nyt Hobittia lukiessa aivan näyttelijänsä näköinen...

      Poista
  15. Moi taas Elina! <3 Huomenna jo nähdäänkin, mutta sitä ennen heitin sinua taas haasteella, eli käypä blogissani kurkkaamassa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos haasteesta, Sara! <3 Vastaan niin pian kuin suinkin ehdin. :)

      Poista
  16. Haah... Miten ihana juttu, Elina! Nauroin monta kertaa ja nyökkäilin ihastuneena! <3

    Juuri noin minäkin olen suhtautunut Tolkieniin -kirjalliseen Tolkieniin- Elokuvia voi sittenn katsella vvaikka miiten monta kertaa. Juuri tuo sivujuonten mutkikkuus saa pääni näissä kirjjoissa pyörälle. Minäkin olen aloittanut Tarun monta kertaa - ja keskeyttänyt muutaman sivun jälkeen.

    Kiitos päivän piristyksestä, ihana Elina :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Kaisa Reetta! <3 On lohduttavaa, että meitä kohtalotovereita on useampia. Tuo aloittaminen yhä uudestaan syö naista, jos ollaan rehellisiä. Ehkä kirja on kuitenkin turhan yksityiskohtainen, eikä vika ole pelkästään lukijoissa.

      Poista
  17. Hauska ja rehellinen kirjoitus! :) Minä olen lukneut TSH:n monta kertaa, mutta Hobitin vain kerran. Se ei jotenkin jäänyt mieleeni trilogian tavoin, mutta ehkäpä tämän kirjoituksesi innoittamana ( *hih*) voisin lukea sen uudestaan. Hobitti-elokuvista minulla on vielä tuo viimeinen muuten näkemättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihailen ihmisiä, jotka ovat lukeneet TSH:n vieläpä useita kertoja. Huh, mitä sinnikkyyttä ja keskittymisen taitoa! Kirjassa täytyy olla jotain vetovoimaa, joka ei vaan avaudu minulle.

      Varoitan Hobitti-elokuvan viimeisestä osasta - se on silkkaa sotaa. Pahuksen jännittävä se kyllä on.

      Poista
  18. Minä luin TSH:n hyvin pitkin hampain! Se oli kovin tylsä! Hobittia en ole edes yrittänyt...;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selvisit kuitenkin TSH:sta! Hatun nosto sille!

      Hobittia siivitti tieto, että siinä ei ole "kuin" vähän yli 300 sivua. Selviäisit siitäkin aivan varmasti!

      Poista

Kiitos kommentista!